just because it burns doesn't mean you're gonna die.

On niin helvetin paha olla kun kognitiivinen dissonanssi lyö päähän.

"Kiitos että jaksoit kantaa minut kaiken sen läpi"

"Ei sinusta ole mihinkään!"

"Anna anteeksi että kohtelin sinua niin kaltoin"

"Mikä tuokin tuossa on?!"

"Kiitos ettet pettänyt edes silloin kun tuntui että kuolen"

"Miksi koskaan ajattelin olevani minkään arvoinen, EN OLE!"

"Kiitos että jaksoit vaikka taistelin sinua vastaan"

"Tällä ei ole mitään väliä, millään ei ole."

"Anna anteeksi etten ole pystynyt kohtelemaan sinua niin kuin olisi pitänyt. Kiitos, että olet kantanut minut näin pitkälle etkä pettänyt silloin kerran Narinkkatorilla kun olin varma että kuolen sydämen tehdessä jotain aivan omaansa. Kiitos ettet pettänyt vaikka söin 20 kofeiinitablettia valvoakseni koko yön. Kiitos että kannoit minut sen ajan yli kun en syönyt mitään lähes kahteensataan tuntiin. Kiitos että huolimatta kaikesta kaltoinkohtelusta olet antanut minulle mahdollisuuden liikkua. Kiitos ettet pettänyt kun tärisin vessan lattialla oksennettuani kuudennen kerran putkeen. Kiitos että olet antanut minulle mahdollisuuden vaikken ole ollut hyvä kumppani."

Olen niin pahoillani kehoani kohtaan, olen kohdellut sitä niin huonosti. Vaikken koskaan ole ollut vakavasti alipainoinen, olen ollut itseäni kohtaan aivan kauhea ja häpeän sitä. Haluaisin pystyä olemaan se joka ruokkii kehoaan sen sijaan että häpeää kaikkea mitä on. En vain osaa enkä uskalla päästää irti. Pelottaa niin paljon ettei elämä ilman tätä olisi yhtään parempaa, tuttu helvetti on helpompi kuin tuntematon paratiisi, sanoi joku neljä vuotta sitten.

Työhakemuksissa puhun siitä kuinka tykkään itseni haastamisesta ja mukavuusalueen ulkopuolelle liikkumisesta. Onhan se totta, mutta miksen pysty soveltamaan samaa oikeaan elämään? Siihen elämään, jossa laiminlyön kehoani joka ikinen päivä. Joka päivä päätän etten syö enempää kuin x määrän. Joka päivä hiljennän nälän teellä, kahvilla ja vedellä. Joka päivä nousen vaa'alle ja rukoilen pienempiä numeroita (newsflash: ne ovat olleet samat maanantaista asti). Miksen vain voisi päättää "nyt riittää" ja oikeasti toimia kehoni parhaaksi. Ehei, en ole painoni puolesta mitenkään okei, mutta kai sekin jotain kertoo kehosta jos se yhä toimii (ainakin jotenkin) sen jälkeen kun olen kiduttanut sitä kuusi vuotta? Olen itsepäinen, mutta niin taitaa olla kehonikin? Sillä on ollut monta mahdollisuutta luovuttaa vaan jostain syystä on jatkanut? Ovatko keho ja mieli kuitenkaan niin irrallaan kuin dualismin kannattajat uskovat? 

Yliopistollamme järjestetään "body gossip" -tapahtuma ja katsoessani tapahtumasivua olen oikeasti vähän surullinen. En minä pysty sanomaan omasta kehostani mitään hyvää, paitsi ehkä sen ettei se ole luovuttanut kanssani. En ikinä pystyisi osallistumaan mihinkään, missä pitäisi puhua body positivitystä — se olisi niin tekopyhää. Suututtaa ja inhottaa tämä oma saamattomuuteni, täytän tänä vuonna pyöreitä enkä ole enää teini ja se pelottaa kauheasti. Mitä olen saanut aikaan elämässäni? Noooh, olen halunnut kuolla kohta yhdeksän vuotta enkä ole vieläkään edes yrittänyt tappaa itseäni. Saan jälleen paniikkikohtauksia ja pelkään tuntemattomia sosiaalisia tilanteita tarpeeksi toivoakseni kuolemaa kun tajuan tilanteen olevan nolo millään tapaa. Olen yhä itsevarma, mutta samalla niin paljon epävarmempi kuin ikinä aikaisemmin. Tuntuu vähän siltä että olen vain kulkenut taaksepäin jos mihinkään ja sekin ahdistaa.

