Muutto lähestyy nopeammin kuin ehdin pakata ja yhtäkkiä aika ei riitä enää mihinkään. Muistin taas miksi vihaan pakkaamista. Aika loppuu kesken, tuntuu, että äsken minulla oli vielä kaksi viikkoa ja nyt ei ole enää edes puolta vuorokautta. En ole henkisesti valmis, minulla nyt vain ei ole vaihtoehtoja, sillä lentokone nousee ilmaan istuin siellä tai en ja fresher's alkaa vaikken haluaisi. On jotenkin todella ristiriitainen olo.
Haluaisin olla todella innostunut ja iloinen, mutta itkin tänään äidin puhuessa siitä, kuinka he ovat nyt kasvattaneet minut niin hyvin kuin osaavat ja tästä eteenpäin minun pitäisi osata itse. Minua pelottaa enemmän kuin uskallan myöntää, oikeasti olen kauhuissani enkä kauheasti edes enää halua lähteä. Mitä jos en pärjää? Kaikki tavarat eivät mitenkään mahdu painorajoihin ja odotan jo nyt kauhulla sitä kun joudun yliopistolla raahaamaan laukkujani kohti uutta kotia. Olen oikeasti aika kauhuissani koko lähdöstä enkä ole niinkään varma siitä, että pärjään laisinkaan. Toisaalta minun pitäisi tietää kuinka kulttuurishokissa ja sen sellaisessa käyttäydytään, mutta ei se tarkoita, että oikeasti pärjäisin.
Mitä jos en oikeasti pärjää tuolla? Mitä jos en saa ystäviä? Mitä jos kaikki vain vihaavat minua? Pelottaa.
Kaikesta pelosta ja kauhusta huolimatta olen aika ylpeä itsestäni. Luin toissayönä yläasteen vuosikirjat läpi ja ihmettelen yhä sitä, että oikeasti selvisin sieltä elossa. Ehkä en ole aivan niin laiska, tyhmä ja saamaton kuin uskon olevani? Olen oikeasti myös innoissani, pelko vaan toisinaan ottaa vallan enkä osaa olla oikein mitenkään muuten kuin itkeä hiljaa sohvannurkassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti