Huolimatta edellisen postauksen toiveikkaasta sävystä, on ehkä hyvä todeta ääneen valitettava fakta. Olen viimeisen ~vuoden kokenut olevani jokseenkin terve, mutta itse asiassa en oikeasti ole. Kuuden vuoden jälkeen olen yhä sairas, halusin sitä tai en (vihje: en). Vaikka syönkin kämppisten seurassa, en uskalla edes ostaa ruokaa kaupasta ellei kyseessä ole korkeintaan salaattitarvikkeita/jogurttia/leipää tai alkoholia. En kehtaa ostaa edes nuudeleita vaikka tiedänkin ettei ketään oikeasti kiinnosta mitä ostan. Olin keskiviikkona poundlandissa ja törmäsin kurssilaiseeni kädessäni dry roasted peanuts -pussi — hävetti ja halusin juosta karkuun. Koko viiden minuutin keskustelun ajan mietin sitä saatanan pähkinäpussia ja "mitäköhän tuokin ajattelee kun näkee minut seisomassa täällä näiden hyllyjen luona pähkinäpussi kädessä". En yksinkertaisesti osaa suhtautua ruokaan normaalisti vaikka mitä väittäisin. En. Osaa.
Torstaina menin ulos ainejärjestön (se ehkä järkevin suomennos opiskelemani aineen societylle?) kanssa ja päädyin taas vaihteeksi tasaamaan hengitystä vessaan illan lähentyessä loppuaan. Ei minulla edes ollut varsinaisesti kauhea olo, aivojen mielestä vaan olisi ilmeisesti paljon hauskempaa pohtia sitä kuinka kaikki varmaan vihaavat minua. Ilmoitin puheenjohtajallemme aikeistani lähteä kotiin ja loppujen lopuksi yksi (kenestä ehkä olen puhunut aiemminkin, olkoon G) sanoi saattavansa minut. Ensin toki tarjottiin, että hän maksaa taksin kotiin ja voin mennä sillä — kiitos, ei kiitos. Syytän puheistani vaikka niitä kahta siideriä ja yhtä viinilasillista, mutta päädyin kertomaan G:lle asioita. En paljon, mutta tarpeeksi että hävetti ja sain taas kuulla sanoja joita en koe ansaitsevani.
On vähän hölmö olo.
Nyt ainejärjestömme johtohenkilöt tietävät joissain määrin etten oikeastaan ole kunnossa ja vähän hävettää kuinka paljon kerroin G:lle torstaiyönä. Toisaalta jos joku kuulostaa oikeasti huolestuneelta ja kysyy olenko kunnossa, ehkä silloin saa olla rehellinen? Ainakin sen verran, että ilmoittaa olevansa pian muttei sillä hetkellä? Kuulin jälleen perinteisen "älä pyydä anteeksi, en kysyisi jos en olisi valmis kuuntelemaan, ei tarvitse pyytää anteeksi, kyllä minä kuuntelen jos koskaan haluat puhua, älä itke *halaus*" -tarinan. Ehkä sitten niin, hallitsen kaiken nykyään niin paljon paremmin kuin silloin joskus yläasteella, että ehkä voi olla hyväkin jos joku tietää etten ole niin ehjä miltä yritän näyttää? Sanoin käyneeni counsellorilla puhumassa ja voi olla että ylitin jonkun sovinnaisen rajan puhuessani kuolemasta tai lähinnä kuolemanpelosta. Ehkä yritin vain vakuuttaa sitä etten oikeasti ole hullu vaikken terve olekaan?
En tiedä, hävettää, mutta toisaalta sanoin vain asioita jotka olivat totta kun kysyttiin. On erilaista puhua tällaisesta tämän aineen 3. vuoden opiskelijan kanssa. Kuulin aika paljon aika kauniita sanoja ja se hymyilyttää yhä, tiesin G:n olevan hieno ihminen, onneksi en ollut väärässä.
Saamme pikkuhiljaa takaisin ensimmäisen lukukauden arvosanoja ja perfektionismini näyttää olevan jälleen paikalla. Itkin aivan käsittämättömistä syistä ja myös sellaisista arvosanoista joita kuulemma kukaan ei ensimmäisenä vuonna saa. En tiedä onko siinä mitään järkeä jos ainoa taitoni tässä aineessa on tilastotiede?
Huomenna ulos ainejärjestön kanssa, mutta sitä ennen personal tutorin tapaaminen ja mietityttää pitäisikö kysyä mitä tehdä jos jossain vaiheessa kaikki taas romahtaa. Haluaisin uskoa ettei sitä riskiä ole, mutta mistään ei voi olla varma ja vaikka lomilla menikin hyvin en täällä ole enää yhtään niin rentoutunut enkä oikein osaa syödä enää. Hävettää, ärsyttää ja inhottaa. Miksen voisi olla terve ja normaali, miksi juuri minä? Välillä vähän pelottaa kun ajattelen tiettyjä ajanjaksoja keväälle: "silloin voin leikkiä terävillä esineillä ranteisiin eikä kukaan huomaa kun voin pitää pitkähihaisia", ei saisi. Ilmeisesti passiivisetkin itsetuhoiset ajatukset kuten "miltäköhän tuntuisi pudota paikasta x" ovat vaarallisia, harmi. Jotenkin ajattelisi että lähes kaksikymppinen olisi jo kaiken tällaisen yli, mutta näemmä ei. Helvetti sentään. Jos jotain hyvää pitäisi etsiä niin sanoin sentään "I have depression" sen sijaan että olisin ilmoittanut olevani masentunut.
Pelottaa päästää irti mistään, entä jos elämä ilman jatkuvaa itseinhoa ja kuolemaa pakoreittinä ajatellen ei olekaan sen arvoista? Entä jos en ole enää mitään sen jälkeen kun en käy vaa'alla monta kertaa päivässä ja laske kaikkea syömääni?
Mikä minä olen ilman tätä vai olenko yhtään mitään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti