oon maannut lattialla, miettinyt miten täällä selvitään.

Tavallaan on tapahtunut kauheasti, mutta oikeasti ei ehkä kuitenkaan. Tapasin leijonan, siitä on oikeasti yli kaksi vuotta kun viimeeksi näimme, sillä pikaista keikkajonossa tapahtunutta "onko sulla sytkäriä" -kohtaamista ei voi laskea. Olen onnistunut juomaan vähemmän ja syömään vähemmän ja yhtäkkiä mikään ei enää olekaan sallittua ja kaikki ahdistaa. Nälkä tuntuu hyvältä ja ei tämän kai aivan näinkään pitänyt mennä?

Entinen luokkalaiseni kävi tänään parin tunnin viininjuontihetkellä meillä ja puhuimme luoja ties mistä. Syömishäiriöt ja niiden ulottuvuudet saivat osakseen huomiota yllättävän vähän — aika loppui kesken. Lopputulemana kuitenkin se, ettei tässä ole kyse pelkästä syömisen kontrolloimisesta (shock horror!!1!). Kaikki on niin paljon syvemmällä kuin pelkässä "oh, i'm not hungry" -lausahduksessa. Vaikka hän onkin "parantunut" kaksi vuotta, sain kuulla reunan houkuttelevuudesta ja totesimme ettei tämä oikeasti ikinä lähde kokonaan pois vaikka kuinka luulisi toisin. Surullista. Flunssa on ja menee, mutta tällainen on ja jää edelleen takaraivoon kummittelemaan vaikkei sitä itse tajuaisikaan.

Huomenna pride ja en oikeastaan jaksaisi. Huomaan yhtäkkiä menettäväni kiinnostuksen kaikkeen enkä todellakaan jaksaisi kävellä ovesta ulos. Pääsen sängystä ylös, mutta ovesta ulos kulkeminen tuntuu liian vaikealta ja päädyn istumaan sohvalla ja miettimään mitä saan syödä vai saanko sittenkään. Ehkä kävelen huomenna senaatintorille ja koffin puistosta suoraan kotiin, parempi pysyä neljän seinän sisällä, missä mikään ei satuta ellen anna sille tilaa. Jollain tapaa mietin sitä kuinka oikeasti ehkä haluaisinkin kuolla. 

Ei minusta kuitenkaan koskaan tule yhtään mitään ja jos palaan pohjalle saan vain huudot laiskuudestani. Joskus halusin huutaa etten ole laiska vaan minulla on masennus, muttei se ehkä ole niinkään? Neljä kertaa olen saanut kuulla olevani vakavasti masentunut, mutta yksikään niistä ei ole tehnyt mitään sen eteen, että oikeasti pääsisin sängystä ylös. Inhoan itseäni siitä etten yrittänyt lukiossa enemmän ja tuntuu, että ehkä vain kuvittelen etten olisi jaksanut. Entä jos olin vain aivan helvetin laiska ja siksi en suoriutunut niin hyvin kuin olisi pitänyt? Jos en valmistu nyt en tiedä mitä teen, ehkä hyppään sillalta ja toivon etten nouse pintaan tai makaan sängyssä vähintään kaksi viikkoa palattuani kotiin? Ahdistaa niin helvetisti enkä saa tätä möykkyä aukeamaan.

En osaa enää nukkuakaan.

if I think too hard and never leave I'll watch the world turn without me.

Luin terään tutun kirjoittaman pitkän pätkän siitä, kuinka hänen syömishäiriönsä on taas noussut pinnalle ja kuinka hän aikoo hoitaa sen kuntoon. She talked the talk and walked the walk, at least for now. Kykenen iloitsemaan toisten hyvistä päätöksistä ja samalla mietin: "kyllä minäkin sitten joskus kun aika on oikea". Oikeaa aikaa ei ole lähes kuuteen vuoteen kuulunut niin mitenköhän kuvittelen sen mysteerisesti ilmestyvän? Silloin joskus sanoin neljän vuoden riittävän "hankin apua kun palaan, lupaan", pah. En enää jaksa luvata kenellekään mitään, paitsi ehkä itselleni sen, että juhannuksen seurauksena olen viikon juomatta ja pyrin keskittymään vihreään teehen ja veteen. Ihan vain siksi, etten tiedä painoani, mutta tiedän olevani kamalan iso. Siksi, että kuulin taas viikonloppuna niin paljon ikäviä kommentteja olemuksestani ja toivon voivani jonain päivänä omistaa sen saman peitteen, mistä kaikki lipui pois. Silloin kun pahat sanat lensivät päin kasvoja ja seisoin tyynenä tai kävelin pois, silloin olin parempi.

Yritän matkustaa takaisin sinne, missä hallitsin jotain kun en tiedä tulevaisuudesta, joten voisin ehkä edes vastaanottaa sen hieman parempana? Elätän toiveita ja yritän, toisaalta tiedän kuinka saisin kaiken siihen missä se oli neljä vuotta sitten mutten uskalla lähteä sille polulle. En ainakaan ihan vielä. (Toisaalta, isän kysyessä "tuliko sulle nälkä?" kun yritän miettiä mitä ehkä voisin syödä alan elätellä toiveita syömättömyydestä.) Tiedän tekeväni kaiken vain siksi etten pysty kontrolloimaan nykyhetkessä juurikaan mitään, puhumattakaan tulevaisuudesta. Huomaan kangistuvani niihin kaavoihin, joista olen niin usein valittanut. Sanon lähteväni toteuttamaan itseäni "sitten kun tutkinto on hoidettu" ja samanaikaisesti luen koulunsa keskeyttäneistä, jotka etsivät itseään. Oikeasti kadehdin heitä, mutta toisaalta tiedän toimivani järkevästi. Näinhän minun pitääkin olla. Miltä sekin näyttäisi mahdollisten ylioppilasjuhlien aikana jos sanoisin pitäväni välivuoden vailla opiskelupaikkaa, johon palata?

Söin tänään varovaisen, mahdollisimman yläkanttiin lasketun, arvion mukaan 700kcal ja vaikka tiedän sen olevan vähemmän kuin hetkeen, jokin ahdistaa. Tiedän tämän oikeastaan olevan melko ihanteellinen määrä, jos jatkaisin näillä luvuilla reissussa, voisin pudottaa 5,2kg eikä sen pitäisi olla mahdotonta. 1300kcal päivittäinen vaje + useiden kilometrien kävelyt = resepti onneen? Jos jatkaisin näin edes seuraavat 2kk ja jättäisin juomisen, voisin palata sinne, missä olin ennen lähtöä. Houkuttelevaa, mutta... en luottaisi liikaa. Se ei kuitenkaan tarkoita ettenkö voisi yrittää esimerkiksi oikeasti vähentää juomista seuraavaksi pariksi kuukaudeksi — ei reissussa kuitenkaan tule juotua puoliksikaan niin paljon kuin kotona. Oikeasti en vain tiedä, en tiedä mitä pitäisi olla, miten pitäisi olla ja missä pitäisi olla ja harkitsen turvautuvani vanhaan, tuttuun ja turvalliseen tapaan.

fooling everyone, telling them she's having fun.

Valvoin taas liian pitkään vaikkei minulla ollut mitään pätevää syytä. Ei vaan nukuta, pitäisi ehkä tehdä päivisin muutakin kuin juoda 2l vihreää teetä ja puoli litraa kahvia. Kävin kaupassa vähän kadun toista puolta kauempana ja törmäsin entiseen luokkalaiseeni, 10kg lihavampana, hiukset typerällä poninhännällä pään päällä, shortseissa ja varvastossuissa kun ulkona on +15°C. Hävettää ja itkettää jos asiaa oikeasti ajattelee. En ole edes valmistunut lukiosta (tai teoriassa olen, mutta käytännössä kukaan ei vielä tiedä saanko lakin nyt vai joudunko uusimaan) ja samanaikaisesti ala-asteaikainen kaverini muuttaa New Yorkiin levyttämään. Ehken vain tee tarpeeksi töitä sen eteen, että minusta tulisi yhtään mitään? Lana Del Reyn kuunteleminen yhdeltä yöllä ei ole "asioille tekemistä", se on typeryyttä ja lapsellisuutta ja minun pitäisi olla aikuinen.

Katson sivusta kun ihmiset saavuttavat asioita (sekin tuttu sai töitä sieltä) ja valehtelen kaikille olevani tyytyväinen lomasta ja siitä ettei tarvitse herätä aamuisin. Nauran kun kerron etten tee mitään päivisin, totta kai meillä voi tulla käymään milloin vain. Oikeasti tämä tekemättömyys ahdistaa ja tulen hulluksi kun katson samoja uusintoja toisensa jälkeen mutten uskalla tehdä mitään oikeasti radikaalia (kuten lähteä pyöräilemään tähän aikaan).

Inhottaa kun haluaisin oikeasti tehdä asioita, kuten vaikka pyöräillä yöllä, mutta ihan oikeasti pelkään liikkua yksin. Tiedän ettei kukaan tämän näköiselle todennäköisesti mitään tekisi, muttei se tarkoita sitä ettenkö vaihtaisi kadunpuolta jos samalla puolella on viiden ihmisen joukko yhdeksältä lauantai-iltana. Ei se tarkoita ettenkö kulkisi jatkuvasti puhelin kädessä tai avaimet toisessa. Ei se tarkoita ettenkö pelkäisi kävellessäni kotialueen kaduilla ja pyrkisi näyttämään todella määrätietoiselta. Oikeasti pelkään aivan helvetisti liikkua iltaisin yksin mutten vain myönnä sitä kenellekään. Samaan aikaan naisille yhä opetetaan "älä tule raiskatuksi" sen sijaan, että miehille opetettaisiin etteivät naiset ole heille velkaa yhtään mistään. Anteeksi, ei tästä ollut tarkoitus puhua täällä, rupesi vain suututtamaan kun maailmassa on niin paljon epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä etten tiedä miten päin olla. Aina välillä mietin sitä kuinka paljon helpompaa olisi kun ei tietäisi mistään mitään (en koskaan näe naapurin ikkunassa mitään liikettä ja oikeasti pelottaa, entä jos sieltä joskus joku katsoisikin takaisin?).

Tuntuu kuin kaikki pelkoni ja epävarmuuteni olisivat oikeasti maailman naurettavimpia. Miksi minun pitäisi pelätä mitään, minullahan on "täydellinen elämä" kuten silloin viisi vuotta sitten kuulin. Olisipa se niin täydellinen, että olisin taas alipainoinen, väsynyt ja harmaa.

kaikesta täytyy puhuu niin sä aina sanoit, mutta sotku on sotku niin se on ja minkäs teet.

Olen yrittänyt kirjoittaa moneen kertaan, mutta koskaan tekstistä ei ole tullut sellaista, että oikeasti kokisin sen olevan julkaisukelpoista. Tavallaan olen ollut melko onnellinen, mutta toisaalta samalla taustalla kummittelee tyytymättömyys kaikkeen ympärillä olevaan. Lähinnä ehkä itse olen tyytymättömyyteni pahin aiheuttaja, enkä oikein ymmärrä miksi taas näin. Osasinhan olla ihan suhteellisen okei itseni kanssa jo jonkin aikaa, miksi nyt näin? 

Asiat eivät enää tunnu siltä kuin niiden pitäisi. Taivaan liukuvärjäys on kaunis ja oli lauantai-iltana vuoristoradan huipulta nähty maisemakin aika vertaistansa vailla. Tästä kaikesta huolimatta en oikein osaa olla niin kuin pitäisi. Tunnen kuinka suuri olen, mutten enää osaa muuttua. En tiedä mitä tehdä ja tällainen hukassa oleminen hajottaa. Hyvä luoja, enhän edes tiedä mitä teen elokuun alun jälkeen. En tiedä opiskelenko yliopistossa vai joudunko palaamaan lukioon ja se pelottaa niin paljon, että voisin itkeä. Tuntuu kamalalta tietää, että minun pitäisi valmistua, mutta fakta on se ettei sitä tiedä toistaiseksi kukaan (katson laskurin päiviä ja välillä muistan, että ne + 5 ovat tulosten saapumispäivä). Oksettaa ajatella tulevaisuutta, haluan vain yliopiston pois alta, voisin sen jälkeen katsoa taas uudelleen tätä koko konseptia. Löysin eilen jotain, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa: haluan voida tehdä töitä kellon ympäri jos siltä tuntuu, se olisi ihanaa.

Haluaisin kirjoittaa onnesta ja hetkittäisestä pahasta lievemmin, mutten oikein osaa. Se yksi juttu roikkuu nyt toista viikkoa enkä vain ole saanut aikaiseksi ottaa yhteyttä haastateltaviin. Olen niin jumalattoman aikaansaamaton ettei ole tosikaan. Samanaikaisesti tutut ja tutuntutut oikeasti löytävät elämälleen suunnan ja minä jään teekuppi kädessä katsomaan perään.

Mietin jos vain olisin syömättä viimeiset päivät ennen lähtöä, se voisi olla hauska kokeilu. Join taas sitä likööriä mitä punatukka silloin kolme vuotta sitten tarjosi ja en oikein tiedä miten päin pitäisi olla. Voisin juhannuksena antaa olla ja huutaa mun surut tuuleen, päättää et tää on tarpeeksi, mutta toisaalta eihän mikään edes ole huonosti?

run for the sunlight, gate is now open for you.

"Dancing on the path and singing now you got away. 

You can reach the goals that you have set from now on, every day. 

