Olen asunut muualla lähes kaksi viikkoa eikä se vieläkään tunnu aivan todelliselta, että tämä on nyt kotini. Huoneeni on vieläkin kauhean väliaikaisen näköinen ja toisinaan havahdun tajuamaan ettei kukaan ymmärrä kaikkia minua naurattavia tai kauhistuttavia asioita, miten kukaan voisi tietää suomalaisesta politiikasta tai mistään muustakaan sellaisesta.
Olen yrittänyt olla okei ja onnellinen ja kunnossa, onnistuin siinä viikon, mutta viime perjantaina façade murtui ja hyperventiloin yökerhon lattialla. Se oli oikeasti vahinko enkä vieläkään ymmärrä miten siinä niin kävi — olin toisaalta juhlinut viikon lähes jokaisena päivänä ja ehkä kehoni vain päätti, että se hetki oli otollinen? Yritin rauhoittua tupakalla ja minä -ajalla, mutta päädyin tanssilattialla toteamaan etten voi hyvin ja että minun on mentävä takaisin kotiin. Kämppikset olivat huolissaan ja loppujen lopuksi yöllä puhuin kotiin jääneen kanssa paljon ja nyt tuntuu siltä, että kaikki tietävät minun olevan pikkuisen epäkunnossa. En tiedä onko se välttämättä aivan kamalan paha asia, mutten olisi halunnut kertoa. Ei tuollaisia asioita tarvitse näyttää tai kertoa viikko ensitapaamisen jälkeen?!
Muuten kaikki on kai ihan hyvin? Tänään olin vahingossa syömättä lähes viiteen asti, mutta muuten yritän syödä edes jogurtin luentojen välissä. Vaikka pitäisi keskittyä vain itseensä, on aika vaikeaa sillä tämän viikon aikana on käynyt aika selväksi, että yhdellä täällä on syömishäiriö. Hän punnitsee kaiken gramman tarkkuudella ja vitsailee siitä, kuinka ei voi poiketa dieetistään. Vitsihän se toki onkin. Joo, aivan varmasti. Jatkuvasti täällä muutenkin puhutaan siitä, kuinka ei voi syödä mitään hiilihydraattipitoista ennen iltaa ulkona ja yksi jos toinen valittaa lihavuudestaan ja puhuu dieeteistään. Oikeasti ahdistaa enemmän kuin haluan myöntää...
Yritän muistaa syödä ja ajatella sitä, että minun on elettävä tässä kehossa ja itseni kanssa koko loppu elämä ja se ei auta oikeasti mitään jos en syö. Siltikin tänään kaupungilla kävellessäni olin onnellinen kun tajusin syöneeni tasan 49kcal koko päivänä, jotka ehkä olivat kuluneet jo siihen mennessä kun kävelin kaupunkiin (matka yhteen suuntaan on noin 1,5km). Pelkään oikeastaan melko paljon, että putoan alemmas kuin on hyvä. Ei minun toisaalta kuuluisi, opiskelen sellaiseksi, jonka pitäisi auttaa mielenterveysongelmista kärsiviä mutta sen sijaan että auttaisin itseäni oikeasti, luen puoleenyöhön ASPD:stä, OCD:stä, GAD:ista ja CBT:stä, sekä yritän ymmärtää Piageta ja Vygotskya monien muiden ohella.
Opiskelen ainetta, joka oikeasti kiinnostaa enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Pelkään kuitenkin samanaikaisesti muuttuvani omaksi potilaakseni — ainakin siinä mielessä, että ilmeisesti valmistuttuani olen oikeasti psykologi nimikkeeltäni. Työtä tehdäkseen pitäisi vielä opiskella vuosi ja kvalifikoitua, mutta käytännössä neljässä vuodessa olisin sellainen, joka auttaa kaltaisiani ja huonommassa kunnossa olevia. En oikein enää tiedä onko mikään vialla, ei minua varsinaisesti enää ahdista ulkonäkö enkä toivo kuolemaa. Ainakaan kauhean usein. Tuntuu etten putoa enää mihinkään diagnostiseen luokitukseen mutta en oikein tiedä olenko kunnossakaan. Vaikka yritän muistaa syödä, yritän samalla olla syömättä ja mietin mitä voisin harrastaa ollakseni pienempi. Ei saisi verrata itseään toisiin, mutta ahdistaa asua sellaisten kanssa, jotka puhuvat jatkuvasti laihduttamisesta ja ovat siinä oikeasti parempia kuin minä.
