Chased down all my demons, I've seen you do the same.

"Pretty pretty please, don't you ever ever feel.

Like you're less than fuckin' perfect.

Pretty pretty please, if you ever ever feel, like you're nothing.

You're fuckin' perfect to me!"

P!nk - F**in' Perfect

Seikkailen tumblr'issa ja kyyneltulva pyrkii poskilleni lukiessani joitain tekstejä.
Kyyneleet ovat tänään yrittäneet tehdä joukkohyökkäystä aivan liian useasti.
Miksi en vain osaa yhtään mitään? Miksi, miksi, miksi, miksi oi miksi?
Ahdistus hautaa minut, se tukehduttaa eikä tahdo antaa ilmaa.


Tahdoin vain olla tarpeeksi ja tämä siitä tuli. Yksi suuri, hillittömän valtava sotku jolla ei ole ihmissuhteita. Joku otus joka ei vain osaa mitään eikä ketään oikeasti kiinnosta.
Tiesin etukäteen kuinka monet ihmissuhteet eivät tule toimimaan, nykyään J(k):n seura ahdistaa. Näen jonkin olevan vialla, mutta en ihan oikeasti kykene kysymään enempää, vaikka osa minussa tahtoisikin auttaa. En pystyisi kuitenkaan ja ehkä se on parempi näin. En ymmärrä kuinka H ei ole vielä kadonnut elämästäni, hän tietää hurjan paljon enemmän kuin vuoden alussa ja yhä on yhteydessä. Minun pitäisi kuitenkin ymmärtää, kuinka tämä ei vain yksinkertaisesti voi kestää. Tieto lisää tuskaa, pelkään hurjasti milloin H lähtee, sillä tähän mennessä kaikki ovat tehneet niin.
Ei kukaan tahdo olla kauheassa seurassani.

Miksi kaikki mukavat ihmiset tuntuvat aina saavan kaiken pahan päälleen? Olen nähnyt sen toteutuvan liian monen kohdalla, miksei niille kusipäisille tunnu koskaan tapahtuvan mitään pahaa?
Taidan olla kauhea ihminen, mutta löydettyäni erään tuntemani henkilön blogin tunsin tyytyväisyyttä. Kyseinen henkilö on aiheuttanut minulle paljon inhottavia tuntemuksia, joten valitettavasti luettuani hänestä en voinut olla tuntematta pientä tyytyväisyyttä. Olen varmaankin kauhea ihminen mielestänne, tiedän sen. Kuitenkin tämä henkilö on aiheuttanut erinäisiä asioita elämässäni viimeisen lähes kymmenen vuoden ajan (välissä tosin oli muutaman vuoden tauko), joten en yksinkertaisesti voi olla tuntematta tyytyväisyyttä. Älkää tuomitko ennen kuin tiedätte koko tarinan, sillä vaikka tänne olenkin paljon kertonut, mistään muualta kuin minulta itseltäni suoraan kasvotusten ei voi kuulla koko totuutta. Lienee muutama ihminen tietää lähes koko totuuden, mutta en enää edes tiedä kuka tietää mitäkin.


Tunnen oloni aivan kauheaksi kun näen tämän asian kuinka näen, mutta ei minun periaatteessa tarvitse miellyttää ketään. Jos nyt näette minut aivan kauheana kusipäänä, niin sanokaa se toki, en välitä. Minulle on kerrottu niin monesti kuinka huono olen, että ei se tunnu enää missään. Hetken se kyllä sattuu, mutta kovin pian se hautautuu muiden solvausten sekaan. En ole tarpeeksi kenellekään, mutta ei voi mitään. Yritän olla täydellinen vaan tulokset ovat kovin huonoja.

All my life I've been dreaming I could leave this mess behind.

Haluaisin kadota.