There is no way you would go back now, oh no, those days are past. 

Life is waiting for the one who loves to live, and it is not a secret..."

Välillä kummastutan itseänikin kun mietin sitä kaikkea, mitä olen valmis tekemään. Vietin festivaaleilla töissä lähes vuorokauden nähdäkseni bändin, joka on "yksi niitä elämää suurempia". Toinen rivi, mutta elämä on edelleen niin kaunista etten oikein tiedä miten päin olla. Sain halata ihmistä, jota olen ihaillut pidempään kuin puolet tähänastisesta elämästäni. Sain kiittää. Sain jutella. Sain olla onnellinen ja olen yhä.

Tiedän etteivät mitkään underlying problemsit ole oikeasti minnekään kadonneet. Kaikki on muka niin kuin ennenkin, mutta toisaalta viimeiset kaksi päivää ovat olleet hyvin opettavaisia. Olen kestänyt enemmän kuin olisin ikinä uskonut ja eilinen todisti aika paljon. Haluaisin ehkä kertoa enemmänkin, mutta tämä on niitä harvoja hetkiä kun yritän suojella henkilöllisyyttäni (niin varmaan, minut tuntevat näkevät kaikesta läpi kuitenkin). Eilinen tapaaminen bändin kanssa oli jotain niin upeaa, etten vieläkään voi valittaa kipeistä jaloista tai tomaatinpunaisista kasvoistani kahdeksan tunnin auringossa seisomisen jälkeen.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että pystyn lähes mihin tahansa. Vaikken vieläkään tiedä elokuun alkua pidemmälle, elämä on suhteellisen kasassa ja aina voin palata eiliseen jos sattuu.

there's still time if i start running now.

Mielialat tuntuvat menevän aika kummallisia vuoristoratoja, vähän kuin silloin joskus kun olin juuri lähdössä ja hetkessä itkin ja toisessa nauroin. En vieläkään tiedä kuinka suhtautua asioihin, mutta löysin tänään musiikkia, joka on lohduttavampaa kuin mikään pitkään aikaan (paitsi ehkä ne laskurin näyttämät päivät?).

「桜咲け君の胸の中で

揺れてた小さなつぼみよ

負けない世にくじけないように今

歌うから。」 

"Let the cherry blossoms bloom inside you 

Where a little bud has been swaying 

I’ll be singing 

To keep you from being defeated, to keep you from giving up"

Eilen illalla olisin halunnut kirjoittaa jotain elämän tuskasta ja siitä, kuinka mikään ei oikein tunnu etenevän mihinkään. Tällä hetkellä se tuntuu kovin naurettavalta, sillä vaikken saanutkaan eilen painaa valkolakkia päähäni ja luulla tietäväni kaikesta kaiken, elämä on aika hyvin. Monet asiat joiden en olisi ikinä uskonut järjestyvän, ovat hitaasti liikkuneet oikeaan suuntaan. Ei, elämästä ei ole vieläkään tullut täydellistä, mutta katsoessani erään tutun videoita voin lohduttautua ajattelemalla kuinka kuukauden päästä olen siellä. On jotenkin todella surrealistista ajatella, että olen pian siellä, missä elämä oli vaikeampaa kuin milloinkaan aikaisemmin, mutta toisaalta myös niin upeaa. Pääsen kävelemään sinne rannalle, jossa makasin taivasta tuijottaen, elin ja hengitin sitä sinistä ja ruohon vihreää.

Olen yrittänyt nähdä positiivisesti tulevat viikot ja jos mitään pahaa ei satu niin seuraavat neljä viikkoa ovat siedettäviä. Ajattelin tehdä saman kuin ennen viime matkaa — enemmän vettä, vähemmän alkoholia ja enemmän liikuntaa. Yksinkertaisesti myös siksi, että tiedän itse olevani onnellisempi jos en vietä viimeisiä viikkoja sohvalla maaten. 

Jossain hetkellisessä mielenhäiriössä päätin lähteä pois kaupungista viikoksi — en tiedä onko metsän keskellä isovanhempien kanssa oikeasti yhtään parempi, mutta hieman pakko. Toivon, että reissu olisi samankaltainen kuin viimeksi kun lähtiessäni hieman harmittelin etten ollut pidempään. Tällä kertaa tosin tiedän etten voi viipyä kuin tämän ajan, viikonloppuna on muita suunnitelmia (enkä vieläkään tiedä pukukoodia).

Nauran sille bubblelle, joka joskus kuvitteli tarvitsevansa toisen ihmisen ollakseen onnellinen. Ei siihen tarvita kuin rahaa, lentokoneita ja tahtoa.