En enää tiedä mitä oikein olen ja se pelottaa. Aikaisemmin tiesin että minulla on vakava masennus, mutta eihän sitä voi olla jos ei aina ole paha olla? Mitä silloin on kun välillä ahdistaa ja toisinaan on kuitenkin niin onnellinen, että itkee onnesta? Mikä silloin on kun hankkii uusia kavereita jatkuvasti, mutta toisinaan pysähtyy miettimään sitä miltä ahdistus tuntuu? Mikä on kun hukuttaa itsensä hitaasti töihin? Voi olla, että ilmoittauduin viiteen eri societyyn ja yhteen luottamuspositioon...
Muutaman vuoden päästä minun pitäisi osata vastata omiin kysymyksiini ja se tuntuu todella typerältä. Ehkä vietän viikonlopun lukien DSM-V:tä ja yritän löytää vastauksia. En tiedä missä mennään tai mitä tapahtuu ja kai se hieman pelottaa. Haluaisin vain olla hallinnassa.
Muutto lähestyy nopeammin kuin ehdin pakata ja yhtäkkiä aika ei riitä enää mihinkään. Muistin taas miksi vihaan pakkaamista. Aika loppuu kesken, tuntuu, että äsken minulla oli vielä kaksi viikkoa ja nyt ei ole enää edes puolta vuorokautta. En ole henkisesti valmis, minulla nyt vain ei ole vaihtoehtoja, sillä lentokone nousee ilmaan istuin siellä tai en ja fresher's alkaa vaikken haluaisi. On jotenkin todella ristiriitainen olo.
Haluaisin olla todella innostunut ja iloinen, mutta itkin tänään äidin puhuessa siitä, kuinka he ovat nyt kasvattaneet minut niin hyvin kuin osaavat ja tästä eteenpäin minun pitäisi osata itse. Minua pelottaa enemmän kuin uskallan myöntää, oikeasti olen kauhuissani enkä kauheasti edes enää halua lähteä. Mitä jos en pärjää? Kaikki tavarat eivät mitenkään mahdu painorajoihin ja odotan jo nyt kauhulla sitä kun joudun yliopistolla raahaamaan laukkujani kohti uutta kotia. Olen oikeasti aika kauhuissani koko lähdöstä enkä ole niinkään varma siitä, että pärjään laisinkaan. Toisaalta minun pitäisi tietää kuinka kulttuurishokissa ja sen sellaisessa käyttäydytään, mutta ei se tarkoita, että oikeasti pärjäisin.
Mitä jos en oikeasti pärjää tuolla? Mitä jos en saa ystäviä? Mitä jos kaikki vain vihaavat minua? Pelottaa.
Kaikesta pelosta ja kauhusta huolimatta olen aika ylpeä itsestäni. Luin toissayönä yläasteen vuosikirjat läpi ja ihmettelen yhä sitä, että oikeasti selvisin sieltä elossa. Ehkä en ole aivan niin laiska, tyhmä ja saamaton kuin uskon olevani? Olen oikeasti myös innoissani, pelko vaan toisinaan ottaa vallan enkä osaa olla oikein mitenkään muuten kuin itkeä hiljaa sohvannurkassa.
Olen yrittänyt opetella onnellisuutta eikä se ole helppoa.
Yhtenä hetkenä kaikki on ihan okei ja seuraavana haluaisin vain kuolla pois. Uskon kuitenkin edistyneeni, sillä kirjoitin eräänä päivänä siitä, kuinka haluaisin vain oikeastaan olla onnellinen enkä välitä paljoa muusta. En ole tyytyväinen ulkonäkööni, mutta hitaasti opin pitämään kasvoistani ja ehkä jonain päivänä kestän vielä sen kokonaisuuden, joka katsoo peilistä takaisin? Ajattelin yliopistossa oikeasti opiskella ja keskittyä sen lisäksi näyttämään ..... aivan helvetin hyvältä. En jaksa enää kokea alemmuudentunnetta siitä, kuinka reiteni eivät ole ranteideni paksuiset ja kuinka en voi ostaa vaatteita kokoa 32. Mitä sitten? Minä olen enemmän kuin ulkonäköni ja vaatteiden kokolaput. Olen enemmän kuin jonkun mitäänsanomattoman ihmisen mielipide minusta ja tulevaisuudestani. Olen hurjan paljon enemmän kuin ne sanat, jotka entiseni sylki päin naamaa.
Siitä asti kun #kutsumua -kampanja julkaistiin, olen yrittänyt miettiä mitä mieltä olen siitä. Osa minusta näkee sen hyvänä asiana, mutta oikeastaan en pysty uskomaan siihen. Ihan söpöä, että ihmiset kirjoittavat lapulle asioita ja hienoa jos se oikeasti jollekin toimii terapeuttisena kokemuksena. Olisi vain hurjan paljon hienompaa jos lapuille kirjoittelun sijaan asialle oikeasti tehtäisiin jotain. Ei minua peruskoulussa olisi lohduttanut nähdä tuhansia lappuja, joissa on ruksittu yli adjektiiveja. Silloin kun sinun annetaan uskoa ettet ole minkään arvoinen ja sinusta ei ole mihinkään, eivät laput lohduta. Olen lukenut mielipidepalstoilla kirjoittelua aiheesta ja etenkin opettajat kokevat selkeästi toimivansa oikein. Anteeksi, siis miten? "Meidän koulussa ei kiusata, tämä on KiVa -koulu", joo ja minä olen joulupukki. Kiusaamista tapahtuu kaikkialla, se ei välttämättä ole fyysistä eikä aja ihmisiä reunan yli, muttei lieväkään kiusaaminen ole oikeutettua. Näytä minulle opettaja, joka kertoo heidän koulunsa olevan täysin kiusaamisvapaa ja minä näytän sinulle valehtelijan. Verso -sovittelu on samanlaista tyhjänpäiväistä löpinää — siis vertaissovittelu? Onko kiusaaja samalla tasolla kiusatun kanssa, siis pitääkö häneltäkin pyytää anteeksi ja onko hänenkin elämänsä nyt tuhottu? Kiusattu ei ole anteeksipyyntövelvollinen eikä kukaan voi pakottaa kiusattua edes antamaan anteeksi. Anteeksipyynnön oletusarvoinen lopputulema ei saa olla anteeksianto vaan asioiden parantuminen — anteeksipyynnön jälkeen on oikeasti myös muututtava.
Oikeasti haluaisin kirjoittaa aiheesta paljon enemmänkin, mutta ehkä jätän tämän tähän. Ei ketään kiinnosta lukea siitä, kuinka minua vain ärsyttää kiusaamisenvastainen kampanja, mutta se on totuus. En tiedä, ehkä ärsyynnyn tyhmistä asioista, ei se ole väärin.
Jollain tapaa haluaisin kirjoittaa siitä kuinka luisun taas alaspäin vaan nyt se ei ole totta. En ole vahvasti pinnalla, mutta pidän lujaa kiinni reunasta enkä halua päästää irti. Yliopisto avaa mahdollisuudet putoamiselle, mutten oikeasti tahtoisi mennä takaisin alas sillä pinnalla oleva maailma on aika kiva. Pidän siitä kun ulkona paistava aurinko saa minut hymyilemään ja kun hymyilen oikeasti valokuvassa enkä pelkää ostaa kaverin kanssa sushia. Pidän siitä kun peilikuvani ei ole niin paha kuin muistin sen olevan ja rakastan sitä, että herään aamuisin pirteänä enkä jumalattoman väsyneenä valvottuani lähes koko yön.
En ole terve, mutta haluaisin ajatella itseäni ainakin hieman paremmassa kunnossa olevana.
Ainakin olen onnellisempi mitä olen uskaltanut olla viimeiseen neljään vuoteen.
Mummo kirjoitti vuosi syntymäni jälkeen, että toivoo minun kokevan itseni rakastetuksi aina. Itkin lukiessani sitä ja itken välillä yhä. Neljässä vuodessa olen valmistunut lukiosta ja ollut vaihdossa ja vaikka mitä muuta, mutta hän ei ole ollut täällä todistamassa mitään niistä. Vaikken usko elämään kuoleman jälkeen, ehkä hän kuitenkin seurasi pilvenreunalta ja hymyili? Toivon sitä kovasti.
