I can't forget what you've forgotten all along, I've never been so alone,

Jotenkin mitäänsanomatonta, että tänään on vuoden viimeinen päivä.
Olen yrittänyt miettiä mitä tämän vuoden aikana on tapahtunut, jotain suurta ja ihmeellistä? Jotain, jonka takia 2015 kannattaisi muistaa vuotena? No, toki USAn matka juuri ennen joulua, mutta sen lisäksi tuntuu ettei mitään erikoista tapahtunut. En keksinyt elämän tarkoitusta, en muuttunut paremmaksi ihmiseksi, en parantunut mutten myöskään ollut kauhean sairas. En yrittänyt tappaa itseäni mutta halusin kuolla lukemattomia kertoja, en hankkinut apua enkä oikeastaan tehnyt mitään sen kummempaa muutenkaan. Aloin tekemään tutkimusta yliopistolle ja olin toki töissä kesällä ja sain uuden aika suuren luottamustehtävän, mutten oikeasti tehnyt mitään remarkable.

Haluaisin sanoa tämän olleen minun vuoteni tai edes kertoa jotain suurta tapahtuneen, mutta joissain määrin tämä vuosi on ainoastaan opettanut sen kuinka helvetin yksin olen. Vietin syntymäpäiväni yksin vieraassa maassa ja join liikaa skumppaa. Lakkivappu oli hauska mutta silti elämä vain ahdisti. Kaikkia tapahtumia varjosti aina ahdistus ja jokin käsittämätön yksinäisyys.

Ehkä ensi vuosi on parempi, ehkä ei, mutta vaikka niin kovasti haluaisin tehdä suureellisia lupauksia taidan vain jatkaa samalla vanhalla: yritän hyväksyä sen etten ole okei. Elämä olisi ehkä jotenkin helpompaa jos en jatkuvasti miettisi sitä kuinka minulla ei saisi olla mitään ongelmia? Ehkä pitäisi vain oppia hyväksymään että toisinaan kaupassakäynti ahdistaa, toisinaan oman huoneen ulkopuolinen maailma ahdistaa niin paljon etten halua nousta peiton alta ja se on ihan okei. Minun ei tarvitse pystyä siihen "mihin kaikki muutkin", ihmiset ovat paljon monimutkaisempia kuin antavat ilmi käytöksestään ja ihan oikeasti kaikilla on ongelmia, myös isompia. Ei kaikkien muiden elämä ole niin helppoa ja mukavaa kuin se näyttää olevan.

Elämäni on jotenkin kauhean kiiltokuvamaista ja täydellistä, menen tänään kaupungin vastaanotolle ja vietän viikonlopun kilpailuissa aitiossa ja VIP -tiloissa. Samanaikaisesti mikään ei vaan tunnu yhtään miltään ja se on kauhean surullista. Olen valvonut kohta kuukauden aivan liian vähillä yöunilla, herään joka aamu viimeistään neljältä enkä saa enää unta. Jossain luki joskus että sekin on merkki masennuksesta?

Pitäisi olla sitä, tätä ja tuota mutten osaa olla mitään muuta kuin oma sekava itseni.
Äiti puhua matkasta Aasiaan pääsiäisenä, se olisi mukavaa.

Ihanaa uutta vuotta <3

I am gonna make it through this year if it kills me.

Sanottavaa olisi enemmän kuin osaan kirjoittaa, haluaisin kirjoittaa kaikesta ja siitä miten täällä menee, mutten oikein tiedä itsekään. Kaikki on ehkä ihan okei? Ei mikään nyt varsinaisesti ole kauhean huonosti, vaikka kädessä näkyykin toissaviikkoinen typeryys yhä niin paljon etten voi kääriä hihoja ihmisten seurassa. Olen jotenkin yrittänyt tyytyä siihe etten taida koskaan oppia syömään, jos minulla on tiettyjä ruokia, syön pelkästään niitä kunnes niitä ei enää ole. Joidenkin ruokien kanssa elämä vain on kaikki tai ei mitään, helpompaa olla ostamatta niitä. Heippa uusi lempiruoka, en vain osaa elää niin, että pastaa olisi kaapissa.

Ajattelin tänään taas sinua, yhä monen vuoden jälkeen. En oikein tiedä edes miksi, ehkä siksi, että häpeän yhä omaa käytöstäni? Ei 16 -vuotias oikeasti ymmärrä mistään mitään kun en koe nyt neljä vuotta myöhemminkään olevani kauhean fiksu. Olin kakara, I'm sorry for everything that I've done. Ei sillä, että koskaan lukisit näitä sanoja tai koskaan saisit tietää, mutta aina on kai se hypoteettinen mahdollisuus? En tiedä, hävettää, että rikoin kaiken oman rikkinäisyyteni takia. Onneksi sinulla menee nyt hyvin, olen oikeasti iloinen puolestasi.

Asun käytännössä tuntemattomien ihmisten kanssa ja tavallaan tämä on ihan mukavaa, kukaan ei tiedä että "minulla on ollut" syömishäiriö. Kukaan ei tiedä etten aina osaa elää. Jos vietän päivän omassa huoneessani, se on ihan okei eikä herätä kysymyksiä. Samalla ehkä juuri näistä syistä osittain inhoan tätä, viime viikolla stressi got the best of me ja vietin koko tiistain yöpuvussa syöden kaikkea paskaa. Oli vain paha olla ja elämä ahdisti, vietin maanantai-illan itkien stressiäni ja muutenkin tuntui, että pieninkin epäkohta saisi minut huutamaan. Saako tästä kaikesta syyttää 3000 sanan reporttia?

Teen tällä hetkellä niin paljon asioita etten olisi pari vuotta sitten uskonut pystyväni tällaiseen. Kuulen lähes viikoittain joltain, kuinka he eivät ymmärrä miten pystyn tähän kaikkeen. Helvetti, en ymmärrä minäkään. Periaatteessa on kauhean mukavaa tuntea olonsa hyödylliseksi, mutta samalla pelkään aika hirvittävän paljon sitä jos jossain tilanteessa en pystykään kaikkeen. Hain yhteen positioon enkä ole haastattelun jälkeen enää ihan varma olisiko minusta siihen.

Kävin jonkin aikaa sitten puhumassa tutorini kanssa stressistä, mutta päädyin loppujen lopuksi myös mainitsemaan ongelmistani masennuksen ja ahdistuksen kanssa. Näin jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että hän todennäköisesti miettii mistä helvetistä puhun, koska en voi kärsiä mistään tuollaisesta. Hymyilen ja nauran liian paljon, näytän liian asialliselta ja olen aivan liian kasassa ollakseni millään tapaa rikki. Siinä tilanteessa hän kuitenkin oli asiallinen ja ymmärtävä, oli mukavaa puhua terapiasta ihmisen kanssa, joka tietää mistä puhuu. Tuntui lohduttavalta kuulla hänen toteavan, ettei oikeasti kukaan muu kuin minä voi tietää mitä tilanteessa pitää tehdä. Jos koen terapian olevan tarpeellista, se on se mitä tarvitsen. En tiedä, jollain tapaa toki tuntui hölmöltä kuulla "mitä ikinä teetkin nyt käsitelläksesi sitä, selkeästi näyttää toimivan", sillä en ole niinkään varma onko tapani käsitellä asioita mitenkään oikea. Toisaalta ei se kai aivan täysin paskakaan ole jos sen avulla olen pystynyt käsittelemään kaikkea jo pian kymmenen vuotta? Holy hell, kymmenen vuotta?!

