Tavallaan on tapahtunut kauheasti, mutta oikeasti ei ehkä kuitenkaan. Tapasin leijonan, siitä on oikeasti yli kaksi vuotta kun viimeeksi näimme, sillä pikaista keikkajonossa tapahtunutta "onko sulla sytkäriä" -kohtaamista ei voi laskea. Olen onnistunut juomaan vähemmän ja syömään vähemmän ja yhtäkkiä mikään ei enää olekaan sallittua ja kaikki ahdistaa. Nälkä tuntuu hyvältä ja ei tämän kai aivan näinkään pitänyt mennä?
Entinen luokkalaiseni kävi tänään parin tunnin viininjuontihetkellä meillä ja puhuimme luoja ties mistä. Syömishäiriöt ja niiden ulottuvuudet saivat osakseen huomiota yllättävän vähän — aika loppui kesken. Lopputulemana kuitenkin se, ettei tässä ole kyse pelkästä syömisen kontrolloimisesta (shock horror!!1!). Kaikki on niin paljon syvemmällä kuin pelkässä "oh, i'm not hungry" -lausahduksessa. Vaikka hän onkin "parantunut" kaksi vuotta, sain kuulla reunan houkuttelevuudesta ja totesimme ettei tämä oikeasti ikinä lähde kokonaan pois vaikka kuinka luulisi toisin. Surullista. Flunssa on ja menee, mutta tällainen on ja jää edelleen takaraivoon kummittelemaan vaikkei sitä itse tajuaisikaan.
Huomenna pride ja en oikeastaan jaksaisi. Huomaan yhtäkkiä menettäväni kiinnostuksen kaikkeen enkä todellakaan jaksaisi kävellä ovesta ulos. Pääsen sängystä ylös, mutta ovesta ulos kulkeminen tuntuu liian vaikealta ja päädyn istumaan sohvalla ja miettimään mitä saan syödä vai saanko sittenkään. Ehkä kävelen huomenna senaatintorille ja koffin puistosta suoraan kotiin, parempi pysyä neljän seinän sisällä, missä mikään ei satuta ellen anna sille tilaa. Jollain tapaa mietin sitä kuinka oikeasti ehkä haluaisinkin kuolla.
Ei minusta kuitenkaan koskaan tule yhtään mitään ja jos palaan pohjalle saan vain huudot laiskuudestani. Joskus halusin huutaa etten ole laiska vaan minulla on masennus, muttei se ehkä ole niinkään? Neljä kertaa olen saanut kuulla olevani vakavasti masentunut, mutta yksikään niistä ei ole tehnyt mitään sen eteen, että oikeasti pääsisin sängystä ylös. Inhoan itseäni siitä etten yrittänyt lukiossa enemmän ja tuntuu, että ehkä vain kuvittelen etten olisi jaksanut. Entä jos olin vain aivan helvetin laiska ja siksi en suoriutunut niin hyvin kuin olisi pitänyt? Jos en valmistu nyt en tiedä mitä teen, ehkä hyppään sillalta ja toivon etten nouse pintaan tai makaan sängyssä vähintään kaksi viikkoa palattuani kotiin? Ahdistaa niin helvetisti enkä saa tätä möykkyä aukeamaan.
En osaa enää nukkuakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti