Vietin muutaman viikon Suomessa ja nyt olen jo takaisin Englannissa. Tavallaan on mukavaa olla takaisin, mutta samalla en oikeasti haluaisi. Palasin muutaman kokeen takia, ensimmäinen oli jo ja se meni aivan penkin alle avointen vastausten osalta. Osaan kirjoittaa esseitä ja osaan monivalinnat, mutta lyhyet avoimet ovat suuri mysteeri. Mitä sinne pitäisi sanoa? Että symbolinen verbientaivutuksen oppimismalli vaatii kaksi eri reittiä? En vain osaa.
Kaikesta pahasta (kuten omasta painostani) huolimatta kaikki on suhteellisen hyvin. Istuin tänään sen syömishäiriöisen kämppiksen kanssa kahvilla katedraalin edessä ja puhuimme vähän kaikesta. Tätä kaikkea tulee vähän ikävä, en haluaisi joutua asumaan täysin vieraiden ihmisten kanssa kun olen viimein tottunut näihin. Etenkin kun sh -tyttö palasi aiemmin kuin hänen piti ja oikeasti häntä on ollut ikävä — huolimatta puheiden triggeröivästä laadusta ja siitä etten oikeasti aina osaa olla hänen ympärillään. On ollut ikävä kasuaalia puhetta kaikesta siitä mistä vanhempien kanssa ei puhuta.
Lihoin Suomessa kaksi kiloa, mutta ehkä siinä on osa nesteitä? En osaa päästää irti päivittäisestä vaa'alla käymisestä vaikka pitäisi. Herään aamulla ja koen olevani lihava ja tiedostan ettei vaa'alle kannata mennä — menen silti. Jollain tapaa olisi hirveän kivaa olla terve, mutten vain osaa enkä jaksa. En enää aktiivisesti halua BMIni olevan 13, mutta haluan laihtua ja olla syömättä koska minulla ei yksinkertaisesti ole muuta tapaa kontrolloida elämääni. En osaa mitään muuta kuin syömättömyyden enkä sitäkään kunnolla, niin säälittävää kuin se onkin.
"En ehkä osaa sulle puhua jos annetaan ajan kulua mut kirjoitan susta lauluja vielä 2080 -luvulla", jollain tapaa ajattelen ettei G ole enää muuta kuin ystävä, mutta en toisaalta ole nähnyt häntä paluuni jälkeen. Jostain valitettavasta syystä tuntuu etten ole niin yli kaikesta kuin haluaisin olla, toisaalta siinä ei ehkä ole mitään pahaa? Olen puhunut tilanteesta ja maalarikin on sitä mieltä että pitää vain wait and see. Haluaisin nähdä aineeni ihmisiä ennen kesää, en vain tiedä missä ja milloin se muka olisi mahdollista ja toisaalta olen tällä hetkellä niin lihava että mieluummin vain kuolisin. Käsittämätöntä minkälaisen muutoksen kaksi kiloa tekevät. Kaksi-helvetin-kiloa. Oikeasti se ei ole aivan kauheasti, mutta koen olevani valtava ja ansaitsevani kuolla.
Huolimatta siitä, olen paremmassa kunnossa kuin pitkään aikaan. Ainakin hetken. Vaikka haluaisin yhä mennä G:n kanssa kahville ja tiedän ettei sitä tule koskaan tapahtumaan ja olen vain vitsi ja naurettava ykkösvuotinen josta ei ole mihinkään. Äh, hänen mukaansa minusta on vaikka mihin, mutta hän ei toisaalta tiedä miten surkeasti viime portfolioni meni (lähinnä siksi etten yhä tiedä mitä haluan tehdä elämälläni, saatana).
Pitäisi kai olla onnellinen ja tyytyväinen siitä mitä minulla on ja mihin olen pystynyt, muttei se vain ole tarpeeksi. Haluaisin olla humalassa kämppisten kanssa mutta sen sijaan laulussa lauletaan kuinka "I really really really really want you" ja haluaisin uskoa ettei näin ole. En oikeasti halua, ehkä? Äh, haluan kuitenkin. Yritän olla haluamatta ja tiedän ette mitään tapahtu, vituttaa kuitenkin.
Mulla ei ole ollut menkkoja sitten maaliskuun mutten tiedä onko siinä mitään pahaa?
En ole edes hoikka, joten kaikki on varmaan ihan kunnossa.
Pahinta kaikessa on ehkä se, että olen oikeasti iso.
Olen vain laiska ja typerä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti