bye 2013.

Olen Hymytytön luona ja illalla menemme tupareihin.

Kassissa on tähtisädetikkuja, kaksi pulloa kuohuviiniä, 
pullo likööriä, neljä coronaa ja neljä siideriä.

Juotavaa voisi olla enemmänkin, mutta näillä mennään.

Tästä tulee hyvä ilta, toivottavasti myös ensi vuodesta.

Ihanaa uutta vuotta kaikille teille! ♥

kerro mulle jotain rauhoittavaa, joka aaveet karkoittaa.

Olen itkenyt viimeiset kaksi tuntia, koska aikuiset ovat idiootteja humalassa eivätkä vain osaa käyttäytyä. Olen halunnut kuolla yhtä kauan, edes se, että äiti tuli viereen ja yritti lohduttaa ei vain auttanut. Tuntuu, etten oikeasti pysty tähän ja peilistäkin takaisin katsoo punanaamainen sika. En ole aiemmin tajunnut, kuinka itkettyäni näytän oikeasti aivan sialta — punainen naama ja turvonneet silmät.

Isän ystävä otti liian kovaa kiinni vyötäröltä ja vaikka sanoin "ei", hän ei meinannut päästää irti. Oksettaa. Tiedän ettei se ollut mitään, mutta en pidä siitä, että joku koskee silloin kun en sitä halua. Haluaisin pestä itseni valkaisuaineella, ehkä sitten nukahtaisinkin?

Silmiin ja päähän sattuu niin paljon ettei se ole edes hauskaa. Ajattelin hetken koulua ja toivoin vessan lavuaarin nielevän minut. En haluaisi herätä enää ikinä, en vain jaksa. Olen niin jumalattoman väsynyt ja kaikki tuntuu vain ahdistavan lisää — Indonesiaan pitäisi laihtua kamalan paljon ja oikeasti haluaisin vain kuolla. En jaksa. En, vaikka 11kk meitä ja elämässä on hyviäkin asioita.

päivien kulun toivoo olevan tasaista, yritän muistoja reunojen alle lakaista.

"Asennetaan anturit mittaamaan häiriöitä 

Etsitään syyt miks vietän unettomia öitä 

Jos mä vain soitan ja sanon en pääse 

Ei jalat toimi on silmillä kääre 

En tiedä miksi se mua pelottaa mut se on totta 

Oon mielikuvituksen tuotetta"

En oikein tiedä miksen osaa hengittää vaan sen sijaan haukon happea kuin kala kuivalla maalla. Tunnen, kuinka sydän sykkii rinnassa, olen elossa, mutta se tuntuu haluavan ulos. En minä sinä halua, en en en. Vaikka "haluan pois" ja niin edelleen, luin taas kerran "It's kind of a funny story"n ja mietin kuinka asiat voisivat olla. Ymmärrän tentaclesit enemmän kuin hyvin, ajatuskin tietyistä asioista saa pulssini kohoamaan epänormaalille tasolle ja sulkee keuhkoputken enkä enää saa happea laisinkaan.

Makaan aamuisin kolme tuntia sängyssä ja keskityn olemaan ajattelematta niin en muista haluavani kuolla. Jos ajattelen, asiat aloittavat järjettömää vauhtia kiihtyvän pyörimisensä, enkä enää löydä itseäni sen pyörremyrskyn keskeltä. En pysty kuin mittamaan toiset 2cl finlandiaa ja toivomaan sen rauhoittavan edes hieman. Sen jälkeen juon vettä laseittain ja syön ketsuppileivän niin kuin kymmenen vuotta sitten ja kaikki on ihan okei. Olen taantunut kahdeksanvuotiaaksi enkä usko tämän olevan mitenkään hyvä asia.

Toisaalta, tällä hetkellä pystyn nukkumaan "normaaleihin aikoihin" ja elän edes hieman, enhän sentään halua jatkuvasti kuolla ja ymmärrän ettei naarmuissa ole mitään järkeä. Haluaisin kirjoittaa väistämättömästä, mutta kirjoitin äsken kaksi lausetta ja luulin kuolevani. En pysty ajattelemaan sitä vielä. Pysyn metsän keskellä ihan hiljaa ja nukun taas aamuun, jolloin jatkan sitä samaa, jota olen tehnyt tiistaista asti. Ehkä hyvällä tuurilla muumioidun ennen sunnuntaiaamua?

kuljen sumussa kainalossani sydän täynnä kultaa.

Yritin, mutta söin varmaan 2000kcal vahingossa — puhumattakaan alkoholista — ja halusin kuolla.
Kahtena viime aamuna olen vain halunnut herätessäni olla poissa ja tänäänkin onnistuin nukahtamaan vasta ajatellessani sitä, miten oikeasti voisin kuolla jos haluaisin. En ole kunnossa.

Sain ihania joululahjoja, säästin monta sataa euroa Indonesian matkalla ja nyt en ehkä palele niin paljon mökillä kun kääriydyin viininpunaiseen huiviinii. Isä lupasi rahaa ensi vuonna ja käteistä sain yöpuvun ostoon, ostan ehkä kuitenkin keikkalippuja ja alkoholia, sillä niistä tulen oikeasti onnelliseksi. Olen salaa todella surullinen ja pelkään, mitä isoisälleni käy tulevaisuudessa, mutta onneksi jääkaapissa on joulusiideriä ja lasin valkoviiniä on ehkä yhdeksi suulliseksi. En pysty ajattelemaan rationaalisesti, mutta hymytytön äiti ompeli meille samanlaiset villasukat ja se on aika suloista.

Entinen luokkalaiseni saattaa tulla tänne perjantaina enkä tiedä halusinko tätä, mutta näin kävi kuitenkin. Tänään peilissä näytin aivan hetken ajan siltä, että kehtaisin olla rannalla jo tällä kropalla vaikka olenkin oksettava.

Katsoin lentoja Barcelonaan toukokuulle ja olen melko varma, 
että lähden kirjoitusten jälkeen kummitädin luokse sinne. 
Pakko päästä pois, hyppään [lentokoneeseen] on pakko päästä pois, 
minne tahansa hiekkatie tai asvaltti, kaikki toimii.

damned if you do, damned if you don't.

Meinasin tänään jäädä istumaan metroaseman penkille kun en tiennyt miksi siitä pitäisi nousta. Yritin juosta bussiin mutta jalat eivät totelleet. Kävelin ulkona välittämättä autoista ja lähes toivoin jonkun osuvan, saisin levätä, viimeinkin. En koulussa enää edes voinut teeskennellä olevani okei ja J kysyi matikassa "mikä on" kun olinkin vihainen. Sain juoda energiajuomaa ja vaikka vihaan niiden makua, olin oikeasti kiitollinen. Näytin kuulemma päivän päättyessäkin "siltä että ole[n] aivan täysin paskana", ei sinänsä hämmästytä.

Itkin käytännössä koko päivän enemmän ja vähemmän hysteerisesti. Uusin matematiikan ja kertasin kokeeseen itkemällä ja hyperventiloimalla 1,5h vessassa. Se, jota lähes kaikki vihaavat tarjosi ulkona chesterfieldin punaisen "you look like you need it" enkä voinut olla kiittämättä vilpittömästi.

Tänään opin miten ihania luokkalaiseni tytöt ovat. Itkiessäni hysteerisesti aulan sohvalla he lohduttivat, halasivat ja kuuntelivat kun kerroin siitä, kuinka väsynyt olen.

Huomenna joudun puhumaan koordinaattorin ja rehtorin kanssa, mutta isompi ongelma on aamulla kouluun asti pääseminen. Tuntuu, että en edes hengittäisi ellei lihaksisto tekisi sitä ilman tietoisia käskyjä. En ole ikinä ollut näin kokonaivaltaisen exhausted ja tässä ei ole mitään hauskaa.

Antakaa jostain joku lääke, jolla olen taas kasassa. 

Käsittelen tämän kaiken sitten joskus.

there's a million ways to see the things in life, a million ways to be the fool in the end of it, none of us is right.

Haluaisin seistä sillalla ja tuijottaa alas hyiseen veteen. Jos olisin yksin kotona, voisin lähteä ulos ja vain olla. Pitkätukkainen mies laulaa siitä, kuinka hänen täytyy kävellä näin ja toivoisin, että minunkin täytyisi tehdä jotain yhtä puhdistavaa. Valkoinen ruutu ja mustat kirjainyhdistelmät eivät vapauta, eivät, vaikka kertoisivat tarinaa mistä. Tarina meistä on mahdoton ja heistä puhuttiin vain viidennellä luokalla. Niistä voisin kirjoittaa kirjan, mutta ehkä päädyn vain puhumaan siitä, miltä minusta ja jostain toisesta voisi tuntua kun lukee tekstiä, jonka joku kirjoitti. Päädyn kertomaan muutaman lauseen niistä ja siitä ja toivon yliopistojen ymmärtävän. 