Jotenkin hassua että nykyään kirjoittaessani osoitekenttään 'we...', ensimmäisenä ei tule weheartit vaan jonkun journalin nettisivu. Ehkä siihen vaikuttaa se, että viimeisen kolmen viikon aikana olen kirjoittanut noin 6000 sanaa erinäisiä practicaleja?

missä oot kun mä tarviin sua ja sun vähän tyhmää naurua?

En haluaisi kirjoittaa kun tiedän ettei kukaan lue kuitenkaan eikä kirjoittaminen mitään muuta. En kuitenkaan voi olla kirjoittamatta, sillä tuntuu että hukun ahdistukseen ja kaikkeen siihen mitä en saa sanoiksi muutettua. Tuntuu siltä ettei oikeasti ketään kiinnosta olemassaoloni ja sekös ahdistaa aivan helvetisti. Kaverin piti tulla tänään Helsinkiin, mutta selkeästi ei kiinnosta paskaakaan minun seurani. Kiva tietää, helvetti sentään. Kesän piti olla hyvää aikaa nähdä kavereita, mutta eihän kukaan halua nähdä minua, miksi haluaisikaan? Väsyttää aivan helvetisti olla aina se, joka on yhteydessä muihin ihmisiin ja yrittää viettää aikaa. Ehkä ei pitäisi edes yrittää. En haluaisi kuulostaa aivan helvetin säälittävältä itsesäälissä rypevältä paskalta, mutta mitä muutakaan voin kun olen aina se joka kysyy "nähtäisiinkö" ja se, joka jää rannalle ruikuttamaan kun ihmiset eivät vastaa viesteihin.

Jotenkin hiljaa olen yrittänyt hyväksyä sen miten rikki ja väsynyt ja sekaisin olen, mutten haluaisi. En tiedä mitä pitäisi tehdä, en osaa jatkaa eteenpäin ja vaikka ehkä toisinaan osaisinkin, en halua tämän olevan loppuelämäni. Jos tämä on kaikki se mitä tulen ikinä olemaan, mikä helvetin järki elämässä on? Kyllä, hyviä hetkiä on paljon, mutta ne pahat värittävät hyvän aina pois eikä se tule muuttumaan. Ei ahdistusta poisteta lääkkeillä tai positiivisilla ajatuksilla. En voi vihata itseäni vähemmän lääkkeillä, lääkkeet vain fasilitoivat kuntoutumisen ja miten sellaiseenkaan paskaan koskaan jaksaa ryhtyä tai edes pääsee? Miten ihminen, joka ei asu kunnolla kummassakaan maassa voi saada esimerkiksi CBT:tä, joka on käytännössä tehokkain hoitomuoto? Miten kukaan voi auttaa jos en ikinä pysy tarpeeksi kauan yhdessä paikassa enkä kuulu yhtään minnekään? Haluaisin apua, ei kai se tätä pahemmaksikaan voisi viedä? En kuitenkaan jaksaisi enää yhtään psykologia/counselloria, joka kertoo minun kouluaikani olleen traumaattinen. Jeesus sentään, ei se ollut. En halua puhua siitä ettei minulla ollut ystäviä ja minua kiusattiin, tai no, lähinnä suljettiin porukan ulkopuolelle ja puhuttiin pahaa. Haluaisin vain päästä eteenpäin.

En halua unohtaa, mutta haluan sinun tietävän että olen yhä pahoillani siitä mitä olen tehnyt. Olin rikki ja sinä teit oikein.

Kirosanojen käyttäminen tuntuu turhalta, mutta oikeasti vituttaa niin perkeleen paljon tämä kaikki. Olen viime päivinä taas miettinyt kuolemaa enemmän kuin ehkä kuuluisi, mutta mitäpä sekään sitten oikeasti ratkaisisi? Olisipa joku keino saada tämä paska loppumaan.

Elämäni ei ole paskaa, mutta liian usein on aivan helvetin paska olla enkä tiedä mitä sille pitäisi tehdä. Olisipa joku lääke joka veisi tämän palan kurkusta, ahdistaa mutten todellakaan tiedä mikä. Puhumattakaan siitä, että oikeasti osaisin hankkiutua tästä eroon. Lähden takaisin yliopistolle alle kuukauden päästä ja en malta odottaa sitä syömättömyyttä.

ryhdistäydy nuorimmainen, asennettas vaihda.

Luin tekstejä ajoilta kun me oltiin vielä me ja tavallaan olen pahoillani. En kuitenkaan halua käyttää aikaa menneisyyden ajatteluun sen enempää kuin on pakko, tein isoja virheitä muttet sinäkään ollut täydellinen ja mennyttä ei saa takaisin enkä haluaisikaan. Tavallaan oli kauhean kivaa kun oli joku, mutta toisaalta taidan nykyään olla onnellisempi kuin silloin — ei siksi ettenkö olisi tykännyt siitä mitä oli, mutta lukio oli aika raskasta ja olin aika paskana.

Olen viimeisen viikon aikana nostalgioinut ja juonut viiniä enemmän kuin pitäisi. Työt vähän hukuttavat, olin lähes kaksi viikkoa putkeen töissä ja vietin ensimmäisenä vapaapäivänä tunnin tuijottaen järvelle kun en jaksanut liikkua ja hieman väsytti.

En oikeasti kaipaa mitään, mutta samalla kaipaan vähän kaikkea ja haluaisin nähdä joitain ihmisiä joita en todennäköisesti enää ikinä tapaa. Ellei nyt jotain satunnaista kadulla näkemistä lasketa, mutta sekin olisi aika outoa.

Haluaisin olla syömättä ja elää pelkällä kivennäisvedellä mutta tänään puoli kuudelta päätä särki liikaa ja sitten söinkin jo päivällistä. Olisi kiva olla jotain oikeaa.

Mummon sisko puhui lauantaina kuinka olen laihtunut kauheasti ja niin kaunis ja seuraavaksi onkin minun hääni ja lapsen ristijäiset. Älkää, tuollainen puhe ahdistaa aivan jumalattomasti.

Hain tehtävään mihin en oikeasti ole tarpeeksi hyvä ja hakemukseni oli oikeastaan kauheaa paskaa, mutta tehty mikä tehty. Mistä sitä koskaan tietää?

You see the shadows in the distant light, and it's never going to be alright.

Edellisestä kirjoituksesta on kauhean pitkä aika, en vain osaa enää pukea ajatuksia sanoiksi ja silloin kun osaisin, on läppärin avaaminen liian raskasta. Palasin Suomeen ja olen ollut töissä kaksi viikkoa, mutta kaikki vain väsyttää niin kauhean paljon. Yritän jaksaa edes joskus tehdä muuta kuin kaatua sängylle työpäivän jälkeen, mutta jatkuva ihmisten seurassa oleminen väsyttää enkä yksinkertaisesti kotiin päästyäni jaksa mitään. Koen olevani kauhean säälittävä, työni on siistiä sisätyötä ja oikeastaan vietän lähinnä aikaa tietokoneen edessä yksin omassa huoneessa toimistolla. En kuitenkaan voi sulkea ovea tai kuunnella musiikkia ja pitäisi jotenkin olla kauhean tuottava koko ajan. En voi romahtaa missään vaiheessa. Kaiken on pysyttävä kasassa jatkuvasti.

Tänään tajusin olevani jälleen rikki. Olen niin valtava, vihaan tätä mitä olen tehnyt viimeisen kuukauden enkä nää muuta uloskäyntiä kuin aamiaisen lopettaminen ja mahdollisesti myös lounaan — työni on istumatyötä, ei se vaadi kuin kahvia ja kylmää vettä. Kehoni ei kaipaa aamiaista toimiakseen, sillä jos viimeisen kahden viikon ajan en ole varsinaisesti kaivannut sitä, en kaipaa sitä tulevaisuudessakaan. Tänään tajusin ehkä oikeasti tarvitsevani joskus terapiaa jos haluan tästä eroon.

Perjantai-iltana ystäväni yhdentoista vuoden takaa kertoi ettei hän muista muutamia tilanteita yläasteelta joista kerroin. Käsittämätöntä, että itse muistan ne yhä yhtä elävästi mutten juurikaan mitään hyvää, vaikka ehkä yläasteella oli jotain parempaakin kuin kaikki se paska jonka muistan?

Vihaan itseäni niin paljon. Hävettää myöntää enkä oikeasti kenellekään voi mitään sanoa, mutta yksinkertaisesti vain vihaan sitä mitä minusta on tullut. En pysty pukeutumaan aamuisin kun kaikki näyttää kauhealta ja töissä koen kaikkien tuomitsevan minua. Oikeasti he ovat niin keskittyneitä omaan ulkonäköönsä (ainakin puheiden perusteella) etteivät he ehkä huomaa? Olen lihonut kolme kiloa ja haluaisin vain kuolla. Tuntuu niin pahalta ymmärtää, että oikeasti koen kuoleman ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi, sillä eihän se mitään auttaisi. En vain tiedä. Haluaisin olla kunnossa. Haluaisin osata elää ja olla ilman hetkittäistä kuolemanhalua, sillä ei se kai ole kovinkaan tervettä. Pitäisi kai pyytää anteeksi G:ltä vielä kerran kaikesta ensimmäisen vuoden ajalta, muttei sekään hyödyttäisi mitään.

Samalla olen niin ylpeä siitä, että jaksan joka aamu maalata kasvoilleni hymyn ja töissä nauraa vaikka tuntia aiemmin olisin halunnut kuolla. Olen ylpeä, että jaksan nousta joka aamu ennen kahdeksaa ja olen töissä viimeistään puoli kymmeneltä. Kykenen paljon enempään kuin olisin koskaan pystynyt, mutta jo kahden viikon jälkeen tunnen kulkevani ohuella langalla enkä tiedä kauanko jaksan. Työ on raskaampaa kuin yliopisto, mutta samaan aikaan ei sitten kuitenkaan. Ehkä vika on vain minussa.

Pelkään etten ole riittävän hyvä.

vaikeinta on itsensä voittaa mut loppuun asti sitkeät koittaa.

Vietin muutaman viikon Suomessa ja nyt olen jo takaisin Englannissa. Tavallaan on mukavaa olla takaisin, mutta samalla en oikeasti haluaisi. Palasin muutaman kokeen takia, ensimmäinen oli jo ja se meni aivan penkin alle avointen vastausten osalta. Osaan kirjoittaa esseitä ja osaan monivalinnat, mutta lyhyet avoimet ovat suuri mysteeri. Mitä sinne pitäisi sanoa? Että symbolinen verbientaivutuksen oppimismalli vaatii kaksi eri reittiä? En vain osaa.

Kaikesta pahasta (kuten omasta painostani) huolimatta kaikki on suhteellisen hyvin. Istuin tänään sen syömishäiriöisen kämppiksen kanssa kahvilla katedraalin edessä ja puhuimme vähän kaikesta. Tätä kaikkea tulee vähän ikävä, en haluaisi joutua asumaan täysin vieraiden ihmisten kanssa kun olen viimein tottunut näihin. Etenkin kun sh -tyttö palasi aiemmin kuin hänen piti ja oikeasti häntä on ollut ikävä — huolimatta puheiden triggeröivästä laadusta ja siitä etten oikeasti aina osaa olla hänen ympärillään. On ollut ikävä kasuaalia puhetta kaikesta siitä mistä vanhempien kanssa ei puhuta.

Lihoin Suomessa kaksi kiloa, mutta ehkä siinä on osa nesteitä? En osaa päästää irti päivittäisestä vaa'alla käymisestä vaikka pitäisi. Herään aamulla ja koen olevani lihava ja tiedostan ettei vaa'alle kannata mennä — menen silti. Jollain tapaa olisi hirveän kivaa olla terve, mutten vain osaa enkä jaksa. En enää aktiivisesti halua BMIni olevan 13, mutta haluan laihtua ja olla syömättä koska minulla ei yksinkertaisesti ole muuta tapaa kontrolloida elämääni. En osaa mitään muuta kuin syömättömyyden enkä sitäkään kunnolla, niin säälittävää kuin se onkin.

"En ehkä osaa sulle puhua jos annetaan ajan kulua mut kirjoitan susta lauluja vielä 2080 -luvulla", jollain tapaa ajattelen ettei G ole enää muuta kuin ystävä, mutta en toisaalta ole nähnyt häntä paluuni jälkeen. Jostain valitettavasta syystä tuntuu etten ole niin yli kaikesta kuin haluaisin olla, toisaalta siinä ei ehkä ole mitään pahaa? Olen puhunut tilanteesta ja maalarikin on sitä mieltä että pitää vain wait and see. Haluaisin nähdä aineeni ihmisiä ennen kesää, en vain tiedä missä ja milloin se muka olisi mahdollista ja toisaalta olen tällä hetkellä niin lihava että mieluummin vain kuolisin. Käsittämätöntä minkälaisen muutoksen kaksi kiloa tekevät. Kaksi-helvetin-kiloa. Oikeasti se ei ole aivan kauheasti, mutta koen olevani valtava ja ansaitsevani kuolla.

Huolimatta siitä, olen paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan. Ainakin hetken. Vaikka haluaisin yhä mennä G:n kanssa kahville ja tiedän ettei sitä tule koskaan tapahtumaan ja olen vain vitsi ja naurettava ykkösvuotinen josta ei ole mihinkään. Äh, hänen mukaansa minusta on vaikka mihin, mutta hän ei toisaalta tiedä miten surkeasti viime portfolioni meni (lähinnä siksi etten yhä tiedä mitä haluan tehdä elämälläni, saatana).

Pitäisi kai olla onnellinen ja tyytyväinen siitä mitä minulla on ja mihin olen pystynyt, muttei se vain ole tarpeeksi. Haluaisin olla humalassa kämppisten kanssa mutta sen sijaan laulussa lauletaan kuinka "I really really really really want you" ja haluaisin uskoa ettei näin ole. En oikeasti halua, ehkä? Äh, haluan kuitenkin. Yritän olla haluamatta ja tiedän ette mitään tapahtu, vituttaa kuitenkin.

Mulla ei ole ollut menkkoja sitten maaliskuun mutten tiedä onko siinä mitään pahaa? 

En ole edes hoikka, joten kaikki on varmaan ihan kunnossa.