Äitini ehdottaa, että jos USAn matka ei toteudu, lähtisimme Viroon. You gotta be kidding me?! En todellakaan ole vaihtamassa sitä matkaa johonkin inhottavaan kylpylälomaa Tallinnassa. Kuulostan kovin kiittämättömältä, en vain voi sille mitään. Ihan oikeasti, en todellakaan maksa satasia siitä, että lähden Viroon, joku raja. Voin toki lähteä muualle päin maailmaa halvemmalle matkalle, mutta ihan oikeasti en ole lähdössä kylpylälomalle lahden toiselle puolelle. Ajatuskin ahdistaa, ei se olisi lomaa vaan silkkaa ahdistuksessa kylpemistä ja inhoa. Laitan sormet ja varpaat ristiin toivoen, että pääsisimme lähtemään suunnitellusti USA'han.


Hirveän jyskyttävä päänsärky koko seitsemän tuntia kestävän koulupäivän ajan, hetkittäin meinaan itkeä kun luokka metelöi ja päähäni sattuu niin kovaa. Tietenkään kenelläkään ei ole myöskään särkylääkkeitä kerrankin kun niitä tarvitsisi.. Kestin kuitenkin jollain ihmeen keinolla jopa päivän viimeiset musiikintunnit, vaikka ne olivatkin melko tuskaisia.
Saimme tänään takaisin äidinkielen aineistoaineet, siitä tuli 10, ei se tunnu miltään. Toki on hetkellinen riemu joka kuitenkin häviää kovin nopeasti. Kotona isäni kysyy "menikö se hyvin vai huonosti?" kun kerroin numeron. Hmm, mitäköhän luulisit? Typerä kysymys, niin kovin typerä kysymys. Kuinka se olisi voinut mennä paremmin jos numeroni oli 10?

"Whatcha gonna do when they smile at you,

but you know they’re all faces out of truth, you know?

Don’t trust those eyes at all.

And whatcha gonna do when they kick your ass,

there’s a tiny chance it might break you in half, you know?

Then they leave you all alone.

You can come to me and breathe out."

Sunrise Avenue - Sweet Symphony

kovin mielelläni katoaisin pois.

olen hurjan tarpeeton ja hölmö.

typerä tyttö.

turha.

Behind the great ocean's waves.

Hassua.

On todennäköistä ja mahdollista, että 17vrk päästä karistan tämän maan tomut jaloistani. Aikaisin aamulla toisten raahustaessa kouluun istun jo lentokoneessa, jonka sinipunavalkoiset siivet kannattavat seuraavien tuntien aikana minut kauas pois, tuhansien kilometrien päähän. Kaksi kertaa poistun ulos koneesta ja juoksen lentokentän sokkeloisia käytäviä pitkin ehtiäkseni vaihtolennolle, kunnes viimein saavun päämäärään.
Astun ulos terminaalista ja hengitän erilaista ilmaa.
Tunnen lämmön ihollani.

Haistan meren ja kesän.

Kävelen päivisin rannalla palmujen lähettyvillä antaen iholleni sen niin kovasti kaipaamaa aurinkoa ja lämpöä, nautin Starbucksin juomista ja hetkittäin pulahdan mereen. Ihollani ei ole rumia arpia, ne ovat kaikki poissa. Siitä on jo 87 päivää kun jokin terävä koski tahallisesti. 
Kierrän ostoskeskuksia kauppa toisensa jälkeen, mukaani tarttuu tavaraa naurettavan halpaan hintaan ja saan kokea materialismionnellisuutta. Illalla kaadun hotellihuoneen valtavaan pehmeään sänkyyn uupuneena, mutta melkoisen onnellisena. Saatamme myös lähteä johonkin ravintolaan jossa ahdistuminen on ah niin liian todennäköistä, mutta minähän selviän. Ei sinne lähdetä itkemään sitä kuinka oksettava olen, sinne lähdetään nauttimaan. En saa murehtia siellä, voi en. Tarkoitus on tehdä irtiotto arjesta ja elää edes pienen hetken aivan täysillä välittämättä muista jotka jatkuvasti muistuttavat minua huonoudestani. Pystyn mihin vain jos sitä todella tahdon ja minä aion vielä näyttää sen.
Pienen hetken ajan käsken pois kaikki murheet jostain ranskan valtakunnallisesta tai kemian ryhmätyön palautuksesta, molemmat jäävät väliin, mutta entä sitten? Teen ryhmätyön seuraavan kahden kemiantunnin aikana omalta osaltani loppuun ja ranskasta tulee lienee jokin muu koe.


Vietän yhdeksän vuorokautta poissa kylmästä pahoilta katseilta.
Olen maassa jossa materialismionnellisuus on hurjan halpaa.
Jos kaikki menee hyvin olen USAssa aivan pian.

mikään ei tosin ole vielä 100% varmaa.

viikon päästä tiedän mitä tapahtuu.

hui.

Will it wash away this jet black feeling?

Is it worth it?
Tällä hetkellä tuntuu ettei tästä tule yksinkertaisesti yhtään mitään. Tuntuu etten osaa, en jaksa, en pysty, en vain.. en vain osaa. Olen kohta kuukauden yrittänyt päästää irti, tavallaan kaikki on paremmin. En enää stressaa aivan niin kauhean hurjan paljoa, mutta kuukausi on lyhyt aika. Yleisesti mielialani on parempi, tänään on kuitenkin taas sellainen päivä kun kaikki vaan tuntuu kaatuvan päälle.


Iltapäivällä oli vielä ihan hyvä fiilis, päätin etten jaksa ajatella, antaa olla. Kuitenkin ratsastustunnin jälkeen musta möykky vyöryi päälleni hukuttaen kaiken muun alleen ja sulkien sisäänsä pelkkää ahdistusta.
Kotona ahdistus kasvoi ja lähes itkin, suihkussa ollessani en tiedä mikä minuun meni, mutta oksensin. En ollut tehnyt sitä varmaankaan puoleentoista kuukauteen ja nyt sitten kun yritän päästä kaikesta eroon? hmh, ei kiva. Toisaalta kuitenkin, tiesin, että takapakkia tulee aivan varmasti ja nyt kävi näin. Tämä ei tarkoita, että kaikki olisi menetetty vaikka kerran oksensinkin. Olisin voinut oksentaa viimeisen kuukauden aikana vaikka kuinka useasti, mutta tämä oli vain yksi kerta. Yritän keskittyä onnistumisiin vaikka tuntuu ettei niitä ole. Pitää vain muistaa, että ei virhe ole maailmanloppu. Se on pieni paha asia joka tapahtui, mutta tapahtuneille asioille ei voi mitään enää. Täytyisi katsoa eteenpäin.

Tahdon takaisin sunnuntaihin, se oli ilta jolloin tunsin todella eläväni.
Olin niin hurjan onnellinen ettei ole tosikaan.
Rakastan musiikkia, oikeasti♥

I meant everything I said.

Kuiskaus lahjoitti minulle Stylish Blogger Awardin joka velvoittaa minut kertomaan seitsemän asiaa itsestäni ja sen jälkeen antamaan palkinnon eteenpäin. Asioita oli kauhean vaikea keksiä, sillä tuntuu että olen kertonut itsestäni oikeasti lähes kaiken ja mahdollisesti liika. Parhaani kuitenkin yritin ja toivottavasti se nyt riitti.
Ongelmia tuotti myös keksiä keille lahjoittaisin palkinnon. En lue kovinkaan montaa blogia säännöllisesti. Lähinnä sivupalkissa olevia sekä mahdollisesti säännöllisen epäsäännöllisesti muutamaa muuta. En myöskään viitsi etsimällä etsiä uusia blogeja, sillä yritän irroittautua kaikesta vaikka se toisinaan tuntuu aivan täysin typerältä ja turhalta. Toki voisin lahjoittaa palkinnon samoille jotka sen jo saivat kuiskaukselta, sillä muutaman kohdalla sen tahtoisin tehdä. Kuitenkin tuntuu tyhmältä, että tekisin niin, joten palkinto jatkakoon matkaansa Axulle (kerrothan itsestäsi seitsemän asiaa ja laitat palkinnon sitten eteenpäin).
En viitsi väkisin keksiä tähän enempää henkilöitä.

1. Olen todella perfektionisti, kaiken on oltava täydellistä ja paremmin. Koenumeroissa mikään ei ole koskaan tarpeeksi hyvä, edes täysi 10 ei tunnu miltään. Aina jää mieleen pelkästään se, kuinka paljon enemmän olisi pitänyt lukea, olisi pitänyt olla parempi.

2. Mielestäni oikeastaan lähes kaikki tapahtuu jostain syystä. Ihmiset lähtevät ja tulevat elämääsi, kaikilla ei ole tarkoitus jäädä. Toki sattuu päästää irti henkilöistä jotka ovat tärkeitä, mutta asioille on syynsä. Voi olla vaikeaa nähdä syytä hetkessä ja toisinaan sitä ei välttämättä koskaan saa tietää. Asiat kuitenkin tapahtuvat koska niin on tarkoitus käydä ja voit itse vaikuttaa aivan täysin siihen minkälainen elämäsi on. Jos tahdot tehdä jotain, on päätöksen lähdettävä sinusta itsestäsi ja omasta tahdostasi. Toiset eivät voi loppupeleissä päättää puolestasi yhtään mitään.

3. Musiikki on asia jonka koen todella pelastaneen ainakin jollain tapaa henkeni. Olen ollut enemmän tai vähemmän sekaisin mieleltäni viimeiset lähes neljä vuotta ja itsensä tappamista on tullut pohdittua useampia kertoja mitä kahden käden sormilla on laskettavissa. Kuitenkin jokin asia on aina pitänyt minut täällä roikkumassa ja neljä bändiä ovat nousseet tärkeydessään ylitse muiden. Jos jonain päivänä pääsisin tapaamaan kolmen jäsenet niin olisin kovin onnellinen, yhden bändin tapasin jo lähes vuosi sitten ja se päivä säilyy muistoissani ikuisesti.

4. En luota ihmisiin, en keneenkään. Joskus toisinaan harvoin tulee henkilö joka saa ympärilläni olevat suojamuurit murenemaan. Jollain kummallisella tavalla hän onnistuu saamaan luottamukseni, pohjimmiltani tahtoisin luottaa ihmisiin ja minussa on osa joka uskoo täysin kaikkiin kauniisiin sanoihin. Epäilen kuitenkin aina kovasti kaikkien perimmäisiä tarkoituksia ja päädyn jokaisen henkilön kohdalla lopputulokseen, että he jättävät minut yksin ennemmin tai myöhemmin, sillä tähän mennessä kaikki ovat tehneet niin. Haluaisin luottaa, mutta en jaksaisi enää hajota ja aina kasata itseäni uudelleen. Olen paikannut itseni liimalla jo liian monta kertaa, eivät liimaukset pian enää riitä korjaamaan.

5. Tiedän sen kuulostavan hurjan tyttömäiseltä kliseeltä, mutta aivan tosissani toivoisin jonain päivänä kokevani hurjan suurta onnea jonkun ihmisen kanssa. Tahtoisin istua auringonlaskussa sekä jutella kaikesta mahdollisesta, nauraa niin kovaa, että poskiini sattuu, hukkua halauksiin ja olla aivan täysin sekaisin onnesta.

6. En oikeasti vihaa ketään, vihaaminen on aivan täysin turhaa. Yleensä olen pettynyt, mutta silloinkin lähinnä itseeni. En osaa syyttää toisia henkilöitä virheistä tai siitä kun jokin ei toimi, löydän aina vian itsestäni ja vaikken varsinaista syytä löytäisikään niin päädyn syyttämään itseäni. Annan kovin helposti anteeksi asioita joita toiset voisivat pitää isoinakin virheinä, tunteitani on niin helppo hyväksikäyttää kun tahdon ja yritän aina antaa uuden mahdollisuuden. Minullakin on kuitenkin rajani kuinka paljon jaksan ja jos joku henkilö ylittää tuon rajan, niin paluuta ei ole. Toiselle puolelle päästäkseen on oikeasti tehtävä virheitä enemmänkin kuin yksi ja niiden on oltava suhteellisen suuria (esimerkiksi toistuva luottamuksen pettäminen..). Rajanylityksen jälkeen en tunne kyseistä henkilöä kohtaan enää sääliä vaikka mitä esittäisinkin, lähes pelkästään ja yksinomaan halveksin häntä vaikka esittäisinkin mitä.