Jos salaisuudet olisivat salaisuuksia, en avaisi laatikoita ja kansia vaan antaisin kaiken olla. Lasissa olevat limensiivut muistuttavat ikuisesti siitä, kun tajusin miltä pepsi max ja lime tuoksuvat ja aurinko lämmitti ensimmäistä kertaa koko keväänä. Siitä on melkein kolme vuotta. Olin onnellinen ja ruskettunut, nyt en tunne jalkojani ja sormetkin ovat siniset. Suomalaisuuden symboli toimii moneen tarkoitukseen enkä osaa nähdä sitä enää välineenä siihen, mihin se on tarkoitettu. Miksi tyytyä yhteen kun voi saada monta? Surullista, että tämä kaikki tekee kaikesta taas hetkellisesti helpompaa enkä halua kuolla ihan niin aktiivisesti. Ehkä siinä se onkin? En pysty tällä hetkellä hallitsemaan ulkopuolisia asioita, joten olen valmis mihin tahansa, joka saattaa ehkä kenties mahdollisesti helpottaa? Täytin eilen lasin liian monta kertaa, tukehduin suihkussa ja edelleen kylkiin ja lonkkaan sattuu. Sama toistunee ensi viikonloppuna, ja sitä seuraavana, ja niin kauan kunnes hallitsen kaiken tarpeeksi hyvin. Tukehtumalla ja kivulla selvisin toisaallakin, tuttua ja turvallista.

"Pitänyt aseen kylmää metallia vasten ohimoani vuosien ajan ymmärtämättä sitä, että minä olen se, jonka kädessä se ase on. Eikä kukaan uskalla tulla väkisin repimään sitä pois, sillä saattaisin ampua." Pitkään aikaan mikään ei ole iskenyt yhtä kovaa vasten kasvoja sattumatta. Miika kertoo totuuksia, enkä voi olla samaistumatta. Kuinka monta kertaa olen tapellut hänen, sinun, heidän, niiden ja voi luoja ties kenen kanssa kaikesta tästä? Kuinka monta kertaa minua on aneltu hankkimaan apua, uhkailtu soitolla milloin vanhemmille, milloin terveydenhoitajalle? Kuinka monta kertaa olen hymyillyt ja tapellut kaiken hyväksi? Ei tästä oikeasti koskaan tule parempaa ellen itse tee jotain ja sen mahdollisuuden olen jo pyyhkinyt pois, vähän kuin ne pölyt viskipullosta, jota en avannutkaan. Samaan tapaan pyyhin pölyt kuukausittain valkoisesta pussista, jossa olisi kai tarpeeksi sinisiä oikeasti aiheuttamaan jotain. Annan niiden olla, ei vielä ole aika ja kylmä metalli ohimolla tuntuu paljon paremmalta, tietoisuus lohduttaa.

Tänään meikkasin silmänympärykset piiloon kolmella kerroksella meikkivoidetta. 

Ettei vaan kukaan näkisi eilisen jälkiä ja kysyisi mitä ihmettä on käynyt. 

Muovipussi päässäkin olisi helpompi hengittää.

weather the storm and don't look back on last november.

Näin viime yönä unta asioista, jotka eivät koskaan olleet, mutta tuntuivat kovin todelta. Tiedostin koko ajan kaiken olevan unta, joka teki siitä oikeastaan aika surullista. Herätessäni yritin palata uneen — peiton alla maatessani pystyin kuvittelemaan kaiken sen todelliseksi ja elämä tuntui jollain tapaa paljon helpommalta. Kovin ikävää, pitäisi oikeasti uneksia mahdottomasta ja jostain, joka ei edes voisi olla totta, mutta tällainen on kovin surullista. Teoreettisella tasolla kaikki tämä olisi voinut tapahtua joskus, ei vain tapahtunut.

Haluaisin kirjoittaa päivittäin, mutta väsymys on liian kova joka ilta, että jaksaisin edes avata bloggerin. Nukun käsittämättömän paljon muttei se muuta mitään, olen jatkuvasti väsynyt enkä vain yksinkertaisesti jaksa mitään. Haluaisin lopettaa selviytymisen ja elää, ehkä sitten lukion jälkeen? Kummallisen usein päädyn ajattelemaan sitä, kuinka elämän pitäisi olla paljon parempaa kuin se on tällä hetkellä. Kuinka minun ei kuuluisi vain "yrittää selviytyä" ja yrittää jaksaa, kuinka tämä kaikki voisi olla paljon helpompaa. Jostain syystä en vain osaa tai halua tehdä mitään muuttaakseni asioita ja tyydyn samaan vanhaan. 

Haluaisin kuolla kirjoitusten jälkeen. En osaa nähdä elämää yhtään tämän helpompana silloin, sen jälkeen tai koskaan, for that matter. Miksi pitää yrittää jos ei halua eikä jaksa? Haluaisin, että minulla olisi oikeasti ystäviä tai kavereita tai edes acquaintances tai jotain sellaista. Haluaisin välillä käydä ulkona ja tehdä muuta kuin olla neljän seinän sisällä ja yksin humalassa. Tämä on oikeasti aika säälittävää. Rehellisesti sanottuna tuntuu todella pahalta, että olen vellonut tässä samassa paskassa viimeiset seitsemän vuotta, eikä ulospääsyä näy. Ehkä kuolen ahdistuneena ja katuvana, ainakin nyt kaikki tuntuu siltä. Enkä edes osaa enää suomea, oikeasti.

ai, tämä on postaus numero 300. Pitäisi kai tehdä jotain erikoista sen kunniaksi? En tiedä, jos joku haluaa tietää jotain niin kysykää, voin ehkä kertoakin. Tiedän, suurin osa tietää kuka olen ja ehkä tietääkin melkein kaiken, mutta jos nyt jotain sattuu kiinnostamaan.

Oksensin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen ja päädyin istumaan kylmäpussi silmien päällä. Hohdokasta.

taking your own life with boredom, i'm taking my own life with wine - it helps you to rule out the sorrow, it helps me to empty my mind.

"Sometimes depression means 

That every single bone in your body aches 

But you have to keep going through the motions 

Because you are not allowed to call in to work depressed"

Olisin halunnut kirjoittaa eilen kun kaikki oli vielä suhteellisen hyvin — kolmen päivän viikonloppu tuli enemmän kuin tarpeeseen ja huolimatta torstain järjettömästä ruokamäärästä monet asiat muuttuivat positiiviseen suuntaan. Perjantaina tapahtui jotain, jota en todellakaan uskonut tapahtuvan ikinä, mutta ehkä asiat ja ihmiset oikeasti muuttuvat ajan kanssa vaikkei mitään huomaisikaan ajan kuluessa?

Lauantai oli pelkkä valtava sotku, viina ei ole ikinä hyvä idea, eikä ainakaan siinä vaiheessa kun kello on luoja ties mitä ja haluaisin oikeasti vain kotiin nukkumaan. Istuin kuitenkin kulttuuritalolla jossain konsertissa ja seuraava kunnollinen muistikuva on ulkoa kun illan sankarin laukun hihna hajosi (tai aukesi) ja korjaan sitä. Kävelimme kotiin, ei sillä että siitä olisi liian montaa muistikuvaa, ja kotona otimme vielä lasilliset viiniä vaikka siinä vaiheessa olisi ehkä oikeasti pitänyt siirtyä veteen. Jostain ihmeen syystä kuitenkin eilen aamulla herätessäni olo ei ollut väsymystä kummempi.

Tavallaan oli mukavaa unohtaa kaikki hetkeksi, mutta nyt asiat vain vyöryvät päälle hyökyaaltojen lailla enkä pysty uimaan karkuun. En osaa mitään ja olen käytännössä arvoton ihminen — ei kukaan vietä kokonaista 75min tuntia itkien vessassa. Kukaan ei tee sellaista, koska niin ei kuulu tehdä. Järkevä ja kunnollinen ihminen ei nuku sohvalla kahden tunnin päiväunia, koska huolimatta 9h yöunista silmät eivät vain pysyneet enää auki. Minusta ei ole mihinkään muuhun kuin olemaan täydellinen pettymys vanhemmille.

En jaksaisi herätä aamulla, tuntuu, että siitä ei loppupeleissä ole yhtään mitään hyötyä. Todennäköisesti päädyn kuitenkin jossain vaiheessa päivää vessaan itkemään tai haaveilemaan tiikerinraidoista. Ei sillä, että raidat mitään auttaisivat — tänään itkin vain entistä enemmän, mutta aina voi yrittää? Olen niin käsittämättömän väsynyt, tähän ei vain tunnu auttavan edes uni tai kolme litraa teetä. Kolme kofeiinitablettia ei edes hymyilytä ja kahvikuppikin kaatuu vaatteille. Itkeminen nyt ei tunnetusti muuta mitään paremmaksi, mutta en osaa enää tehdä muutakaan.

Onneksi ketään ei kiinnosta ja kukaan ei oikeasti välitä, voisin kadota aivan rauhassa ja se olisi ihan okei. Äitikin vain tänään päätti kertoa kuinka suuri pettymys olen. Hymytyttöä ehkä kiinnostaisi, mutta en kerro kaikkea, joten asiat ovat ihan hyvin. En vain saa tehdä samaa virhettä, jonka olen jo aikaisemmin tehnyt niin monen kanssa. Jos selviän toukokuun loppuun asti saan päättää jatkosta vai onko sitä. 7 vuotta on kai aika paljon. Muistan kuinka unessa basisti sanoi tietävänsä miten kauhealta kaikki tuntuu, mutta pitäisi muistaa kuinka musiikki on aina olemassa ja se ei koskaan jätä yksin. Ehkä sitten niin. Ehkä pitäisi palata siihen, jonka avulla selvisin ala-asteella, koska tämä ei vain yksinkertaisesti toimi.

why can't I sleep at night, don't say it's gonna be alright.

Maalari kertoo eilisestä ja asioista ja hetkittäin mietin miksen ollut siellä. Toisaalta, neljä shampanjapulloa oli enemmän kuin hyvä ja oli seurakin ihan okei, joten ehkä kestän. Kuitenkin, oli hassua että maalari oikeasti kertoi asiat, jotka pyysin ja muutenkin.