Jotenkin tuntuu että pitäisi ehkä vaan lopettaa kaikki ja kuolla, ei tämä tästä mihinkään muutu kuitenkaan ja en ikinä opi käymään ulkona kun juoksen aina karkuun ahdistuessani. En varsinaisesti halua kuolla, en vain näe pointtia elämisessä jos se on näin typerää omalta osaltani ja toisaalta ehkä vanhemmat ovat ainoat jotka kaipaisivat. Vaikka G taisi viikko sitten sanoa välittävänsä se ei kuitenkaan tarkoita ehkä mitään oikeaa. Tällä hetkellä ehkä elän vähän surullisesti sille, että tapaan niitä yksiä kivoja ihmisiä kerran viikossa. Vaikka illan aikana pelästyn jotain ja ilmoitan lähteväni kotiin ja G kysyy olenko kunnossa ja saattaa kotiin. Hävettää, en minä halua olla näin heikko. Miksi sanoin mitään viikko sitten? Ilman sitä en olisi saanut maanantaina viestiä "oletko kunnossa?? mihin menit?" kun karkasin vessaan tuijottamaan seinää.

Tuntuu ettei kukaan välitä mutta samalla pelkään, että ehkä joku välittää kuitenkin. Nauran ja sanon kaiken olevan aina hyvin (paitsi ehkä humalassa G:lle) ja sitten kaikki on hyvin. En oikein tiedä mitä tässä pitäisi tehdä, kai hankkia apua mutta sekin pelottaa ja entä jos siitä ei tulisikaan mitään eikä se olisi sen arvoista?

...tosin, jos elämä ei tällaisenaan ole mielestäni oikein elämisen arvoista niin mitenköhän ihmeessä avun hankkiminen voisi tehdä tästä pahempaa? En vain uskalla tehdä sitä enää yksin kun pelkään kaikkea muutenkin vähän liikaa ja täällä ei oikeasti ole ystäviä kun en osaa niidenkään hankkimista.

there are no miracles and this is no miraculous life.

Huolimatta edellisen postauksen toiveikkaasta sävystä, on ehkä hyvä todeta ääneen valitettava fakta. Olen viimeisen ~vuoden kokenut olevani jokseenkin terve, mutta itse asiassa en oikeasti ole. Kuuden vuoden jälkeen olen yhä sairas, halusin sitä tai en (vihje: en). Vaikka syönkin kämppisten seurassa, en uskalla edes ostaa ruokaa kaupasta ellei kyseessä ole korkeintaan salaattitarvikkeita/jogurttia/leipää tai alkoholia. En kehtaa ostaa edes nuudeleita vaikka tiedänkin ettei ketään oikeasti kiinnosta mitä ostan. Olin keskiviikkona poundlandissa ja törmäsin kurssilaiseeni kädessäni dry roasted peanuts -pussi — hävetti ja halusin juosta karkuun. Koko viiden minuutin keskustelun ajan mietin sitä saatanan pähkinäpussia ja "mitäköhän tuokin ajattelee kun näkee minut seisomassa täällä näiden hyllyjen luona pähkinäpussi kädessä". En yksinkertaisesti osaa suhtautua ruokaan normaalisti vaikka mitä väittäisin. En. Osaa.