7. Uskon todella aivan vilpittömästi, että aivan kaiken saa jos todella tahtoo ja on valmis tekemään töitä asioiden eteen. Kyllä, matkalla haluamaasi saatat satuttaa sinulle tärkeitä ihmisiä, mutta jos tosiaan tahdot jotain niin.. No, olet valmis tekemään sen eteen mitä tahansa. Täytyy olla varovainen toivoessaan asioita, sillä aivan kaiken voi saada jos näin on tarkoitettu tapahtuvaksi ja jos oikeasti tahdot sen sekä olet valmis tekemään töitä asian eteen. Täytyy uskoa unelmiinsa ja haaveisiinsa vaikka kaikki muut nauraisivat päin naamaa sanoen ettet ikinä onnistu.

ps, jo 83 päivää leikkimättä millään terävällä. 

pisin tauko mihin olen pitkään aikaan pystynyt.

pps, tervetuloa looking for self control♥

You either love it or I guess you don't.

Olen hurjan väsynyt.
Koko päivän olen meinannut itkeä väsymyksestä, en jaksaisi yhtään mitään ylimääräistä säätöä missään, mutta se ei näytä onnistuvan. Aamulla otin neljä kofeiinitablettia, duactin ja 600mg buranan jotta olisin edes joissain määrin elossa koulussa ja kai se hiukan auttoikin.


Koulussa kaikki tunnit menevät sumussa ja nuokun paikallani. Ruokatunnilla meinaan kaatua portaissa naamalleni alaspäin ja päästyäni istumaan istun kuin liimattuna 30min sillä en todellakaan jaksa nostaa yhtäkään ruumiinosaa. Juon kulauksen pahaa kahvia ja lähes puoli litraa vettä, kaksi kofeiinitablettia eivät auta mitään. Äidinkielen kirja-analyysissa tuntuu kuin pyörtyisin, mutta kirjoitan silti kaksi ja puoli konseptin sivua täyteen säännöllistä vasemmalle kaartuvaa pientä käsialaani. Tekstin oltua valmis nojaan taaksepäin ja yritän hengittää niin syvään kuin ikinä mahdollista. Päässä pyörii hurjaa vauhtia ja pääni tuntuu räjähtävän hetkenä minä hyvänsä. Kun saamme poistua luokasta 15min ennen tunnin loppumista siirrymme J(k):n kanssa alakertaan sohville makaamaan ja torkun siinä seuraavat 25min. Musiikintunti on tuskaa, nukun tuoleilla kaulahuivi silmilläni ja käyn soittamassa pianoa yhdessä kappaleessa vaikka meinaankin pyörtyä koko ajan.

Huomenna voisin jäädä kotiin ja lienee se olisi järkevääkin, mutta pääni ei anna anteeksi jos en raahaudu kouluun. Sinne on mentävä vaikka pää kainalossa, niin kauan kuin ei ole esimerkiksi oksennustautia niin voin aivan hyvin mennä. Pitää vain ottaa särkylääkkeitä ja kyllä se sitten siitä. En voi jäädä kotiin, jäisin liikaa jälkeen ja kesälomaan on enää 10 viikkoa plus viikon työharjoittelu. Tunneilla on oltava, vaikka tällä viikolla matematiikassa meillä onkin sama kauhea sijainen kuin eilen opossa. Hän ei kuitenkaan näyttänyt muistavan minua mikä on erittäin hyvä.
Viikonloppu, tule jo, tarvitsen unta.


Sain kuiskaukselta Stylish Blogger Awardin, kiitos♥
Kerron seitsemän kohtaa itsestäni lähipäivinä, nyt en jaksa tai ehdi ja samalla annan sitten kyseisen palkinnon eteenpäin.

ps, tervetuloa cecil ja sense♥

You can run away with me anytime you want.

"And if we can't find where we belong

We'll have to make it on our own

Face all the pain and take it on

Because the only hope for me is you alone"

My Chemical Romance - The Only Hope For Me Is You

Valtava kiitos My Chemical Romance♥
Eilinen oli hienompi mitä pystyn sanoin kuvailemaan. Päivä oli lähes täydellinen, jonotusseura loistavaa ja itse keikka enemmän kuin mahtava. Näin viimeinkin bändin jonka musiikki on auttanut aivan hurjan paljon. Olin, ja olen yhä, todella onnellinen.
Näin jonossa ihmisiä eikä se ollut pelottavaa, keikkajonotus selvästi ajaa minusta epäsosiaalisuden ja erakkoluonteen kauas pois. Olin jälleen kerran sosiaalisempi kuin mitä ikinä voisin itsestäni kuvitella. Pelkäsin paikan päälle menoa aivan hurjasti, mutta turhaan. On hölmöä pelätä tuttujen ihmisten näkemistä, joskaan se ei tarkoita ettenkö minä pelkäisi.
Keikan aikana saatoin hetkittäin ajatella, mutta hyvin nopeasti työnsin kaiken pois mielestäni ja keskityin nauttimaan tilanteesta. Toisessa rivissä useiden tuntien jonotuksen jälkeen, täydellistä onnellisuutta♥ En ole vähään aikaan kyennyt elämään yhtä hyvin hetkessä ja olemaan yhtä onnellinen kuin eilen olin. Kaipasin tuota tunnetta. Onnistuin elämään edes hetken täysillä ja onnellisuus oli hetken ajan itseisarvo. Kuumuus, pienimuotoinen kuuroutuminen, suuri väsymys ja todellinen tilanpuute eivät merkinneet yhtään mitään. Musiikki vei minut pois ja antoi minun olla oma itseni.
Haluan takaisin.

Päivä koulussa oli yhtä tuskaa. Yhdelläkään tunnilla en kyennyt keskittymään, eilinen varasti oikeastaan lähes kaikki ajatukseni ja ne vähät mitä muuten olisin voinut koululle uhrata menivät kurkkukivun kanssa tuskailuun. Selatessani kalenteria voisin itkeä paniikista, koulua on jäljellä 10 viikkoa, mutta kokeita vaikka kuinka paljon. Entä jos en kykene olemaan tarpeeksi hyvä?

Opotunnilla meidän täytyisi tehdä ammattiesitelmiä joten luokassa kiersi lappu johon jokaisen piti laittaa jokin ammattinimike. Joku luokkalaisemme sai nerokkaan idean ja kirjoitteli jokaiselle aivan mitä tahansa ammattinimikkeitä. Nähtyäni lapun ja sen mitä omalla kohdallani luki, olisin voinut vajota maan alle inhosta ja vihasta. Mitä ihmettä olen tehnyt ihmisille, että he vihaavat minua niin hurjan paljon? Laitoin kuulokkeet korviini ja annoin musiikin tulvia täysillä, sillä en todellakaan halunnut näyttää toisille kuinka minuunkin saattaa sattua. Jonkin aikaa sain kuunnella musiikkia ja onnistuin pidättämään pahan olon jonkinlaisena möykkynä joka ei purkautunut. Yhtäkkiä kuitenkin tunnen kun joku nykäisee kuulokkeet pois korvistani ja kuulen sanat "..epäkohteliasta!", alku oli ilmeisesti ollut "toi on aivan vitun..". Opettaja nimittäin anteeksipyysi kiroiluaan. Istun sen jälkeen paikallani lamaantuneena, sillä millä täytyisi kyetä pitämään paha olo poissa jos ei voi keskittyä musiikkiin tai halata? Hetken kuluttua tajuan, että kyyneleet valuvat enkä voi sille mitään. V(k) kysyy mikä on vialla, mutta voi kun en itsekään tiedä. Ei mikään tainnut sen kummemmin olla vialla, en tosiaankaan tiedä. Ehkä olen vain väsynyt?

Olen melko kuollut eilisen jäljiltä, mutta voi se todella oli sen arvoista. Pieni kurkkukipu ja yleinen kooma ei ole mitään sen kokemuksen rinnalla. Nämä asiat ovat pieni vaiva niin suuresta onnellisuudesta.

"The hardest part of this is leaving you."

♥

Can you see my eyes are shining bright.

Hiuksistani ei tullut aivan sitä mitä halusin, mutta lienee nämä nyt käyvät ainakin joksikin aikaa. Kampaajalla istuessani katsoin peiliin ja pelästyin, sillä olin todella kalpea jälleen kerran. Tiettyyn pisteeseen asti kalpeus on kaunista, mutta olin kalpeanharmaa. Se ei ole enää missään määrin kivan näköistä, vaan inhosin peilikuvaa.

HUOMENNA♥

Pelottavaa, näen melko todennäköisesti ainakin jollain tapaa ihmisen jonka kanssa en ole puhunut mitään lähes viiteen viikkoon sillä olen menossa jonoon hyvin aikaisin. Pelkään sitä paljon vaikka tiedänkin pelon olevan turhaa, mitä vaarallista muka voisi tapahtua? Yritän olla rauhassa, huomisesta tulee loistava päivä, näen bändin joka merkitsee hurjan paljon, se on tärkeintä.

Yritän miettiä mitä syön jonossa jos syön, jos aion päästä tosiaan päästä tästä eroon se edellyttäisi lienee sitä, että syön huomenna pitkän jonotuksen aikana. En halua syödä mitään liian kiinteää, siitä tulee inhottavan täysi olo. Lisäksi jonossa on paljon ihmisiä enkä tykkää syödä ihmisten seurassa.. Ehkä kehitän jotain jogurttia tai jotain, sellaista voisi uskaltaa jotenkin syödä. Viimeksi jonottaessani 13h join tasan kaksi lattea ja keikan jälkeen kotona taisin syödä jogurtin. En vaan tykkää syödä ihmisten seurassa, se on ahdistavaa. Tavallaan tekisi todella kovasti mieli vain olla syömättä, eihän kukaan kerran pakota, mutta jos yritän päästä tästä kaikesta eroon niin syömättömyys taitaa olla väärä ratkaisu.

Hitaasti ja päivä kerrallaan ehkä kaikki muuttuu paremmaksi. 

Olen jo parempi kuin olin kaksi kuukautta sitten, muistot ovat muistoja, eivät enää kuitenkaan pahoja. Opin hitaasti, mutta oppiminen on jatkuvaa. Päivä päivältä olen parempi. 

Täytyy vain yrittää muistaa, että aina on syy hymyillä. 

Joillain ihmisillä asiat ovat huonomminkin.

On vain opittava.

C'est insensé.

Perjantaina hiuksistani tulee toivottavasti sitä mitä olen jo pitkään halunnut.

Lauantaina valmistaudun sunnuntaihin.

Sunnuntaina ensin jäädyn kuoliaaksi ja sitten kuolen onnesta.

Olen odottanut keikkaa pitkään ja sunnuntaina odotus päättyy viimeinkin. En tiedä kuinka jonotukseni kanssa käy, alkuperäiset suunnitelmat muuttuivat suunnitelmaan B, mutta sekin taisi epäonnistua. Ehkä vain ilmestyn jonoon yksin ja toivon keksiväni jotain tekemistä. Keikalla aion kuitenkin pakahtua onnesta ja olla niin hurjan onnellinen, aion unohtaa kaiken ja eläytyä musiikkiin 250%. Huudan ääneni käheäksi enkä välitä mistään, elän.

"This one's for all of you rock'n'rollers

All you crash queens and motor babies

Listen up!

The future is bulletproof!

The aftermath is secondary!

It's time to do it now and do it loud!

Killjoys, make some noise!"