Heräsin aamulla kirkkoon ja söin yleisesti ottaen puolivahingossa liikaa — haluaisin olla syömättä seuraavat kolme vuotta. Huomenna pitäisi jälleen viettää ilta alkoholin kanssa ja tiedän päätyväni ajattelemaan liikaa asioita, joille ei kuuluisi uhrata sekuntiakaan. Vahinkoja sattuu ja välillä vahingotkin ovat tahallisia.

En halua käydä vaa'alla katsomassa tuomiota, mutta tiedän ettei mikään oikeasti ole hyvin. Haluan kuitenkin pysyä kasassa, ihan vain kun en tiedä mitä tapahtuu ja jos pitää olla kasassa niin pystyn siihen. Olen kunnossa, mutta mikään ei siltikään ole kuten pitäisi ja haluaisin vain maata sängyssä nukkumassa. Todellisuus tuntuu liian pahalta ja vaikealta.

Tekstissä ei ole oikeasti mitään järkeä, mutta ei kai monessa muussakaan asiassa. Ehkä olisi pitänyt tänäänkin juoda kolme litraa rooibosta ja tehdä matikanläksyt — vai johtuuko tämä kuitenkin vain siitä, että join viiniä, muttei se edes noussut päähän?

we find ourselves in the same old mess.

Neljä pulloa shampanjaa, kolme cocktailia.
Kauheasti ruokaa, paljon naurua.
"Olen aikuinen."

Aikuiset viettävät iltaa toisten aikuisten kanssa irkkupubissa istuen ja antavat yli kuusikymppisten setien huudella perään. Aikuiset juovat shampanjaa kun sitä kannetaan pöytään ja lukevat kavereiden viestejä hämmentyneinä. Aikuiset puhuvat tatuoinnin ottamisesta ja kertovat sen tuntuvan nautittavalta, kuin joku avaisi skalpellilla selkää. Mietin yhä, vaikuttavatko tiikerinraidat siihen, ettei kuva sattunut.

Tosin, ei se kai ole aikuista jos haluaisi vain juoda lisää ja lisää ja lisää ja unohtaa tunteet? Onneksi en juo vaan menen nukkumaan ja herään aamulla haudoille ja kirkkoon ja olen ihan okei. Helvetin okei.
Olen aikuinen, joka hallitsee elämänsä ja jolla kaikki on hyvin.

Välillä on helpompi lähteä kuin jäädä.

við sáum öll svo margt já, heimsins ból og svart malbik.

Itkin tänään meikkivoiteen pois kasvoilta ehkä kymmenen kertaa.

Sain kokeen takaisin, 5 englannista on aivan järjettömän huono. Paper 1:sen 6 ei lohduta mitään kun kaikki ympärillä saivat seiskoja. Ei minusta ole yhtään mihinkään. En osaa edes englantia, vaikka kuulemma käytänkin cohesive deviceseja todella hyvin. Se ei lohduta mitään. Olisin vain halunnut kyljet tiikerinraidoille, mutta sen sijaan tyydyin makaamaan pulpetilla ja tärisemään itkun takia. Meneehän se maanantai-iltapäivä näinkin, etenkin kun jatkoin itkemistä ja tiuskimista koko loppuiltapäivän.

Kotona itkin kun yritin saada kaiken tehtyä, mutta olen tehnyt vain 3/4 huomiseksi vaadittavista asioista ja oikeastaan en haluaisi enää herätä. Essee on puolivalmis, jatkan kai aamulla liian aikaisin ja yritän taas osata olla niin kuin pitäisi. Se taitaa tosin olla turhaa, ei minusta ole yhtään mihinkään ja tänään se tuli jälleen kerran todistettua. Miten ihmeessä voin kuvitella olevani minkään arvoinen jos saan englannista vitosen. Se vastaa kahdeksikkoa ja ei minun englantini ole noin huono ei ei ei ei ei ei ei ei ei ole. Eihän?

Oikeastaan on aika paha olla, mutta ei se mitään. Ei saa olla poissa koulusta, ei saa olla väsynyt, ei saa olla stressaantunut, ei saa olla mitään, mikä poikkeaa tasaisesta ja normaalista. Pitää olla hyvä, kiltti, näkymätön ja ystävällinen. Tänään itkin keskellä koulun kirjastoa, koska Vaka, enkä voinut mitään muuta. Tänään pelkäsin taas entistä enemmän kaiken hajoavan käsiin ja uskon siihen oikeastaan todella vahvasti. En minä voi selvitä tästä kaikesta.

við lifðum í öðrum heimi Þar sem vorum aldrei ósýnileg.

Þetta er ágætis byrjun.

Vietin eilen päälle kaksi tuntia jossain paljon kauniimmassa kuin tämä maailma. En tiedä vieläkään mitä oikein tapahtui ja mitä se oli, mutta huolimatta epämiellyttävistä venäläisistä, olin aika onnellinen. Vaka, Hoppípolla, Með Blóðnasir, Varúð ja vaikka mitä muuta eikä elämä ollut hetkeen yhtään sen pahempaa kuin joskus nuorena kun en ajatellut liikaa. Oikeastaan, kaikki oli aivan todella hyvin — mitä nyt maalari pyörtyi ja kuolin selkäkipuihin encoren aikana. Olen yllättävän iloinen niistä tunneista, jotka käytin jonottamiseen, sillä tuollaista onnea ei saavuteta ihan miten tahansa ja Jónsi & co. hoitivat hommansa hyvin. Tosin, ikävä Joensuuhun oli aika suuri, sillä siellä oli kesäyön antama erityinen tunnelma. Eilen keikan jälkeen oli vain silmien alle valunut ripsiväri, joka korosti tummia silmänalusia enemmän kuin ehkä tarvitsikaan ja maalarin mukaan se näytti oikeasti siltä, että olen haudasta noussut. hups.

Maalari lähti kotiin ja en oikein tiedä mitä perjantain ja tämän päivän välillä tapahtuikaan. Puhuin liikaa, hän puhui paljon ja päädyimme samoihin päätelmiin tietyistä ihmisistä. Nauroin ilosta enkä halunnut kuolla kuin ehkä muutaman kerran, joka on kai ihan hyvä? Viikonlopusta muistona viinipullo olohuoneen lattialla, siideritölkki keittiössä ja sekaisin oleva jääkaappi.

Elämä on jotenkin todella kummallista ja siitä huolimatta en viðrar vel til loftárásan soidessa osaa sanoa mitään. Sama pätee eiliseen, voin yrittää muodostaa sanoiksi kaiken sen, mitä ajattelen ja tunsin, mutta ei se antaisi keikalle sen ansaitsemaa arvoa. Sanoillani ei luoda lähellekään sitä tunnelmaa ja atmosfääriä, joka eilen vallitsi. Olen onnellinen, olen ihan oikeasti. Ainakin tämän hetken kun starbucks mukissa on detox -teetä ja itken. 

Tänään pitäisi saada kaikkea aikaan, mutta ajatus peittojen alle käpertymisestä ja itkemisestä tuntuisi niin paljon paremmalta. Ehkä annan maailman odottaa, sillä harmaa Helsinki ei kaipaa elävää kuollutta kaduilleen vielä moneen tuntiin eikä minulla ole mitään odotettavaa muutenkaan. Ehkä sitten huhti- ja toukokuussa. Keskityn pohtimaan miten ihmeessä Jónsi saattaa laulaa miten hän laulaa ja unohdan huomiselle olevat kolme deadlinea, sekä ne neljä tiistailta. Apua, voiko tätä koulua jaksaa? Eilen ennen keikkaa rintalastan alla tapahtui jotain, joka sattui oikeastaan todella paljon ja mietin että mitä helvettiä se oikein on. Toisaalta, ei siinä varmaan mitään, kipu ei ollut samaa kuin silloin kerran kun olisin vain halunnut käpertyä kerälle vaikka olinkin keskellä narinkkatoria.

there will be several nights when you lose yourself in the medicine cabinet, because liquor and morphine seem like a faster cure than time.

"When you begin to feel worthless, remember that the stars died for you. You are made of elements that are thousands of years old, elements that make up every atom of your being. When you want to cut your wrists, remember that the souls of stars live in your veins. Don’t kill them. Don’t be selfish."

Inhoan sitä miten mikään ei tunnu miltään ja jos osaan tuntea jotain niin se on pahaa oloa siitä, etten tunne niin kuin pitäisi. Tunteet olivat vielä muutamia viikkoja sitten, mutta nykyään en vain tunne ja tuntuu, että jokainen kirjoittamani sana on pelkkää tyhjyyttä. Sitä samaa, joka velloo sisälläni ja jota ei saa purkitettua hyllylle arkistoon. Haluaisin vain varastoida tämänkin tyhjyyden kaiken sen muun pahan viereen. Jossain tuolla on suljettujen kirjojen osasto, jonne olen varastoinut kaiken sen mistä ei saa eikä voi puhua. Siellä sijaitsevat myös ne tunteet, joita ei kuulu tuntea tai näyttää. Seitsemän vuoden tunteet pakattuna lasipurkkeihin, kai niitä on aika paljon?

Koeviikon jälkeen kaiken pitäisi olla helpommin ja parempaa, enää mocksit ja finalsit ennen lukion loppua. Mikään ei vaan tunnu juurikaan paremmalta, yritän olla tytölle tarpeeksi, harrastukselle tarpeeksi ja ympärillä oleville ihmisille edes hieman parempi. Mikään ei vaan riitä eikä mistään saa kiinni vaikka kuinka yrittäisi. Voisiko jossain olla joku punainen lanka, jota seurata? En osaa kävellä metsässä ilman karttaa ja maamerkkejä — määränpää on jossain mutten tiedä missä enkä todellakaan kuinka sinne pääsee.