Torstaina menin ulos ainejärjestön (se ehkä järkevin suomennos opiskelemani aineen societylle?) kanssa ja päädyin taas vaihteeksi tasaamaan hengitystä vessaan illan lähentyessä loppuaan. Ei minulla edes ollut varsinaisesti kauhea olo, aivojen mielestä vaan olisi ilmeisesti paljon hauskempaa pohtia sitä kuinka kaikki varmaan vihaavat minua. Ilmoitin puheenjohtajallemme aikeistani lähteä kotiin ja loppujen lopuksi yksi (kenestä ehkä olen puhunut aiemminkin, olkoon G) sanoi saattavansa minut. Ensin toki tarjottiin, että hän maksaa taksin kotiin ja voin mennä sillä — kiitos, ei kiitos. Syytän puheistani vaikka niitä kahta siideriä ja yhtä viinilasillista, mutta päädyin kertomaan G:lle asioita. En paljon, mutta tarpeeksi että hävetti ja sain taas kuulla sanoja joita en koe ansaitsevani.

On vähän hölmö olo.
Nyt ainejärjestömme johtohenkilöt tietävät joissain määrin etten oikeastaan ole kunnossa ja vähän hävettää kuinka paljon kerroin G:lle torstaiyönä. Toisaalta jos joku kuulostaa oikeasti huolestuneelta ja kysyy olenko kunnossa, ehkä silloin saa olla rehellinen? Ainakin sen verran, että ilmoittaa olevansa pian muttei sillä hetkellä? Kuulin jälleen perinteisen "älä pyydä anteeksi, en kysyisi jos en olisi valmis kuuntelemaan, ei tarvitse pyytää anteeksi, kyllä minä kuuntelen jos koskaan haluat puhua, älä itke *halaus*" -tarinan. Ehkä sitten niin, hallitsen kaiken nykyään niin paljon paremmin kuin silloin joskus yläasteella, että ehkä voi olla hyväkin jos joku tietää etten ole niin ehjä miltä yritän näyttää? Sanoin käyneeni counsellorilla puhumassa ja voi olla että ylitin jonkun sovinnaisen rajan puhuessani kuolemasta tai lähinnä kuolemanpelosta. Ehkä yritin vain vakuuttaa sitä etten oikeasti ole hullu vaikken terve olekaan?

En tiedä, hävettää, mutta toisaalta sanoin vain asioita jotka olivat totta kun kysyttiin. On erilaista puhua tällaisesta tämän aineen 3. vuoden opiskelijan kanssa. Kuulin aika paljon aika kauniita sanoja ja se hymyilyttää yhä, tiesin G:n olevan hieno ihminen, onneksi en ollut väärässä.

Saamme pikkuhiljaa takaisin ensimmäisen lukukauden arvosanoja ja perfektionismini näyttää olevan jälleen paikalla. Itkin aivan käsittämättömistä syistä ja myös sellaisista arvosanoista joita kuulemma kukaan ei ensimmäisenä vuonna saa. En tiedä onko siinä mitään järkeä jos ainoa taitoni tässä aineessa on tilastotiede?

Huomenna ulos ainejärjestön kanssa, mutta sitä ennen personal tutorin tapaaminen ja mietityttää pitäisikö kysyä mitä tehdä jos jossain vaiheessa kaikki taas romahtaa. Haluaisin uskoa ettei sitä riskiä ole, mutta mistään ei voi olla varma ja vaikka lomilla menikin hyvin en täällä ole enää yhtään niin rentoutunut enkä oikein osaa syödä enää. Hävettää, ärsyttää ja inhottaa. Miksen voisi olla terve ja normaali, miksi juuri minä? Välillä vähän pelottaa kun ajattelen tiettyjä ajanjaksoja keväälle: "silloin voin leikkiä terävillä esineillä ranteisiin eikä kukaan huomaa kun voin pitää pitkähihaisia", ei saisi. Ilmeisesti passiivisetkin itsetuhoiset ajatukset kuten "miltäköhän tuntuisi pudota paikasta x" ovat vaarallisia, harmi. Jotenkin ajattelisi että lähes kaksikymppinen olisi jo kaiken tällaisen yli, mutta näemmä ei. Helvetti sentään. Jos jotain hyvää pitäisi etsiä niin sanoin sentään "I have depression" sen sijaan että olisin ilmoittanut olevani masentunut.

Pelottaa päästää irti mistään, entä jos elämä ilman jatkuvaa itseinhoa ja kuolemaa pakoreittinä ajatellen ei olekaan sen arvoista? Entä jos en ole enää mitään sen jälkeen kun en käy vaa'alla monta kertaa päivässä ja laske kaikkea syömääni?
Mikä minä olen ilman tätä vai olenko yhtään mitään?

exchange ourselves and we do it all the time, why do we do that why do I do that?

Tuntuu väärältä kirjoittaa tänne. Haluaisin uskoa etten enää tarvitse paikkaa jossa itkeä aivan kauheasti siitä kuinka valtava ja huono ihminen olen. Mistään ei kuitenkaan voi olla varma vaikka yrittäisi kuinka. Olen kuitenkin aika varma, että viime vuonna muutuin paljon enemmän kuin itse ymmärränkään.

Tiedostan sen viimein ettei kukaan koskaan ikinä milloinkaan pelasta tai auta. Olen ainoa joka minut voi pelastaa ja niin kauan kuin odotan jonkun maagisesti antavan avaimet parempaan elämään, saan jatkaa odottamista. Olen viimeisen muutaman viikon aikana viettänyt öisin aikaa rakentaen pääni sisälle kimmoisaa muuria niille ajatuksille, joihin en saisi luottaa. Yöllä kun pää kertoo omasta surkeudestani, joudun käyttämään aikaa siihen että ajan pahat ajatukset pois. Yritän tietoisesti olla hetkessä ja ajatella kaiken sen pahan pois vähän kuin paniikkikohtauksissakin täytyy. Niin kummallista kuin se onkin, olen oikeasti huomannut tämän auttavan. Ei, en ole saanut nukuttua yhtään sen paremmin ja aina öisin kellon tullessa kolme aamulla meinaan itkeä — en ole nukkunut kunnolla yli kolmeen kuukauteen. Nukahdin ennen kolmea-kuutta aamulla viimeksi ehkä syyskuussa. En ole kuitenkaan saanut paniikkikohtauksia ja olen osannut jotenkin elää hetkessä.

En ole täydellinen ihminen, mutta ainoastaan oppimalla hallitsemaan ajatuksiani pystyn olemaan parempi. Haluan olla parempi itselleni, olen niin kyllästynyt tappelemaan itseni kanssa. Olen kyllästynyt kuulemaan muilta valitusta siitä kuinka heidän elämässään on rasittavia ihmisiä — miksette sulje niitä pois? Olen kyllästynyt negatiivisuuteen ympärilläni. Menneisyys voi toimia ankkurina tai ohimenevänä oppituntina ja olen niin kypsä siihen kuinka paljon annan menneisyyteni vaikuttaa nykyisyyteeni. On pakko muuttua.

Olen pelännyt niin paljon ja niin turhaan. Muistan kun pelkäsin itkeä (ja pelkään yhä jos joku näkee), mutta nykyään itken aika paljon iloisista asioista ja se on aika mukavaa omalla tavallaan. Tänään itkin elokuvaa katsoessani ja ainoastaan siksi, että olin onnellinen.

Kaiken tämän jälkeen paluu yliopistolle pelottaa kauhean paljon. On kuin olisin rakentanut samat vanhat muurini uuteen asuinmaahan enkä tiedä osaanko kaataa niitä alas. Ajattelen sitä päivää kun lennän sinne takaisin ja unohdan hengittää, ahdistaa samalla tavalla kuin raha-asiat tai miljoonat muut yhtä inhottavat asiat. Ei tästä tällaista pitänyt tulla? Onneksi palaan Suomeen vapuksi ja sitten onkin jo kesä. Sitä ennen pitäisi löytää jostain töitä, kuka haluaa palkata ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijan jolla on vain vapaaehtoistyöstä kokemusta? Ei varmaan kukaan, mutta pakko hakea. Haluan töitä, pelkään mitä ihmettä teen koko loman jos en saa mitään töitä mistään.

Inhoan sitä kuinka kulttuuriin kuuluu ajatus siitä että itselle ei saisi suoda mitään hyvää tai mukavaa ellei "ansaitse" sitä. Kuka tämänkin ansaitsemisen määrittää? Eikö se ole vähän samanlainen konsepti sen kuuluisan "miksi olla onnellinen kun jollain toisella asiat ovat paremmin" -asenteen kanssa? Olen huomannut ajattelevani usein etten _ansaitse_ asiaa x, y tai z ennen kuin asia a, b tai c on kunnossa. Oikeasti se on todella ärsyttävää — miksen saisi elää jokaista päivää kuin se olisi viimeinen ja yrittää nauttia niinä harvoina hetkinä kun elämä tuntuu hyvältä?

En väitä olevani valaistunut tai terve tai onnellinen tai mitään muutakaan sellaista. Olen kuitenkin oppinut kiitollisuutta ja onnellisuutta aivan uudella tavalla. Tunnen nykyään enemmän ja syvemmin kuin pitkään aikaan olen tuntenut mitään ja viihdyn itseni kanssa paremmin. En ole sinut itseni kanssa, mutta en myöskään koe olevani aivan niin kauhea kuin joskus ajattelin. Seisoin viime yönä kahdelta kylpyhuoneessa hymyilemässä pelille väsyneenä ja meikittömänä ja olin oikeasti ihan siedettävän näköinen. Tuntuu hölmöltä sanoa mitään näin pinnallista, mutta... en ole paskemman näköinen hymyillessäni.

Haluaisin niin kovasti olla yksi niistä ihmisistä, jotka tunnetaan positiivisuudestaan ja kyvystään olla ystävällinen. Olen ollut niin kauhea itselleni ja saanut inhottavaa kohtelua osakseni aivan tarpeeksi — haluaisin olla maailmalle parempi kuin se on ollut minulle. En tiedä saako ystävällisyyttä oikeasti takaisin, mutta olemalla miellyttävä ihminen ei oikeastaan voi hävitä juuri mitään. Totta kai hermostun toisinaan ja huudan (tai vähintäänkin haluaisin) enkä pysty maailmaan. Yritän kuitenkin kovasti olla mukava ihminen kaikille ja hymyillä mahdollisimman paljon. En väitä muuttavani maailmaa, mutta jos yrittäisin leikkiä positiivista niin ehkä minusta oikeasti tulisi sellainen? Kerran päätin olla määrätietoinen eikä mikään ole pysäyttänyt minua sen jälkeen jos olen jotain halunnut tarpeeksi kovasti.

Olen oppinut että minulla on oikeus olla onnellinen, ainakin toisinaan.
Olen myös tajunnut että niin ihana kuin se yksi onkin, en oikeastaan ehkä halua siitä mitään sen kummallisempaa (niin varmaan katsotaan vaan kun palaan samoihin sosiaalisiin tapahtumiin niin itken salaa). Oma seurani on aika hyvää, en väitä tulevani toimeen demonieni kanssa, mutta yritän istua aina välillä niiden kanssa alas. Yritän tulla toimeen niiden kanssa, sillä ei minulla ole enää muita vaihtoehtoja jos en halua jatkaa tätä itseni vihaamista hamaan loppuun. Voin odottaa parempia päiviä ikuisuuden ja vihata itseäni, tai sitten voin vaihtoehtoisesti yrittää oppia tuntemaan itseni paremmin ja olla ystävällisempi itseäni kohtaan. Samanaikaisesti pelkään aivan hirveän paljon päästää irti kaikesta tutusta ja turvallisesta enkä ole varma olenko valmis siihen.

menen ensi kuussa sinne minne kaikki tiet vievät.

aion uskaltaa syödä pelottavia ruokia.

en minä siihen kuole.

Olen väsynyt pelkäämään ja olemaan "muille täydellinen".

Ei minun tarvitse "oikeuttaa olemassaoloani".

Minulla on oikeus olla mitä tahansa.