Pahinta kaikessa on ehkä se, että olen oikeasti iso.

Olen vain laiska ja typerä.

tie helvettiin on päällystetty juhlapuheilla.

Näin unta hänestä, mutta tajusin aamulla hänen muistuttaneen sinua ja sitten ärsytti entistä enemmän. Haluaisin päästää irti turhista toiveista, en vain tiedä kuinka ja toisaalta maalari sanoi ettei oikeastaan kannata. Monet sanovat ettei minun kannata menettää toivoa G:n suhteen enkä menetäkään, en vain halua tehdä tai yrittää mitään, sillä jos hän tapailee jotakuta niin annan olla. En halua olla sellainen, joka ei ymmärrä kuinka ei on ei. Kyllä minä ymmärrän. Seuraan tilannetta ja käyttäydymme yhä samalla tavalla kuin aiemmin, joten kaikki lienee hyvin?

Paino oli torstaina vähemmän kuin aikoihin, vähemmän kuin vaihdosta palatessani, mutta söin vähän liikaa ja nyt turvottaa. Seisoin eilen kaatosateessa viisi tuntia ja yritin epätoivoisesti herätä henkiin kahvin voimalla, aika säälittävästi epäonnistuen. Katsoin dokumentin äideistä, jotka laittoivat hoikat lapsensa laihdutuskuurille ja se oli aika oksettavaa. En olisi halunnut katsoa sitä loppuun, mutta toisaalta halusin nähdä kuinka kaikki päättyy. Haluaisin osata olla niin kuin pitää, en ymmärrä minkä helvetin takia söin perjantaina ja lauantaina niin paljon, minä pilasin kaiken jälleen kerran.

Vappu on aivan pian enkä ole edes siedettävän näköinen. Näen ihmisiä, jotka olen nähnyt viimeeksi lakkiaisissani — salaa haluaisin heidän kommentoivan ulkonäköäni, sillä olen kuitenkin -10kg siitä kun viimeeksi näimme. Pelkään vapun ruokia, en haluaisi päätyä syömään liikaa, mutta toisaalta alkoholi edellyttää syömistä. En halua olla se tyttö jonka lakki on valkoisempi kuin seurueen muilla jäsenillä ja kasvojen väri lähenee lakin väriä.

En ole tajunnut ajan kulua ja huomenna on viikko paluuseen. En ole lukenut juuri ollenkaan enkä todellakaan kirjoittanut niitä kahtatuhatta sanaa, joiden palautuspäivään on viikko ja kaksi päivää. Jätän kaiken aina liian lähelle deadlinea ja kärsin, en koskaan opi. Tulevaisuus vähän pelottaa ja ahdistaa. Haluaisin toukokuussa uskaltaa käyttää mustaa pitsimekkoa, jota käytin viisi kiloa pienempänä neljä vuotta sitten. Olen epäonnistunut, mutta huonomminkin kai voisi olla?

Joku kuiskasi mulle "lähde" äänet päässä huutavat "mene jo, ennen kuin näät jokaisen uponneen".

Olen ollut kuukauden kipeä, mutta onneksi sain viimein diagnoosin eilen ja antibioottikuuri ei edes virallisesti estä viinin juomista. Suomen terveydenhoito on oikeasti aika hyvää, vaikka akuuttiajan saaminen onkin hieman hankalaa ja edellyttää kuun ja tähtien oikeaa asentoa ja ties mitä. En oikeasti pidä lääkärillä käymisestä ollenkaan, mutta nyt kun Englannin ensiavussa oli mukava lääkäri ja Suomen lääkäri oli todella miellyttävä, opin ehkä hitaasti yli lääkärikammostani. Onko se jonkinlainen merkki aikuistumisesta? Toivon vain hyvän tuurin jatkuvan lääkärien kanssa, kumpa oppisin viimein ymmärtämään etteivät lääkärit oikeasti tee mitään muuta kuin työtään ja he eivät ole tahallaan ilkeitä. Kaikki on tulkinnanvaraista.

Katsoin eilen Salattuja Elämiä ja itkin, huoh. Toisaalta itkeminen on ehkä ihan luonnollista, sanoinhan samaa ystävälleni viikko sitten kun istuimme hämyisellä kujalla Lontoon keskustassa. Kyky näyttää tunteita on hyvä ja täysin inhimillistä, en vain haluaisi näyttäytyä inhimillisenä. Minun pitäisi olla vahva ja ihmistunteiden yläpuolella. ...niinkö? Onko se oikeasti muka niin?

Pohdin yöllä sitä miksi oikein lähdin opiskelemaan toiseen maahan — halusinko paeta vai oikeasti vain mennä koska "miksi ei"? Ehkä hieman molempia, mutta nyt tiedän olevani parempi ihminen sen tähden. Olen oppinut olemaan armollisempi itseäni kohtaan ja jokainen joka minut tuntee, tietää sen olevan aika iso askel. Olen oppinut sanomaan "anteeksi, minä en jaksa" ja "anteeksi, minulla on tänään huono päivä ja aion maata sängyssä koska en kykene elämään". Olen kertonut ihmisille kun seinät ovat kaatuneet päälle ja olen kertonut etten ole kunnossa. Tilanteissa missä aiemmin olisin hymyillyt kaiken pois, olen oppinut olemaan tarpeeksi haavoittuvainen, että lähellä olevat ihmiset ymmärtävät minunkin olevan vain ihminen ja toisinaan kokevan helvetillisiä vaikeuksia ihan normaaleista ihmistoiminnoista. Olen saanut kuulla ihmisiltä kehuja luonteestani ja taidoistani, mutta myös ulkonäöstäni. Muistan ehkä ikuisesti sen kun eräänä iltana koin olevani jumalattoman valtava ja kysyin suoraan kämppikseltäni "does this skirt make me look humongous?" ja hän kehui vyötäröäni. Olen myös mennyt epämukavuusalueelleni, lähtenyt ulos vaikka haluaisin vain itkeä nurkassa. Toisinaan se on kannattanut, toisinaan ei. Joka tapauksessa olen tehnyt valintoja joita vanha Bubble ei olisi ikimaailmassa tehnyt. En olisi nuorempana käyttänyt korkeavyötäröistä hametta, joka oikeasti näyttää kaiken vyötäröltä. En olisi tehnyt sitä edes silloin kun olin viisikymmentäviisi kiloa itseinhoa.

Olen laihtunut, en paljoa, mutta kai 10kg jotain on? Haluaisin laihtua vielä vähän, mutta vain siksi että olisi mukava olla alle tiettyjen lukujen. Tärkeämpää on kuitenkin oppia kestämään omaa itseään ja olla armollisempi. Olen ymmärtänyt etten voi ikuisesti taistella kaikkea vastaan, jossain vaiheessa minun on opittava elämään kaiken tämän kanssa tai en selviä. Minulla on liikaa unelmia jotta voisin vain luovuttaa. Haluan tehdä niitä isoja ja hyviä asioita ihmiskunnan hyväksi, mistä G puhui sinä yönä kun avauduin kaikesta ja kerroin masennuksesta ja syömisongelmista. Olen yliopistolla oppinut itsestäni enemmän kuin olisin koskaan uskonut, menin oppimaan psykologiasta, mutta opin siinä sivussa itsestäni ja siitä, kuinka minun on opittava elämään itseni kanssa.

Kun teinitytön elämää on jäljellä muutamaa päivää päälle kuukausi, on pakko miettiä mistä tulee ja mihin on menossa. Kämppikset puhuivat siitä kuinka kaksikymmentäviisivuotiailla pitäisi olla elämän suunta hallussa — miksi helvetissä? En usko pystyväni sellaiseen, mutta toki aina voi toivoa.

Voin paremmin kuin pitkään aikaan ja mikä tärkeintä, opin elämään itseni kanssa. En ole terve, mutta minun on vain opittava elämään, olen käyttänyt liian paljon aikaa itseinhoon ja tuskailuun. En ehkä ikinä ole terve ja täydellinen, mutta näen niin monen voivan paremmin kuin neljä vuotta sitten. Kyllä minullakin voi olla parempi olo, en ole menetetty tapaus. En edes silloin kun itken kolmelta yöllä haluavani kuolla. Se on vain elämää, ei sen vakavampaa.

Kevät tulee ja se hymyilyttää ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Hymyilen ilosta, en siksi, että talvi väistyy ja aurinko antaa voimaa nousta sängystä. Hymyilen, koska jaksan elää.

it takes one to know one, kid, I think you've got it bad.

Liian paljon hyvää ja yksikin paha asia rikkoo kaiken.
Parasta on ehkä se, että aiheutin tämän taas itse, millä muullakaan kuin ajattelemalla.

Makasin koko keskiviikon sängyssä kykenemättä tekemään mitään muuta kuin ajattelemaan sitä kuinka epäonnistunut ihminen olen. Viime yönä otin melatoniinin nukahtaakseni ennen kuin kello on kaksi tai kolme aamuyöllä — nukahdin ennen puoltayötä ja heräsin viisi kertaa koko yön aikana. Aamulla heräsin ennen yhdeksää enkä enää saanut unta. En kuitenkaan pystynyt nousemaan sängystä, koska kehoni tuntui lyijyltä enkä pystynyt liikkumaan.

Haluaisin vain olla kunnossa ja nukkua kunnolla ja elää ilman halua kuolla. Haluaisin pystyä toimimaan kuin normaali ihminen, ilman jatkuvia ajatuksia siitä kuinka kauhea ihminen olen. En oikeasti halua pestä käsiäni 5-10 minuutin välein mutta pesen kuitenkin. Ei se kuitenkaan ole oikea ongelma, vaikka käteni ovatkin hetkittäin haavoilla johtuen ihon kuivumisesta. En vain jaksaisi enää, muttei minulla ole mahdollisuutta kuin jatkaa. En voi kuin nousta aamuisin, mennä luennoille, kirjoittaa muistiinpanoja ja esittää olevani normaali ihminen.

Kaikki on oikeasti hyvin, mielenterveyteni vain rakoilee enkä tiedä miten helvetissä jaksan elää, muttei minulla ole muita mahdollisuuksia. Minun on pakko jatkaa vaikken jaksaisi. En voi luovuttaa (enkä ehkä edes halua), turha minun on mennä puhumaan kenellekään mistään kun lukukautta on jäljellä enää kolme viikkoa. Olen vain aivan kauhean väsynyt kantamaan tämän kaiken yksin, mutta on pakko kun en voi muuta. I'm just a ball of problems but that is how it is.

i don't like walking around this old and empty house (hold my hand I'll walk with you my dear).

Kirjoitin pari viikkoa sitten postauksen mutta sitten olin liian väsynyt enkä jaksanut julkaista. Sinä päivänä makasin kaksi tuntia peiton alla kun en enää pystynyt edes pitelemään kännykkää kädessä ja jaksamattomuuden hyökyaalto vain vyöryi ylitseni. Tuntui kuin kehoni olisi päättänyt "haista vittu Bubble, sinä et tee enää mitään, et ainakaan käy suihkussa tai syö päivällistä". Suihkussa käyminen (sitten lopulta) tuntui maratonin juoksemiselta ja raahauduttuani keittiöön en voinut syödä koska kämppis oli tyttöystävänsä kanssa romanttisella illallisella.

Olen taas joutunut pohtimaan elämää ja mitä se oikein on, se on aika pelottavaa. Olen käynyt ulkona kivojen ihmisten kanssa ja juossut ahdistusta karkuun vessaan. Lähdin viime kerralla parin tunnin jälkeen ja G:n kysyessä olenko kunnossa, sanoin vain hymyillen "ei" ja hän ilmoitti saman tien saattavansa minut kotiin. Kotimatkaa oli taas se noin viisi minuuttia, mutta olen kiitollinen siitä että G saattoi minut kotiin. Hävettää etten pystynyt pitämään itseäni enemmän kasassa — päädyin hyperventiloimaan huoneessani ja juoksin ulos läheisen parkkihallin nurkkaan istumaan. Olisin oikeasti ehkä voinut antaa molemmat käteni jos en olisi joutunut olemaan yksin ja näin jälkeenpäin ajatellen hävettää. Minun pitäisi pystyä parempaan. Päädyin tilaamaan pizzaa ja vaikka se tuntui hillittömältä ahmimiselta, päädyin syömään ~1600kcal koko päivän aikana. Loppujen lopuksi se ei ole kauhean paljoa siihen nähden miten kauhealta minusta tuntui tai mitä olen joskus syönyt. Lauantaiaamuna heräsin ja toivoin etten olisi herännyt.

Tuntuu niin pahalta, että yhä edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen päädyin tähän. En ole yhtään sen parempi tai paremmassa kunnossa, fyysisesti ehkä, sillä painoni ei ole normaalin alarajoilla enkä oksenna edes viikoittain. En viiltele, en halua kuolla ihan päivittäin ja useimmiten pystyn nousemaan sängystä. Olen siis kunnossa? Ei, en oikeasti ole. Olen jossain aivan helvetin rasittavassa välitilassa jossa käyn vaa'alla joka aamu ja kirjaan orjallisesti ylös kaiken mitä syön. En uskalla syödä ihmisten seurassa kuin kerran päivässä ja pelkään virheiden tekemistä aivan jumalattoman paljon.

En ole ikinä tajunnut sitä kuinka paljon pelkään virheitä. Uskallan pitää puheita ihmisten edessä ja rakastan esitelmien pitämistä, en pelkää isoille ryhmille puhumista oikeastaan juurikaan. Pelkään kuitenkin kirjoittamieni tekstien näyttämistä muille aivan jumalattoman paljon — jos kirjoitan esseen, en pysty antamaan sitä kenellekään oikoluettavaksi vaikka ilmeisesti pitäisi. Nyt pitäisi lomaviikon jälkeen viedä viime semesterin työt feedback -papereineen sinne ja pareissa/ryhmissä pitäisi läpikäydä niitä. Ennemmin olen poissa personal tutor -tapaamisesta kuin teen tuon tehtävän. Olen miettinyt pitäisikö kirjoittaa tutorille sähköpostia ja sanoa että niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, en pysty/halua/voi tehdä tuota tehtävää. Tässäkin tilanteessa ehkä auttaisi se, että olisin heti syksyllä tehnyt asioille jotain ja vaikka kertonut tutorilleni etten ole ihan okei? Huoh.