Välillä mietin mitä se kaikki oikein oli, mutta päädyn siihen ettei kai mitään ja mikään ei muutu. Minäkin luulin muuttuvani ja Atlantin toisella puolella olin varma muutoksesta. Nykyään vain kaipaan niitä ihmisiä ja yritän järjestää päivät sellaisiksi, että niistä ei oikeasti kukaan voi selvitä hengissä. Ensi torstaina viisi eri tapahtumaa kolmen ja kuuden välillä, neljään niistä olisi pakko mennä. Jos harrastuksen aiheuttama lievä burnout on selätetty niin ehkä hankin uuden koulun ja harrastuksen avulla. Elämä, jossa olisi aikaa ajatella on liian pelottavaa enkä kestä ajatusta siitä. Minun pitäisi muka oikeasti kantaa vastuu itsestäni ja elämästäni?

olotila normina tila, joka määritelmän mukaan voi kestää jopa vuosia, jos siinäkään ehtii parantua.

Kun kaikki on niin helvetin hyvin että joudun keskustelemaan rehtorin kanssa poissaoloista ja hymyilen kaiken hyväksi. Kaikki on niin kaunista että itkettää ja siksi huudan. Olen niin onnellinen ja siksi en jaksa nukkua enkä herätä. On niin hyvä olla, siksi juon siideriä ja viiniä enemmän kuin koskaan ja poltan käteni teeveteen enkä tunne mitään. Sormet ja varpaat ovat sinipunaiset enkä vain tunne muuta kuin kylmyyttä ja tyytymättömyyttä.

Kaikkialla on kamalan kylmä enkä osaa asennoitua mihinkään oikein. Mikään ei tunnu miltään, vaikka pitäisi kai oikeasti tuntea paljon? Pitäisi olla onnellinen ja kaikkea — en oikeasti tiedä miksi, tuntuu vain että pitäisi — mutten osaa tuntea yhtään mitään. Haluan vain nukkua ja nukkuessani näen painajaisia. Autoa ajaessani pelkään ajavani ojaan jos yhtäkkiä mietin liikaa kun stereoista ei kuulu tu es mon meilleur, tu es mon meilleur les orages passent et demain sera meilleur. Kevyt ja pieni auto ei sovi epätasaiselle luonteelleni, onneksi se ei ole minun.

Onnellisuudesta on tullut kovin abstrakti käsite, jopa operational amplifier ja schmitt trigger ovat selkeämpiä ja jopa integrointi on helpompaa kuin selittää onnellisuus ja onko sitä. Onnellisuus odottaa kai siellä jossain, ehkä huhtikuussa Aasiassa, ehkä ensi lauantaina Sigur Rósin keikalla, ehkä jossain aivan muualla. Se voi olla myös se hetki kun vaaka näyttää -xxkg ja tajuan näyttäväni inhimilliseltä, tai sitten se on talviyö jossain muualla.

Haluaisin sanoa kaiken kaikesta ja vielä paljon enemmän, mutten vain osaa enkä osittain voi. Mikään ei ole muuttunut mihinkään suuntaan, jos jotain, olen jatkuvasti entistä väsyneempi ja pelkään koulua. En tiedä miten ihmeessä jaksan viimeiset kuukaudet, mutta pakkohan se on? Minun piti olla niin paljon parempi, miksen ole? Ehkä tämä on vain laiskuutta ja pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, en vain osaa.

Voisin huomenna mennä starbucksiin istumaan ja itkemään kun en muista Stalinista, Hitleristä tai Venäjän vallankumouksesta yhtään mitään ja koe on liian pian.

hyvinvointiyhteiskunta tanssii tangoa, lapset oppii paremmin kuin missään muualla.

Olen oikeastaan todella vihainen.
Terveydenhoitaja oli ilmeisesti puhunut opettajieni kanssa siitä, että kävin siellä varaamassa lääkärin aikaa saadakseni lähetteen. Toki myös siitä, että minulle varattiin aika koulupsykologille muutamasta syystä. Kiva. Tämä ei jää tähän, sillä lakia ei saa rikkoa ellei siihen oikeasti ole päteviä syitä. En olisi välttämättä edes vihainen tästä, jos hän olisi edes ilmoittanut minulle puhuvansa, tai jopa kysynyt onko okei jos hän keskustelee. Lukiolain 32§ mukaan terveydenhoitajilla kun on oikeus kertoa asioista ainoastaan jos ne vaikuttavat keskeisesti opiskelijan opintojen järjestämiseen. Samalla toki voi huomioida lain potilaan asioista ja oikeuksista 13.1§, 13.2§ sekä 13.3§ ja ihan perinteinen henkilötietolain 11§. Unohtamatta lakia terveydenhuollon ammattihenkilöistä 17§. (Oikeasti en osaa lakia ulkoa, olen viettänyt viimeiset kaksi tuntia syventyen vaikenemisvellisuutta koskeviin lakipykälöihin ja kaikkeen siihen liittyvään.)

Ennen iltapäivän keskustelua minulla oli oikeasti hyvä päivä. Ranskan kuuntelu tuntui menevän hyvin — mitä nyt en tiennyt mitä ihmettä avointen d:ssä tapahtui — ja huolimatta lähestyvästä koeviikosta jaksoin melko hyvin. Mitä nyt en meikannut aamulla, palelin koko päivän ja olisin vain halunnut istua viltin alla juomassa teetä. Iltapäivällä mikään ei enää mennyt niin kuin piti ja oli ihme, että viimeisellä tunnilla oikeasti sain aikaan sen mitä pitikin. Hei ketä kiinnostaa joku essee, joka on yhdessä esitelmän kanssa 1,5pt diplomasta?

Iltapäivällä ahdistuin kun en olisi halunnut syödä yhtään mitään, kaikki tuntui liialta kun tietää ettei saa syödä kuin 929kcal. Jotain sellaista se ehkä oli, ensi viikolla vähemmän ja hitaasti, mutta varmasti pääsen vielä sinne, mistä joskus lähdin. Ennen lukion loppua asiat ovat vielä paremmin. On pakko. Tällaisena ei mennä yliopistoon.

Huomenna alkaa koeviikko enkä oikeasti tiedä pääsenkö kaikista läpi. Lukeminen meni liian myöhään ja olen vain yrittänyt unohtaa kaiken ja nukkua. Tavallaan kai siinä onnistuen, menen nykyään nukkumaan viimeistään yhdeltätoista ja sitä pidempään valvominen on vain helvettiä. Joissain määrin asiat ovat oikeasti ihan okei. Ovat ne ainakin enemmän okei kuin huonosti. Pakko olla.

the secrets in the snow will always come out in the thaw.

Juon teetä ja yritän olla syömättä mutta en vain osaa.
Koeviikko alkaa ensi keskiviikkona enkä ole oikeasti saanut yhtään mitään aikaan ja pelottaa.

Haluaisin olla niin paljon parempi ja oikeasti osa porukkaa, mutta en vain ole enkä ehkä tule olemaan. Kolmen viinilasin ja siiderin jälkeen elämä alkaa tuntua entistä sekavammalta enkä oikeasti tiedä haluanko yrittää yhtään mitään. Toisaalta, vanhempien ystävien kysyessä lupaa vierailla ensi vuonna opiskelukaupungissani, sanon vain "kyllä", enkä herätä epäilyksiä siitä, onko minua enää siinä vaiheessa.

Olin keskiviikkona juhlissa ja join liian paljon liikaa, en muista loppuillasta mitään ennen kuin vasta kotona ja juuri ennen kotiinlähtöä. Taisin ehkä juoda liikaa. Haluaisin osata elää, mutta toisaalta tämä luova taiteilijaelämä (jossa en oikeasti tee mitään järkevää) toimii myös ihan hyvin. Olen muka hetkittäin tarpeeksi vanhemmilleni, vaikken ikinä tule olemaan tarpeeksi maailmalle.

Liian kauan olen kaivannut hyväksyntää ympäröivältä maailmalta, kun oikeasti kaikki on tainnut olla vain pääni sisällä. Eivät ystäväni enää hyväksy minua joukkoonsa, mutta tässä vaiheessa iltaa se ei enää tunnu mitenkään erityisen pahalta. Pahemmalta tuntuu se, kun isä pakottaa puhumaan rahasta ja en ihan oikeasti pysty sellaiseen.

Antakaa minun olla. En kuitenkaan selviydy, joten jättäkää minut rauhaan. Jooko?

your tension's rising it can't go wrong.

tunnen kurkussa miten pyörre kasvaa ja kasvaa.
ei ole enää pitkä matka siihen, että se hukuttaa alleen.

Haluaisin kirjoittaa paljon vaikka mistä, mutta tyydyn toteamaan, että asiat menevät oikeastaan aika lailla päin helvettiä. En tee muuta kuin stressaa, stressaa, stressaa ja stressaa. Vaikka se ei mitään oikeasti autakaan.

Pitäisi ryhdistäytyä ja osata olla, vaikka toisaalta ihan hyvin voi myös tapella tytön kanssa kun hänen mielestään tarvitsen apua. En minä sitä enää hae. Ei se kivaa ole, mutten oikein tiedä mitä muutakaan voin tehdä kun en kykene edes nousemaan sängystä tai hengittämään. En osaa mitään enkä oikeasti pysty tähän.

Mietin liikaa kuolemaa, mutta ei se ole ongelma. Onneksi ne ovat vain ajatuksia ja niin kauan kun ei tee mitään, on ihan kunnossa ja mikään ei ole vialla.

i’m afraid that i’m going nowhere way too fast.

Paidassa lukee "meitsi tekee tän", mutta en ole niinkään varma 'teenkö'. Tänään pääsin sängystä ylös ja vaihdoin yöpuvusta pois tunniksi, viisi tuntia heräämisen jälkeen. Huomenna pitäisi kai taas nousta ja jossain vaiheessa olla kunnossa. Valkoisessa pussissa olevat siniset houkuttelevat enemmän kuin saisi, ajattelen kuolemaa ihan vain koska miksi ei. Mietin asiaa lähinnä hypoteettiselta pohjalta, "mitä jos yrittäisin kuolla tänään? tai huomenna? voinko kuolla ennen ensi viikonloppua?". Mitään ei oikeasti kuitenkaan koskaan tapahdu, sillä enhän minä onnistuisi enkä voi. Kaikki on liian hyvin. En vain tiedä miten jaksan koulun ja harrastuksen, jälkimmäinen aiheuttaa stressiä ja haluaisin vain itkeä. Olen yrittänyt pitää taukoa siitä tämän viikonlopun ajan — ajatuskin odottavista paperitöistä itkettää ja haluaisin käpertyä lattialle.

Luin jossain välivuoden hyvistä puolista, mutta samaan aikaan muistan toisen pätkän väliinputoamisesta. Sellainen minä olisin jos en opiskelisi ensi syksynä jossain — väliinputoaja. Opintoputkesta putoaminen on asia, jota ei saisi tapahtua. Ei se ole missään määrin okei, mihin ihmeeseen voisin käyttää vuoden paremmin kuin opiskeluun? Haluan yliopistoon ja kandin tutkinnon, jonka jälkeen master's ja myöhemmin PhD. Opiskelu on ihanaa ja haluan opiskella, kyllä harrastuksenikin on kiva, vaikka se hajottaakin. Kyllä minä jaksan kaiken, jos uskottelen itselleni jaksavani niin aivan varmasti jaksan. Olen jaksanut tähänkin asti, joten miksen jaksaisi jatkossakin? On pakko jaksaa, tavalla tai toisella.

En oikeastaan haluaisi ajatella yhtään mitään, mutta hetki sitten candy crush sagakin sai minut miettimään kuolemaa. Sehän on vain peli. Hetki hetkeltä olen enemmän eksyksissä eikä tälle kukaan tai mikään voi mitään. Kukaan ei kisko minua ylös ja se nyt vaan on fakta. Eikä siinä ole mitään väärää, mutta antaisivat minun edes kadota lopullisesti.

Koulussa en ole enää mitään, mutta toisaalta kaiken voi aloittaa alusta yliopistossa. Lukiossakin aloitin alusta, mutta uusia alkuja on ja tulee aina olemaan. Onneksi aina voi aloittaa alusta, eikä kukaan saa tietää menneisyydestä 'voldemorteja' tai muutakaan pahaa ellen kerro. Voin aina mennä muualle ja juosta karkuun kaikkea pahaa, vaikka joidenkin mukaan ei voi paeta ikuisesti. Kyllä se on mahdollista aika pitkään ja ei vielä tarvitse miettiä "mitä sitten kun en enää voi paeta". Voin vielä juosta ja vaieta pahoista asioista uusille ihmisille. Eikä nykyistenkään oikeasti tarvitse tietää, maalari ja keiju ja hymytyttö tietävät ja sekin on vähän liikaa, mutta hurjan paljon vähemmän kuin ne ihmiset joiden kanssa olen tekemisissä edes viikoittain.

toinen etsii onneaan toinen onnettomuuttaan, helppoa ei ole kumpikaan.

"Näytä, kuinka lähdetään 

pelastutaan, hymyillään 

naurulokin sielu jätetään"

Kävin kuuntelemassa oikeustieteellisestä ja olen vain kiitollinen siitä ettei minun ole pakko lukea sinne minne haen. Muutenkin, koko lukion viimeinen vuosi tuntuu olevan pelkkää tervassa uimista — tähän hukkuu enkä jaksa yrittää pysytellä pinnalla. Yritin tänään miettiä mitä viime vuonna oli, mutten kykene muistamaan yhtään mitään. Taisin romahtaa ja sitten jotain. Silloin nautin harrastuksen tuomasta lisävastuusta, mutta nyt pelkään. Haluan tehdä asioita, en vain oikeasti tiedä miten kauan jaksan mitään.

ja kun pääsin katsomaan vapautuvaa ulappaa, muistin etten tahdo unohtaa.

Päivällä jaksoin olla vielä ihan okei, mutta illan ajan kaikki on hitaasti vajonnut alemmas. Haluaisin maata lattialla ja itkeä, en jaksa istua tai maata sängyssä. Sängyssä makaaminen on yleisesti ottaen laiskuutta, mutta lattialla makaaminen on ihan okei. Silloin jokin on vialla, tai teet sitä vain huvin vuoksi. Se on paljon hyväksyttävämpää kuin sängyssä makaaminen. En jaksaisi herätä huomenna aamulla, haluaisin pois pois pois pois pois. Onko ihan oikeasti pakko yrittää jos ei vaan enää jaksa?

Haluaisin edes joskus olla oikea ja sopiva ja riittävä, mutta ei se taida onnistua. Pitäisi valittaa viisi vuotta vanhemmalle ihmiselle siitä, kuinka hän ei kunnioita minua... Juuri mitä tähän tarvitsinkin. Not. En jaksa myöskään valittaa ikäisilleni, miksi ihmeessä lupauduin tähän? Yritän ehkä tappaa itseni harrastuksellani, ei kai tässä näin pitänyt käydä?

rule number three wear your heart on your cheek, but never on your sleeve unless you wanna taste defeat.

Perjantai oli aika mukava, tapahtui jotain, jota en todellakaan olisi uskonut tapahtuvaksi. Puhuin ihmisen kanssa, jonka luulin lopettaneen minulle puhumisen ikuisiksi ajoiksi. Kahden vuoden tauosta (onko siitä niin kauan?) huolimatta se ei alun jälkeen tuntunut laisinkaan niin epäluonnolliselta kuin olisi voinut ajatella. Oli oikeasti kiva puhua. Lupaan miettiä välivuotta (vaikka en kuitenkaan sitä pidä, sillä se olisi ajan tuhlausta ja aivan turhaa kun ei mikään silloinkaan olisi toisin).

Menin loppupäiväksi koulun sijaan messuille ja join pahaa kahvia enkä jaksanut syödä ruokaa koska ei ollut pakko. Illalla söin ehkä hieman liikaa, mutta toisaalta lauantaina numerot olivat hieman pienempiä, joten kaikki ei kai mennytkään aivan pilalle. En osaa enää nukkua tytön vieressä omassa sängyssäni, heräilen jatkuvasti ja meinaan yhdentoista tunnin yöunien jälkeen kuolla väsymykseen. Eilinen meni liialliseksi syömiseksi ja tänään kaikki oli muuten vain liian sekavaa. Lähdin kotoa aivan liian aikaisin ja unohdin avaimet kotiin, pääsin takaisin kotiin vasta illalla ja kaikki, mitä tänään piti saada tehtyä, valui viemäristä alas. Muokkasin artikkelin mutten kykene tekemään sitä loppuun. Vihaan tätä. Vihaan itseäni ja sitä, miten en enää jaksa. Mikään ei tunnu miltään tarpeeksi, että jaksaisin välittää jostain. Menisin pois jos voisin ja uskaltaisin ja tietäisin varmasti kuinka, mutta en voi. Ei saa. Se olisi väärin muita kohtaan.

Kyljen tiikerinraidat eivät tunnu yhtään niin rentouttavilta kuin käsivarsien tuntuisivat, mutta ei saa. Kädet on pakko pitää siisteinä, miten muka pukeutuisin joulukuussa ulkomailla jos kädet olisivatkin vain raidalliset? Odotan vain ulkomaille muuttoa, saan tehdä käsilleni mitä haluan eikä kukaan valita, sillä kukaan ei näe jos en anna heidän nähdä. En halua enää jatkaa näin, vaan mitä muutakaan voi tehdä?

Ehkä annan kaiken jatkaa alamäkeä ja saan burnoutin nopeasti ja kivuttomasti. Jos vaan jonain aamuna jäisin makaamaan sänkyyn enkä enää pystyisi mihinkään? Se olisi helpottavaa. Harrastuksessakin taidan vain olla 'se, joka tekee asiat' kaikille. Aina minulle laitetaan viestiä keskellä yötä kun on ongelma ja toki hoidan sen, täytyyhän minun. Kyllä minä tulen kokoukseen jos on pakko. Kyllä minä hoidan kun ei kukaan muukaan hoida. Kyllä minä hoidan. Kyllä minä jaksan ja voin. Totta kai.

it's my problem if I have no friends and feel I want to die.

Ei tähän ehkä ole mitään lisättävää.
Lääkärin aikaa ei koskaan tullutkaan ja olen sittenkin taas tyhjän päällä. Minäkin haluan lääkkeet. En tiedä jaksanko talveen asti, mutta ei kai muitakaan vaihtoehtoja ole? Onko? Luulin olevani hyvä ja reipas kun hain apua, se vaan ei tainnut mennä ihan niin. Harmi? Ehkä hyväkin, en olisi saanut mitään apua kuitenkaan. Toisaalta, ei tämä hyvältä tunnu, että raahaudun toisen kerran puhumaan ja taas kaikki menee rikki. Pitäisi ehkä lopettaa tulevaisuuteen uskominen, voisi olla paljon helpompaa.

Koulu ja harrastus tappavat tasaista tahtia ja ilmeisesti en enää ole osa porukkaamme. Kuulen ihmisten puhuvan juhlista ensi perjantaina, muttei kukaan kysy minua mukaan. Kukaan ei edes tunnu olettavan, että olisin tulossa. Ehkä sitten istun (toivottavasti) yksin kotona juomassa viiniä ja päädyn yöllä itkemään kuinka haluan kuolla. Käy sekin, ei siinä mitään vikaa ole. Kaikki elävät ympärillä ja karttavat minua kuin haita. Todennäköisesti rikoin tämänkin itse, kuten aina kaiken muunkin. Asiat on helppo tuhota, mutta tuhkasta on kovin vaikea rakentaa mitään uutta. Etenkin jos päivän suurimmaksi saavutukseksi kokee sängystä nousemisen ja pukeutumisen.

Voisin opetella nukkumaan tai olla nukkumatta.
Voisin lopettaa juomisen ja liian syömisen.
Voisin mennä sinne minne kuulunkin.

Takaisin sinne, mistä nousin jo kerran, en osaa mitään muutenkaan, joten ihan hyvin voisin yrittää vajota mahdollisimman alas ja ehkä jopa vahingossa onnistua katoamisessa. Olisi sekin ihan hyvä tavoite, eikö? Jos vain yrittäisin kadota ennen valmistumista, ei tarvisi stressata pukeutumisesta tai mistään muustakaan. Voisi sekin olla ihan kiva.

mä en tiedä mitä haluan, vaihtoehtoja on valtavasti.

Vietin tytön luona kolme päivää ja yritin oikeasti olla onnellinen. Onnistuin, mutta en sitten kai oikein kuitenkaan. En ainakaan ollut tytölle tarpeeksi, mitä pitää tehdä jos toinen haukkoo happea sylissä muttei suostu kertomaan mikä on vialla? Mitä tehdään kun keittiössä toinen vain tiuskii ja loppujen lopuksi päädyt itse itkemään hysteerisenä puoleksi tunniksi? Kyseenalaistan oman riittävyyteni enkä oikein tiedä miten jatkaa. Minun piti olla tarpeeksi, mutta yritän muuttua paremmaksi eikä tämäkään ihan tunnu toimivan. Miika pohti listaa siitä, mitä haluaa ja miten sinne pääsee sen sijaan, että vain vastakkainasettelee elämän tämän kaiken kanssa ja elämän ilman. Jostain syystä näkisin listan järkevämpänä kuin nykyisen tavan katsoa kaikkea.

Haluaisin ehkä vain maata sängyssä monta viikkoa ja sen jälkeen miettiä koko elämää konseptina uudestaan. Joudun palaamaan maanantaina kouluun enkä oikeasti vain jaksaisi. Tiistaina pitäisi olla iloisena menossa lääkärille kinuamaan lähetettä psykiatriselle, mutta katsokaa vain kun sellaisen muka saankin... Eihän minulla mikään ole vialla ja unettomuuskin vain johtuu liiallisesta tietokoneella olemisesta. Kaikki on ihan hyvin, sillä mikään ei voi olla vialla.

En jaksa enää mutta ei sitä kai oikein muutakaan voi? EL Crew'ssä miehet puhuvat osastolle joutumisesta masennuksen takia ja heitä kehutaan rohkeudesta, mutta mitä sitten. Ei minulla ole mikään vialla enkä vain jaksaisi enää yrittää. Toisaalta, mitä sitten tekisin? Yrittäisin kuolla pois? Ehkä pitäisi, eipähän tarvitsisi enää yrittää olla iloinen kun ainoa ajatus on toive päästä pois.

"älä hyvästele älä mene

älä menetä unelmia

älä liukastu älä lipeä valitsemaltasi polulta

muista että elämässä tärkeintä on tehdä lista 

lempileffoista ja kauneimmista biiseistä 

lista hämähäkkimiehen vihollisista"

i feel like i am walking blind i have no arrival time.

Syksy tuo tullessaan kylmyyden ja eräänä aamuna herätessäni huomasin kaiken kuolevan nopeammin kuin hetkeen. Viikko sitten puissa oli kauniin värisiä lehtiä — nyt samat lehdet peittävät kivetystä enkä haluaisi vaihtaa ballerinoja kenkiin. Jakun vaihtaminen talvitakkiin tuntuu kaukaiselta, ei kai sitä tarvitse tehdä vaikka ulkona on jo oikeasti liian kylmä? Taiteilija näyttää aamuisin tyytyväiseltä ja englantilainenkin onnistuu olemaan kaunis joka päivä. Sitten olen minä, suttuinen punainen huulipuna joka haalistuu päivän mittaan ja ripsiväri, joka ei koskaan tee muuta kuin korosta tummia silmänalusiani. Unohtamatta lohkeilevaa kynsilakkaa ja liian suurta kokonaisuutta. En vain jaksaisi pitää huolta itsestäni vaikka kai pitäisi. Ajattelin yrittää kovemmin, jos jaksaisin aamuisin maalata huulet kauniiksi ja tasoittaa kasvojen värin vaaleaksi. Voisin rakentaa naamarin, joka pysyisi ja jonka takana olisi aivan yhtä paha olla kuin aikaisemminkin.

Istuin yhtenä aamuna bussissa ja sillalla katsoin alas mereen. Mietin, miten helposti kaiteen toiselle puolelle pääsisi ja miltä pudotuksen aikana oikeastaan tuntuisi. Näin jälkeenpäin ajatellen tilanne muistutti kovasti sitä, jonka koin maailmalla ollessani. Silloin kun suljin silmäni juna-asemalla koulupäivän jälkeen ja toivoin että pystyisin ajattelemaan jotain muuta kuin raiteita. Tuollaiset tilanteet ahdistavat, miksen voisi vain toimia jos kerran haluan ajatella sitä noin paljon?

Keltaiset kauppakassit toivat mukanaan enemmän ahdistusta kuin olisi kuulunut. Olin onnellisimmillani kun ostin yhden DVD:n, sen jälkeen onni ei enää ollut mitään. Ostin kasseittain tavaroita, muttei mikään vain ollut mitään. Elämä yleisesti ahdistaa enemmän kuin hetkeen, ehkä siksi, että syysloman myötä on enemmän aikaa ajatella hieman muutakin kuin koulua. En oikeasti tiedä mitä minun on tarkoitus tehdä kaiken suhteen. En haluaisi hankkia apua, mutta en haluaisi elää näin. Haluaisin takaisin niihin lukuihin, joita näin silloin joskus ja haluaisin kaiken vain olevan enemmän okei.

Tänään hymyilin kun tapasin sofia keijua ja sain kivan kommentin Miikalta. Hymyilin, kun viinipullo oli koristeltu sydämillä ja pullon kaulassa oli tekstejä. Hymyilin, kun keitin hyvää kahvia ja kun hiukset olivat kohtalaisen kivat vaikken suoristanut niitä. Itkin kun ajattelin kaikkea tekemätöntä ja kun sain kuulla huutoa samoista vanhoista asioista. Itken, koska en oikeastaan osaa tehdä yhtään mitään oikein ja tuntuu, että olen todennäköisesti universumin surkein tyttöystävä.

Kaikkialla on kauhean kylmä enkä tiedä miten ajattelin herätä huomenna aamulla. Pitäisi tavata taiteilija aamulla ja lähteä käymään lahden toisella puolelle, halpaa alkoholia, red alert. Taidan puhua liikaa, mutta tavallaan on asioita, joista haluaisinkin puhua. Haluaisin vain jonkun ymmärtävän, en jaksaisi jatkuvaa tekojeni tuomitsemista. Hymytyttö ei tuomitse ja rakastaa, mutta sekin on toisinaan pelottavaa. Haluaisin vain muutaman päivän omassa seurassani, olla kommunikoimatta muun maailman kanssa. Rakastan, mutta toisinaan tarvitsen rauhaa. Toisinaan on parempi, että olen omassa seurassani ja juon kolmannen kupillisen kahvia enkä yritäkään ymmärtää maailmaa.

Toisinaan on parempi, että I never get anything and that's the whole point.

kaikki laskee sun varaasi aivan helvetin paljon, susta odotetaan jotain kuningatarta tai pelastajaa.

En ole ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa oikeastaan mitään muuta kuin neljän tuhannen sanan tutkielman ja fysiikanläksyt. Aloitin artikkelin, mutta eihän siitäkään mitään tullut kun lasiin ilmestyi siideriä ja pää oli pikkuisen muualla kuin olohuoneessa sohvalla. Tavallaan kaikki on hyvin, ainakin tutkielma meni koordinaattorille eilen ja tänään pidin suullisen esitelmän josta sain 80%. Eihän se ole täydellinen, mutta tein esitelmän valmistelut viime iltana ja sanoin "um" aivan liikaa. Pitäisi vielä tehdä fysiikkaa ja matematiikkaa ja aloittaa historian kertaus ja oikeastaan varmaan metsästää kirja äidinkielen tunteja varten ja lukea kirjaa englannin tunneille muutama sata sivua. En oikeasti jaksa.

Rikoin kaiken taas vaihteeksi. Psykologin aika peruuntui, enkä saanut häneltä koskaan uutta yhteydenottoa. Olisi kai pitänyt olla itse aktiviinen, mutta jos pääsen hädintuskin aamuisin ylös ja kouluun, ei kai minun oikeasti kuulu vielä jaksaa tuollaistakin? Loman jälkeen on kai lääkärin aika, ei vaan taida siitäkään olla mitään hyötyä kun en ole käynyt psykoologilla. En vain oikeasti jaksaisi käydä samoja asioita miljoonan eri ihmisen kanssa läpi. En halua puhua kouluterveydenhuollon ihmisille, ei sieltä tule koskaan saamaan apua. Toisaalta, en haluaisi papereihini merkintää mistään ICD-10 liittyvästäkään, entä jos en pääsekään opiskelemaan sen takia? Entä jos en pääse kokeilemaan keväällä suunniteltuja asioita sen takia? Entä jos kaikki vain meneekin entistä enemmän pilalle? Eihän missään ole takuita siitä, että avun hankkiminen muuttaisi mitään. Ei, vaikka hän, sinä, se, tuo ja se kai elävät parempaa elämää kaiken jälkeen. Ette te kaikki ole tarpeeksi syitä, te olette erilaisia, te uskoitte tarvitsevanne apua ja te kuulutte tänne. Minä en.

Ajattelin maanantaina olla koko päivän humalassa taiteilijan kanssa ja todennäköisesti taas puhua liikaa. Olen vain väsynyt kuulemaan vittuilua poissaoloistani. Olisitte tekin poissa jos ette kestäisi sitä, joka peilistä katsoo ja jos ette saisi henkeä. Ei minulla toisaalta ole mitään väliä, ehkä ihan hyväkin.
Jos vain kokeilisin mitä tapahtuu?

assembling their philosophies from pieces of broken memories.

Menen tällä viikolla koulupsykologille, pitää kuulemma arvioida, että saisin lääkäriltä lähetteen. Intressi puhua asioista on negatiivisen äärettömyyden lähellä, mutta ei kai oikein muutakaan voi. Lääkärille tosin en pääse ennen syyslomaa, sen jälkeen joskus. Terveydenhoitajan mukaan olen paremmassa kunnossa kuin vuosi sitten, okei, jos sanot niin. Täytin varmaan 200. BDI:n enkä olisi oikeasti jaksanut. Ei minua kiinnostanut kertoa ala-asteen itsetuhoisuudesta ja kuolemanhalusta. Halusin juosta pois hänen kysyessään koulussa pärjäämisestä, kun en pärjää. En oikeasti usko koskaan saavani lähetettä eteenpäin, eihän mikään oikeasti ole huonosti?

Löysin tänään kyljestäni tiikerinraitoja, enkä oikeasti muista milloin ja missä ne tapahtuivat. Ehkä joskus viikonloppuna, ehkä joskus aikaisemmin. Muistini menee jatkuvasti huonommaksi enkä oikeasti tiedä onko juominen enää hyväksi, päädyn helposti juomaan sen verran, että aamulla muistikuvat ovat hataria. Toisaalta taas, millään ei ole mitään väliä.

En haluaisi olla yksin kun seinät kaatuvat taas päälle nopeammin kuin ehdin sulkea silmät ja yrittää kadota. Kumpa olisi jo syysloma ja voisin karata hymytytön luokse turvaan. Voisin edes hetkeksi hengähtää.

how do you leave the past behind when it keeps finding ways to get to your heart.

Rumanakin päivänä New York City on kauniimpi kuin Helsinki milloinkaan. Seinät kaatuvat päälle ja harrastukseenkin liittyvät asiat ahdistavat enemmän kuin kuuluisi. Seurustelu ahdistaa ja pelottaa, en pysty olemaan tarpeeksi kun en selviä päivästä toiseen niin kuin minun kuuluisi. Nukun kunnolla ainoastaan melatoniinin avulla tai muutaman viinilasin jälkeen, surullista mutta totta. Juotuani liikaa nukun levottomasti ja herään aamulla väsyneenä, ei sen ihan niinkään kuulu mennä? Oli tarkoitus tehdä sitä, tätä ja tuota tänä viikonloppuna, mutta päädyin nukkumaan ja ahdistumaan hengiltä tulevaisuuden takia. Haluaisin vain ostaa menolipun New Yorkiin ja rakentaa uuden elämän siellä, mutta mitä tekisi ihminen ilman tutkintoa? Päätyisin todennäköisesti jonnekin, mitä en edes halua ajatella. Saan kai silti lohduttautua katsomalla lentoja jouluksi ja miettimällä entä jos menisin taas? Saattaisin olla onnellinen edes hetken ajan ennen kevättä.

Elämästä ei enää oikeasti tule mitään, pelkään tekojen seurauksia yhtä paljon kuin Louis XVI enkä tee mitään. Luojan kiitos en ole hallitsija, sillä maassa olisi kovin nopeasti vallankumous. Toisaalta, ehkä pääni voi nähdä jonkinlaisena pienoisvaltakuntana ja siellä ainakin kaikki on aivan sekaisin. Tuntuu, että teen kaiken hymytytön suhteen väärin enkä vain pysty olemaan tarpeeksi. En ole koulussa tarpeeksi, olen vain liikaa poissa ja ollessani läsnä tuntuu kuin kaikki vain haluaisivat minut pois. Eilen kun olin yksin kotona enkä kommunikoinut ihmisten kanssa, olivat asiat suhteellisen okei. Kuitenkin, ihmisten kanssa kommunikointi tuo tullessaan vastuita enkä minä vain osaa. Haluaisin maata sängyssä ja ahdistua hengiltä mahdollisimman nopeasti. En vain jaksa enää. En. Jaksa. Tyttö yrittää taas pakottaa hankkimaan apua ja uhkailee äidille soittamisella, ei se jumalauta tekisi niin, eihän? Eikö se tajua etten yksinkertaisesti jaksa hankkia apua, kuinka paljon mua pelottaa ajatuskin sellaisesta ja millä ihmeen voimilla se luulee mun jaksavan mennä sinne terveydenhoitajalle? En kuitenkaan saisi lähetettä yhtään kenellekään yhtään mihinkään ja kaikki puhuminen tekee tilanteesta vain vaikeampaa. Eikä minulla oikeasti ole halua hankkia apua. Yritin sitä jo vuosi sitten.

Ainoa asia, joka lohduttaa vähääkään on ajatus New York Citystä. 
Siellä olin oikeasti vapaa ja onnellinen.

walk within my poetry, this dying music my loveletter to nobody.

Koulussa sain vain pahoja katseita ja valitusta poissaoloista.
En oikeasti enää tiedä mitä teen. Vaihtoehtoja alkaa olla aika lailla tasan kaksi ja toinen niistä on sosiaalisesti huono, toinen surkea. Luulin jaksavani, mutta en taida jaksaa edes syyslomaan asti. Jos jokin ei muutu ja pian, olen muualla ennen kuin ehdin huutamaan "apua!". Voisin viettää viikonlopun nukkuen ja ahdistuen hengiltä, kuulostaa ihan hyvältä.

Luulin oikeasti olevani vahva ja osaavani jotain. 
Luulin.

there's no need to wear a sweater I'm way too deep in the cold.

Nukuin koko päivän ja söin ja nukuin lisää. Luulin tekeväni tänään jotain tuottavaa jos jään kotiin, mutta nukuin ja ahdistuin ja nukuin lisää. En jaksa enää mitään muuta kuin nukkua ja öisin en sitäkään. Salaa mietin terveydenhoitajan luokse menemistä, mutta hymytytölle en myönnä mitään. Minä en tarvitse apua, pärjään kyllä. Haluaisin jaksaa mennä kouluun mutten oikeasti jaksaisi, ei vain oikein taida olla mahdollista olla jatkuvasti poissa jos haluaisin lakin ensi vuonna?

Mietin välillä mitä lasten vanhemmat sanoisivat jos tietäisivät minkälainen ihminen heitä johtaa. Mitä muut johtajat sanoisivat jos tietäisivät mikä ihmissotku käsittelee kaikkea sitä informaatiota ja vaikka mitä? Mitä se yksi sanoisi jos tietäisi? Yrittäisikö se yhä laittaa minut tekemään niitä asioita? Mitä jos joku näkisi joskus liikaa tai jotain vain lipsahtaisi? Pelkään hetkittäin aivan mielettömän paljon, että harrastukseni ihmiset saisivat tietää siitä kuinka hataralla pohjalla tasapainoilen. Eihän minusta sitten olisi enää mihinkään.

Haluaisin vain maata hymytytön kainalossa miljoonan peiton alla. Villasukat, viltti ja untuvapeitto eivät lämmitä tarpeeksi, en tunne varpaitani. Haluaisin jäädä huomennakin kotiin, mutta ehkä on vain pakko mennä. Ehkä jos maalaan huuleni tarpeeksi punaisiksi? Jos rajaan silmät täydellisesti ja juon aamulla paljon kahvia? Ehkä kelpaan muille ja itselleni edes muutaman tunnin ajan?

you could love me if I knew how to lie.

Voisin kirjoittaa kaikesta, mutta en osaa sanoa mitään kuulostamatta täydelliseltä idiootilta. Taidan valua aika alas, en enää oikeastaan osaa tuntea ja kaikki on kuitenkin "ihan kunnossa". Kyllä minä jaksan ja pystyn tähän kaikkeen, ei ole hätää enkä tarvitse apua. Tyttö yrittää raahata jonnekin, mutta en vain voi. Eihän mikään oikeasti ole vialla, kaikki abit ovat stressaantuneita ja unettomuuskin johtuu todennäköisesti vain liian vähäisestä liikunnasta tai huonosta ruokavaliosta. Kaikkeen löytyy luonnollinen ja sosiaalisesti normaali selitys, mielenterveyteni on ihan kunnossa. Mitään vikaa ei voi olla, josta ei pääse eroon ajattelumalleja muuttamalla, eihän?

Hymytyttö yrittää saada minut hankkimaan apua ja käytännössä anelee menemään johonkin. Lupaa sitä, tätä ja tuota jos menen, en vain voi aiheuttaa toiselle sellaista vaivaa. En voi pyytää tulemaan toisesta kaupungista tänne vain siksi, että vahtisi minun menevän tapaamiseen. En voi pyytää tuollaista, hänellä on oma elämänsä ja koulu. Minun pitäisi vain saada itseäni niskasta kiinni, mutta koulu painaa pään alas ja haluaisin vain maata peiton alla itkemässä. Liian monta asiaa ja koetta ennen tiistaihin mennessä, eikä nyt ole edes koeviikko. Koulu ja harrastus tappavat samaa tahtia, en tiedä mikä ihme päässä oli vialla kun lupauduin johtamaan, mutta ei sitä enää voi perua. Voin myöntää, ettei minulla ole hajuakaan mitä minun pitäisi tehdä.

Kynnet ovat kerrankin siedettävän siistit ja kimaltavat valon osuessa helmiäisvaaleanpunaiseen. Huomenna voisin suoristaa hiukset, rajata silmät huolella ja maalata huulet kirkkaanpunaisiksi. Voisin uskotella kaikille olevani aivan käsittämättömän onnellinen ja enemmän kasassa kuin pitkään aikaan. Se voisi olla hauskaa.

Toisaalta, niin voisi olla ihoa pitkin liukuva teräkin. Eihän millään kuitenkaan oikeastaan ole mitään väliä sen kummemmin ja yhtään mikään ei vain tunnu miltään. Nauraisin jos jaksaisin, mutta sekin on yksin ollessa kovin turhaa. Ehkä vain pelaan candy crush -sagaa koko yön ja yritän nukahtaa edes joskus.

jossain lähellä aika odottaa pysäyttäjää.

Menetin hermoni liian monta kertaa mutten sanonut mitään paitsi tiuskin tytöille. Eivät he tehneet mitään väärin, en vain enää jaksanut kolmeakymmentä kysymystä liittyen ruokaan. Ymmärrän etteivät he ehkä uskalla kaivaa itse mitä haluavat, mutta en minäkään jaksa vastata kymmeniin samoihin kysymyksiin. Olisin antanut mitä vain omasta hiljaisuudesta, edes viisi minuuttia yksin teltassa olisi tehnyt suuren eron ja olisin ehkä pystynyt hieman paremmin. Päädyin juomaan pahaa mehua ja syömään liikaa, ei sen ihan niin pitänyt mennä.

Eilen hukutin murheeni viiniin, absinttiin, koskenkorvaan, likööriin, siideriin ja vaikka mihin. Nautin edes hetkellisesti elämästä, vaikka ennen tilaisuuteen saapumista panikoin kaikki mahdolliset kauhuskenaariot läpi enkä osannut hengittää. Puistossa oli kylmä, mutta alkoholin turruttamat aivot eivät loppuvaiheessa välittäneet. Loppujen lopuksi olen onnellinen etten jäänyt kotiin vaan uskalsin mennä. Tapasin paljon uusia ihmisiä ja ilta oli ihan mukava, vaikkei kotona enää kivaa ollutkaan.

Tiedostan kaiken mitä minun pitäisi tehdä, mutta en uskalla kirjoittaa listaa niistä. Lista tekisi kaikesta konkreettisempaa ja se pelottaa. Pelkään kaikkea, joka tarkoittaa deadlineja ja opinnoissa etenemistä kun tuntuu jatkuvasti, että seinät kaatuvat päälle. En pysty tekemään koulutöitä (tai sitten olen vain laiska). Ehkä olen vain laiska, eihän minua myöskään huvita herätä kouluun.

Kaikki on hyvin, mutta samalla yksikään asia ei ole kohdallaan. Haluaisin pystyä nauttimaan abivuodesta edes hieman enemmän, vaan ei se taida oikein olla mahdollista. Ajatukset kietoutuvat yhteen ja en vain saa enää mistään selvää. Yritin tänään paeta maailmaa akateemisen kirjaosastolla, mutta tällä kertaa se ei ollut jostain syystä mahdollista. En vain pysty enää pakenemaan ahdistusta paitsi ehkä kevyessä humalassa, eikä tämä ole mitenkään hyvä asia. Tulevaisuus näyttää synkemmältä kuin vähään aikaan enkä todellakaan usko selviäväni kouluvuodesta. Tuntuu, että olen vain laiska paska, jonka pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Viimeksi kun tuntui tältä kävin koulussa, mutta kotona makasin lamaantuneena sängyssä enkä pystynyt mihinkään. En haluaisi päätyä taas siihen, en en en en en en en.

there's no apparent link between the day he said he'd leave and my recurring dreams and how I just can't sleep unless I've had a drink or five.

-1000g

1000kcal

"Sinua ei siis kiinnosta herätä aamuisin."
Niin no, kai sen voi noinkin nähdä. Jos haluat minut tunneille nukkumaan niin okei, voin minä senkin tehdä. Itse luulin, että kouluun ei tulla nukkumaan, mutta en saa ilmeisesti yölläkään nukkua, sillä sen kerran kun onnistun nukahtamaan ja nukkumaan edes keinotekoista unta, saan huudot. Kadun nukkumista enemmän kuin monia asioita, jouduin lupaamaan ettei tuollainen toistu enää ikinä. Ehkä sitä sitten pitää vain tottua valvottuihin öihin silloin kun uni ei tule, vaikka mitä tekisi. En enää uskalla syödä melatoniinia tällaisen jälkeen. En. Uskalla. Meinasin sanoa kärsiväni unettomuudesta, mutta eihän opettajaa olisi kiinnostanut enkä toisaalta muutenkaan saanut suunvuoroa. Miksi häntä pitäisikään kiinnostaa, laiskahan sellainen on, joka ei tule tunnille. Nauroin ja sitten itkin. Mietin kuolemaa.

Ahdistun miettiessäni mitä kaikkea minun kuuluisi jaksaa tehdä. Hämmästyin ymmärtäessäni, että olen jaksanut tämän kaiken kanssa näinkin pitkälle. Enää ensi kesään asti ja sitten tämäkin vaihe elämässä on ohi. En olisi koskaan uskonut pääseväni näin pitkälle, mutta vielä on aikaa käydä vaikka mitä. Ajatus puhumisesta houkuttelee, ei siinä kuitenkaan ehkä olisi mitään järkeä. Apua ei tule koska ongelmaa ei ole ja olisin entistä enemmän naurunalaisena jos jossain kävisin. Aivan sama, kyllä minä selviän ainakin jonkin aikaa kun en muuta voi. En voi kuin purra hammasta ja toivoa, että sunnuntaiaamuna en heräisikään. 

Voisin nukkua koko sunnuntain eikä kukaan huomaisi mitään. Kunhan vain olen maanantaina koulussa 08:15 reippaana ja virkeänä. Silloin kaikki on hyvin ja kelpaan edes kaksi minuuttia.

i'm so sorry for all that i've done, i'm so sorry for what i've become.

Kirjoitin eilen ja aikaisemmin tänään, mutta tässä vaiheessa yötä tekstissä ei ole enää mitään järkeä. Näppäimistöstä lähtevät kirjainyhdistelmät eivät kuvaa todellisuutta, en vain osaa kuvata sitä paremminkaan. Haluaisin osata sanoa kaiken juuri kuten asiat ovat, haluaisin osata kertoa kun kaikki on päin helvettiä (aina) ja haluaisin vain olla kunnossa. Kaikkea ei voi saada, ei, vaikka olenkin melkein "just like all the other girls". Lukuunottamatta sitä faktaa, että olen suurempi, kovaäänisempi, rumempi ja huono koulussa. Minussa ei ole mitään arvostettavaa, sillä eihän elämänhalunsa menettänyt ihminen ole enää mitään. Vai onko muka?

Haluaisin olla se tyttö, joka valehteli kaikki syömisensä. Käveli vailla päämäärää, yritti vain selvitä ilkeiden sanojen ja tuomitsevien katseiden keskellä. Nykyään minulla on liikaa asioita, joista pitäisi olla onnellinen ja kun epäonnistun onnellisuudessa en kykene enää löytämään onnenlähteitä. Tyttö saa minut pelkäämään enemmän kuin mikään pitkään aikaan ja yritän olla syömättä ihan vain hallitakseni pelkoani. Eilen söin koska ahdisti, eikä sekään auttanut. Yritän löytää tieni takaisin sinne, missä kaikki oli kamalaa ja olin vain miserable. Ehkä sitten joku joskus uskoisi asioiden olevan oikeasti huonosti. Ehkä sitten en saisi koulussa huutoja yhden tunnin poissaolosta ja kutsuja opolle puhumaan. Meinasin kävellä terveydenhoitajalle itkemään, että olin poissa koska en itsetuhoisuuteni takia pysty nukkumaan, mutta eipä siinäkään mitään järkeä olisi. Enhän minä oikeasti ole itsetuhoinen kun ainoastaan ajattelen kuinka hyvältä tuntuisi rikkoa vaalea iho ja antaa kaiken ruman valua ulos. Enhän minä ole suisidaalinen kun en enää näe seuraavaan aamuun ja toivon kuolevani yön aikana. En ole, koska en toimi. Minä vain ajattelen.