Öisin pysähdyn miettimään ja pelästyn kun tajuan tämän todennäköisesti olevan loppuelämäni — en minä halua elää näin, en oikeasti halua. Haluaisin pystyä nousemaan sängystä ilman tappelua pääni kanssa. Haluaisin nukahtaa ajattelematta sitä kuinka minun oikeasti olisi parempi olla kuollut. En minä halua kuolla, se vaan tuntuu hetkittäin paremmalta ajatukselta kuin elämisen yrittäminen jos elämä on tätä. Hävettää olla tällainen, pitäisi pystyä parempaan mutten vain pysty. Kykenen juuri ja juuri toimimaan kuin laiska ihminen, mutta se ei oikein riitä. Pitäisi toimia, mutta millä ihmeen energialla kun käytän kaiken ylimääräisen energian miettien sitä minkälaista olisikaan olla kuollut?

Pelottaa niin kauhean paljon että tämä on loppuelämäni enkä pääse tästä ikinä eroon. Entä jos koko loppuikäni arvotan itseni puhtaasti numeroiden kautta ja en koskaan pysty päästämään irti salaisesta halusta kuolla? Perfektionismi sattuu nykyään enemmän kuin se on koskaan aikaisemmin sattunut*. Ah-dis-taa niin paljon kun luennoitsijat puhuvat siitä ettei saa procrastinate minkään kanssa ja pitäisi tehdä sitä, tätä, ja tuota. Ah-dis-taa.

Ehkä vain yritän muistaa sen kun G sanoi, että olen todella epäitsekäs ihminen ja pitää kiinni siitä miten puhuin tästä kaikesta silloin yhtenä yönä. Vaikka meinasinkin itkeä.

(jossain syvällä sisällä haluaisin olla kolme päivää syömättä 

so that i could be lovely, kuinka kliseistä ja säälittävää?!)

*(jos nyt ei lasketa sitä että kai kaikki tämä silloin joskus lähti halusta olla täydellinen ja sain jotain rytmihäiriöiden kaltaisia silloin aikanaan ja olin viikon syömättä koska se tuntui hyvältä ajatukselta. Voi hel-vet-ti, miksen hoitanut itseäni kuntoon silloin joskus kun aika moni ihminen käski hankkimaan apua?!)

just because it burns doesn't mean you're gonna die.

On niin helvetin paha olla kun kognitiivinen dissonanssi lyö päähän.

"Kiitos että jaksoit kantaa minut kaiken sen läpi"

"Ei sinusta ole mihinkään!"

"Anna anteeksi että kohtelin sinua niin kaltoin"

"Mikä tuokin tuossa on?!"

"Kiitos ettet pettänyt edes silloin kun tuntui että kuolen"

"Miksi koskaan ajattelin olevani minkään arvoinen, EN OLE!"

"Kiitos että jaksoit vaikka taistelin sinua vastaan"

"Tällä ei ole mitään väliä, millään ei ole."

"Anna anteeksi etten ole pystynyt kohtelemaan sinua niin kuin olisi pitänyt. Kiitos, että olet kantanut minut näin pitkälle etkä pettänyt silloin kerran Narinkkatorilla kun olin varma että kuolen sydämen tehdessä jotain aivan omaansa. Kiitos ettet pettänyt vaikka söin 20 kofeiinitablettia valvoakseni koko yön. Kiitos että kannoit minut sen ajan yli kun en syönyt mitään lähes kahteensataan tuntiin. Kiitos että huolimatta kaikesta kaltoinkohtelusta olet antanut minulle mahdollisuuden liikkua. Kiitos ettet pettänyt kun tärisin vessan lattialla oksennettuani kuudennen kerran putkeen. Kiitos että olet antanut minulle mahdollisuuden vaikken ole ollut hyvä kumppani."

Olen niin pahoillani kehoani kohtaan, olen kohdellut sitä niin huonosti. Vaikken koskaan ole ollut vakavasti alipainoinen, olen ollut itseäni kohtaan aivan kauhea ja häpeän sitä. Haluaisin pystyä olemaan se joka ruokkii kehoaan sen sijaan että häpeää kaikkea mitä on. En vain osaa enkä uskalla päästää irti. Pelottaa niin paljon ettei elämä ilman tätä olisi yhtään parempaa, tuttu helvetti on helpompi kuin tuntematon paratiisi, sanoi joku neljä vuotta sitten.

Työhakemuksissa puhun siitä kuinka tykkään itseni haastamisesta ja mukavuusalueen ulkopuolelle liikkumisesta. Onhan se totta, mutta miksen pysty soveltamaan samaa oikeaan elämään? Siihen elämään, jossa laiminlyön kehoani joka ikinen päivä. Joka päivä päätän etten syö enempää kuin x määrän. Joka päivä hiljennän nälän teellä, kahvilla ja vedellä. Joka päivä nousen vaa'alle ja rukoilen pienempiä numeroita (newsflash: ne ovat olleet samat maanantaista asti). Miksen vain voisi päättää "nyt riittää" ja oikeasti toimia kehoni parhaaksi. Ehei, en ole painoni puolesta mitenkään okei, mutta kai sekin jotain kertoo kehosta jos se yhä toimii (ainakin jotenkin) sen jälkeen kun olen kiduttanut sitä kuusi vuotta? Olen itsepäinen, mutta niin taitaa olla kehonikin? Sillä on ollut monta mahdollisuutta luovuttaa vaan jostain syystä on jatkanut? Ovatko keho ja mieli kuitenkaan niin irrallaan kuin dualismin kannattajat uskovat? 

Yliopistollamme järjestetään "body gossip" -tapahtuma ja katsoessani tapahtumasivua olen oikeasti vähän surullinen. En minä pysty sanomaan omasta kehostani mitään hyvää, paitsi ehkä sen ettei se ole luovuttanut kanssani. En ikinä pystyisi osallistumaan mihinkään, missä pitäisi puhua body positivitystä — se olisi niin tekopyhää. Suututtaa ja inhottaa tämä oma saamattomuuteni, täytän tänä vuonna pyöreitä enkä ole enää teini ja se pelottaa kauheasti. Mitä olen saanut aikaan elämässäni? Noooh, olen halunnut kuolla kohta yhdeksän vuotta enkä ole vieläkään edes yrittänyt tappaa itseäni. Saan jälleen paniikkikohtauksia ja pelkään tuntemattomia sosiaalisia tilanteita tarpeeksi toivoakseni kuolemaa kun tajuan tilanteen olevan nolo millään tapaa. Olen yhä itsevarma, mutta samalla niin paljon epävarmempi kuin ikinä aikaisemmin. Tuntuu vähän siltä että olen vain kulkenut taaksepäin jos mihinkään ja sekin ahdistaa.

Jotenkin tuntuu että pitäisi ehkä vaan lopettaa kaikki ja kuolla, ei tämä tästä mihinkään muutu kuitenkaan ja en ikinä opi käymään ulkona kun juoksen aina karkuun ahdistuessani. En varsinaisesti halua kuolla, en vain näe pointtia elämisessä jos se on näin typerää omalta osaltani ja toisaalta ehkä vanhemmat ovat ainoat jotka kaipaisivat. Vaikka G taisi viikko sitten sanoa välittävänsä se ei kuitenkaan tarkoita ehkä mitään oikeaa. Tällä hetkellä ehkä elän vähän surullisesti sille, että tapaan niitä yksiä kivoja ihmisiä kerran viikossa. Vaikka illan aikana pelästyn jotain ja ilmoitan lähteväni kotiin ja G kysyy olenko kunnossa ja saattaa kotiin. Hävettää, en minä halua olla näin heikko. Miksi sanoin mitään viikko sitten? Ilman sitä en olisi saanut maanantaina viestiä "oletko kunnossa?? mihin menit?" kun karkasin vessaan tuijottamaan seinää.

Tuntuu ettei kukaan välitä mutta samalla pelkään, että ehkä joku välittää kuitenkin. Nauran ja sanon kaiken olevan aina hyvin (paitsi ehkä humalassa G:lle) ja sitten kaikki on hyvin. En oikein tiedä mitä tässä pitäisi tehdä, kai hankkia apua mutta sekin pelottaa ja entä jos siitä ei tulisikaan mitään eikä se olisi sen arvoista?

...tosin, jos elämä ei tällaisenaan ole mielestäni oikein elämisen arvoista niin mitenköhän ihmeessä avun hankkiminen voisi tehdä tästä pahempaa? En vain uskalla tehdä sitä enää yksin kun pelkään kaikkea muutenkin vähän liikaa ja täällä ei oikeasti ole ystäviä kun en osaa niidenkään hankkimista.

there are no miracles and this is no miraculous life.

Huolimatta edellisen postauksen toiveikkaasta sävystä, on ehkä hyvä todeta ääneen valitettava fakta. Olen viimeisen ~vuoden kokenut olevani jokseenkin terve, mutta itse asiassa en oikeasti ole. Kuuden vuoden jälkeen olen yhä sairas, halusin sitä tai en (vihje: en). Vaikka syönkin kämppisten seurassa, en uskalla edes ostaa ruokaa kaupasta ellei kyseessä ole korkeintaan salaattitarvikkeita/jogurttia/leipää tai alkoholia. En kehtaa ostaa edes nuudeleita vaikka tiedänkin ettei ketään oikeasti kiinnosta mitä ostan. Olin keskiviikkona poundlandissa ja törmäsin kurssilaiseeni kädessäni dry roasted peanuts -pussi — hävetti ja halusin juosta karkuun. Koko viiden minuutin keskustelun ajan mietin sitä saatanan pähkinäpussia ja "mitäköhän tuokin ajattelee kun näkee minut seisomassa täällä näiden hyllyjen luona pähkinäpussi kädessä". En yksinkertaisesti osaa suhtautua ruokaan normaalisti vaikka mitä väittäisin. En. Osaa.

Torstaina menin ulos ainejärjestön (se ehkä järkevin suomennos opiskelemani aineen societylle?) kanssa ja päädyin taas vaihteeksi tasaamaan hengitystä vessaan illan lähentyessä loppuaan. Ei minulla edes ollut varsinaisesti kauhea olo, aivojen mielestä vaan olisi ilmeisesti paljon hauskempaa pohtia sitä kuinka kaikki varmaan vihaavat minua. Ilmoitin puheenjohtajallemme aikeistani lähteä kotiin ja loppujen lopuksi yksi (kenestä ehkä olen puhunut aiemminkin, olkoon G) sanoi saattavansa minut. Ensin toki tarjottiin, että hän maksaa taksin kotiin ja voin mennä sillä — kiitos, ei kiitos. Syytän puheistani vaikka niitä kahta siideriä ja yhtä viinilasillista, mutta päädyin kertomaan G:lle asioita. En paljon, mutta tarpeeksi että hävetti ja sain taas kuulla sanoja joita en koe ansaitsevani.

On vähän hölmö olo.
Nyt ainejärjestömme johtohenkilöt tietävät joissain määrin etten oikeastaan ole kunnossa ja vähän hävettää kuinka paljon kerroin G:lle torstaiyönä. Toisaalta jos joku kuulostaa oikeasti huolestuneelta ja kysyy olenko kunnossa, ehkä silloin saa olla rehellinen? Ainakin sen verran, että ilmoittaa olevansa pian muttei sillä hetkellä? Kuulin jälleen perinteisen "älä pyydä anteeksi, en kysyisi jos en olisi valmis kuuntelemaan, ei tarvitse pyytää anteeksi, kyllä minä kuuntelen jos koskaan haluat puhua, älä itke *halaus*" -tarinan. Ehkä sitten niin, hallitsen kaiken nykyään niin paljon paremmin kuin silloin joskus yläasteella, että ehkä voi olla hyväkin jos joku tietää etten ole niin ehjä miltä yritän näyttää? Sanoin käyneeni counsellorilla puhumassa ja voi olla että ylitin jonkun sovinnaisen rajan puhuessani kuolemasta tai lähinnä kuolemanpelosta. Ehkä yritin vain vakuuttaa sitä etten oikeasti ole hullu vaikken terve olekaan?

En tiedä, hävettää, mutta toisaalta sanoin vain asioita jotka olivat totta kun kysyttiin. On erilaista puhua tällaisesta tämän aineen 3. vuoden opiskelijan kanssa. Kuulin aika paljon aika kauniita sanoja ja se hymyilyttää yhä, tiesin G:n olevan hieno ihminen, onneksi en ollut väärässä.

Saamme pikkuhiljaa takaisin ensimmäisen lukukauden arvosanoja ja perfektionismini näyttää olevan jälleen paikalla. Itkin aivan käsittämättömistä syistä ja myös sellaisista arvosanoista joita kuulemma kukaan ei ensimmäisenä vuonna saa. En tiedä onko siinä mitään järkeä jos ainoa taitoni tässä aineessa on tilastotiede?

Huomenna ulos ainejärjestön kanssa, mutta sitä ennen personal tutorin tapaaminen ja mietityttää pitäisikö kysyä mitä tehdä jos jossain vaiheessa kaikki taas romahtaa. Haluaisin uskoa ettei sitä riskiä ole, mutta mistään ei voi olla varma ja vaikka lomilla menikin hyvin en täällä ole enää yhtään niin rentoutunut enkä oikein osaa syödä enää. Hävettää, ärsyttää ja inhottaa. Miksen voisi olla terve ja normaali, miksi juuri minä? Välillä vähän pelottaa kun ajattelen tiettyjä ajanjaksoja keväälle: "silloin voin leikkiä terävillä esineillä ranteisiin eikä kukaan huomaa kun voin pitää pitkähihaisia", ei saisi. Ilmeisesti passiivisetkin itsetuhoiset ajatukset kuten "miltäköhän tuntuisi pudota paikasta x" ovat vaarallisia, harmi. Jotenkin ajattelisi että lähes kaksikymppinen olisi jo kaiken tällaisen yli, mutta näemmä ei. Helvetti sentään. Jos jotain hyvää pitäisi etsiä niin sanoin sentään "I have depression" sen sijaan että olisin ilmoittanut olevani masentunut.

Pelottaa päästää irti mistään, entä jos elämä ilman jatkuvaa itseinhoa ja kuolemaa pakoreittinä ajatellen ei olekaan sen arvoista? Entä jos en ole enää mitään sen jälkeen kun en käy vaa'alla monta kertaa päivässä ja laske kaikkea syömääni?
Mikä minä olen ilman tätä vai olenko yhtään mitään?

exchange ourselves and we do it all the time, why do we do that why do I do that?

Tuntuu väärältä kirjoittaa tänne. Haluaisin uskoa etten enää tarvitse paikkaa jossa itkeä aivan kauheasti siitä kuinka valtava ja huono ihminen olen. Mistään ei kuitenkaan voi olla varma vaikka yrittäisi kuinka. Olen kuitenkin aika varma, että viime vuonna muutuin paljon enemmän kuin itse ymmärränkään.

Tiedostan sen viimein ettei kukaan koskaan ikinä milloinkaan pelasta tai auta. Olen ainoa joka minut voi pelastaa ja niin kauan kuin odotan jonkun maagisesti antavan avaimet parempaan elämään, saan jatkaa odottamista. Olen viimeisen muutaman viikon aikana viettänyt öisin aikaa rakentaen pääni sisälle kimmoisaa muuria niille ajatuksille, joihin en saisi luottaa. Yöllä kun pää kertoo omasta surkeudestani, joudun käyttämään aikaa siihen että ajan pahat ajatukset pois. Yritän tietoisesti olla hetkessä ja ajatella kaiken sen pahan pois vähän kuin paniikkikohtauksissakin täytyy. Niin kummallista kuin se onkin, olen oikeasti huomannut tämän auttavan. Ei, en ole saanut nukuttua yhtään sen paremmin ja aina öisin kellon tullessa kolme aamulla meinaan itkeä — en ole nukkunut kunnolla yli kolmeen kuukauteen. Nukahdin ennen kolmea-kuutta aamulla viimeksi ehkä syyskuussa. En ole kuitenkaan saanut paniikkikohtauksia ja olen osannut jotenkin elää hetkessä.

En ole täydellinen ihminen, mutta ainoastaan oppimalla hallitsemaan ajatuksiani pystyn olemaan parempi. Haluan olla parempi itselleni, olen niin kyllästynyt tappelemaan itseni kanssa. Olen kyllästynyt kuulemaan muilta valitusta siitä kuinka heidän elämässään on rasittavia ihmisiä — miksette sulje niitä pois? Olen kyllästynyt negatiivisuuteen ympärilläni. Menneisyys voi toimia ankkurina tai ohimenevänä oppituntina ja olen niin kypsä siihen kuinka paljon annan menneisyyteni vaikuttaa nykyisyyteeni. On pakko muuttua.

Olen pelännyt niin paljon ja niin turhaan. Muistan kun pelkäsin itkeä (ja pelkään yhä jos joku näkee), mutta nykyään itken aika paljon iloisista asioista ja se on aika mukavaa omalla tavallaan. Tänään itkin elokuvaa katsoessani ja ainoastaan siksi, että olin onnellinen.

Kaiken tämän jälkeen paluu yliopistolle pelottaa kauhean paljon. On kuin olisin rakentanut samat vanhat muurini uuteen asuinmaahan enkä tiedä osaanko kaataa niitä alas. Ajattelen sitä päivää kun lennän sinne takaisin ja unohdan hengittää, ahdistaa samalla tavalla kuin raha-asiat tai miljoonat muut yhtä inhottavat asiat. Ei tästä tällaista pitänyt tulla? Onneksi palaan Suomeen vapuksi ja sitten onkin jo kesä. Sitä ennen pitäisi löytää jostain töitä, kuka haluaa palkata ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijan jolla on vain vapaaehtoistyöstä kokemusta? Ei varmaan kukaan, mutta pakko hakea. Haluan töitä, pelkään mitä ihmettä teen koko loman jos en saa mitään töitä mistään.

Inhoan sitä kuinka kulttuuriin kuuluu ajatus siitä että itselle ei saisi suoda mitään hyvää tai mukavaa ellei "ansaitse" sitä. Kuka tämänkin ansaitsemisen määrittää? Eikö se ole vähän samanlainen konsepti sen kuuluisan "miksi olla onnellinen kun jollain toisella asiat ovat paremmin" -asenteen kanssa? Olen huomannut ajattelevani usein etten _ansaitse_ asiaa x, y tai z ennen kuin asia a, b tai c on kunnossa. Oikeasti se on todella ärsyttävää — miksen saisi elää jokaista päivää kuin se olisi viimeinen ja yrittää nauttia niinä harvoina hetkinä kun elämä tuntuu hyvältä?

En väitä olevani valaistunut tai terve tai onnellinen tai mitään muutakaan sellaista. Olen kuitenkin oppinut kiitollisuutta ja onnellisuutta aivan uudella tavalla. Tunnen nykyään enemmän ja syvemmin kuin pitkään aikaan olen tuntenut mitään ja viihdyn itseni kanssa paremmin. En ole sinut itseni kanssa, mutta en myöskään koe olevani aivan niin kauhea kuin joskus ajattelin. Seisoin viime yönä kahdelta kylpyhuoneessa hymyilemässä pelille väsyneenä ja meikittömänä ja olin oikeasti ihan siedettävän näköinen. Tuntuu hölmöltä sanoa mitään näin pinnallista, mutta... en ole paskemman näköinen hymyillessäni.

Haluaisin niin kovasti olla yksi niistä ihmisistä, jotka tunnetaan positiivisuudestaan ja kyvystään olla ystävällinen. Olen ollut niin kauhea itselleni ja saanut inhottavaa kohtelua osakseni aivan tarpeeksi — haluaisin olla maailmalle parempi kuin se on ollut minulle. En tiedä saako ystävällisyyttä oikeasti takaisin, mutta olemalla miellyttävä ihminen ei oikeastaan voi hävitä juuri mitään. Totta kai hermostun toisinaan ja huudan (tai vähintäänkin haluaisin) enkä pysty maailmaan. Yritän kuitenkin kovasti olla mukava ihminen kaikille ja hymyillä mahdollisimman paljon. En väitä muuttavani maailmaa, mutta jos yrittäisin leikkiä positiivista niin ehkä minusta oikeasti tulisi sellainen? Kerran päätin olla määrätietoinen eikä mikään ole pysäyttänyt minua sen jälkeen jos olen jotain halunnut tarpeeksi kovasti.

Olen oppinut että minulla on oikeus olla onnellinen, ainakin toisinaan.
Olen myös tajunnut että niin ihana kuin se yksi onkin, en oikeastaan ehkä halua siitä mitään sen kummallisempaa (niin varmaan katsotaan vaan kun palaan samoihin sosiaalisiin tapahtumiin niin itken salaa). Oma seurani on aika hyvää, en väitä tulevani toimeen demonieni kanssa, mutta yritän istua aina välillä niiden kanssa alas. Yritän tulla toimeen niiden kanssa, sillä ei minulla ole enää muita vaihtoehtoja jos en halua jatkaa tätä itseni vihaamista hamaan loppuun. Voin odottaa parempia päiviä ikuisuuden ja vihata itseäni, tai sitten voin vaihtoehtoisesti yrittää oppia tuntemaan itseni paremmin ja olla ystävällisempi itseäni kohtaan. Samanaikaisesti pelkään aivan hirveän paljon päästää irti kaikesta tutusta ja turvallisesta enkä ole varma olenko valmis siihen.

menen ensi kuussa sinne minne kaikki tiet vievät.

aion uskaltaa syödä pelottavia ruokia.

en minä siihen kuole.

Olen väsynyt pelkäämään ja olemaan "muille täydellinen".

Ei minun tarvitse "oikeuttaa olemassaoloani".

Minulla on oikeus olla mitä tahansa.