My Chemical Romance - Look Alive, Sunshine

Eilisen vahvan tunteen tilalle on tänään hyökännyt kova epäilys, haluanko tätä, tahdonko päästää irti kaikesta ja olla ikuisesti valas? En tahdo sitä kaikkea ahdistusta, entä jos olenkin oikeasti vaan niin suuri, että en voi elää muuten kuin näin? Ajatukset risteilevät suuntaan ja toiseen enkä meinaa saada yhtään selkeyttä niihin. Yhtenä hetkenä tahdon päästä tästä kaikesta eroon juuri sellaisena hetkenä kuin eilen. Toisena hetkenä tästä irrottautuminen tuntuu täysin tyhmältä ja väärältä. Yritä siinä nyt sitten miettiä mikä on oikein.

Tänään tuli kutsu tätini syntymäpäiville, ja järkytyin kovasti sen luettuani. Syntymäpäivät joissa pitäisi mennä ensin tätini kavereiden kanssa kuntosalille ohjatulle tunnille ja sen jälkeen uimaan, anteeksi kuinka? Kuntosali on jees, mutta inhoan ohjattuja tunteja. Olin kerran body balancessa jossa meinasin koko tunnin ajan pyörtyä, se sai riittää. Uimisesta lienee turha edes aloittaa, altaaseen en todellakaan mene vaikka mikä olisi. Ei tällä kropalla, ei ei ei ei ei. Ei ikinä, ei koskaan. Onneksi arpia ei ole enää tai jos onkin niin ne ovat hyvin haaleina, mutta silti. En vain todellakaan ole menossa uimaan, joku raja.

Tajusin myös, että torstaina olisi liikuntatunnit heti aamusta. Olen ollut tunnilla viimeeksi ehkä kuukausi sitten, viime torstaina tunteja ei ollut ja kaksi edeltävää kertaa ovat menneet laidalla istuessa. En ole suostunut menemään oksettavan vartaloni kanssa sinne toisten sekaan juoksemaan, aivan täysin liian ahdistavaa. Molemmilla kerroilla olen tosin vienyt lapun opettajalle joten sivussa oleminen on ollut luvallista. En tiedä mitä ihmettä teen tällä viikolla.. Ahdistaa ajatuskin liikkumisesta, meillä olisi lentopalloa ja kuntopiiriä. Ensimmäistä en osaa eikä oikeastaan kauheammin edes kiinnosta, ja toisen tekeminen muiden nähden ahdistaa. Tahtoisin niin kovasti jättää tunnit väliin, mutta koko peruskoulun aikana on jäljellä enää 10 liikuntatuntia joista olen kaksi poissa. Onneksi on vielä huominen aikaa keksiä mitä teen, pitää ehkä keksiä jotain ja tiedän, että isäni ei kyllä mitään lappua minulle kirjoita. Se nyt ei sinänsä ole ongelma, aina voi väärentää allekirjoituksen. Pitäisi vaan keksiä jokin syy.. Tai sitten olen reipas ja osallistun tunnille. Ehkä tämäkin olisi taas tilanteita jossa pelko on kohdattava, mutta en ole tarpeeksi rohkea, hitto vieköön en ole.

Täytyy vain yrittää oikein kovasti ja enemmänkin. Ei se ole helppoa, mutta lopussa mahdollisesti sen arvoista? Olen nähnyt neljä elävää esimerkkiä siitä miltä elämä voisi näyttää tämän jälkeen, miksen minäkin voisi kokeilla? Pinnan alla kytee myös ajatus siitä, kuinka voin aina palata tähän elämään jos normaalius ei tunnu oikealta. Samalla sitä miettiessäni tajuan kuinka järjettömän idioottia toimintaa se olisi, ei siinä olisi yhtään mitään järkeä. Haluan elää oikeasti, en mitään raivostuttavaa ja vaikeaa kulissielämää.


En malta odottaa peruskoulun päättymistä, kesälomaan on 11 viikkoa joista koulussa kuluu enää 10 ja niistäkin viikoista lähtee muutamia päiviä pois. Nyt on vain panostettava kunnolla, nostettava keskiarvoa jotta pääsen haluamaani lukioon ja oltava hyvä pääsykokeissa. Kevätjuhlan jälkeen voin unohtaa kaikki nuo ihmiset elämästäni, siirtää iloisesti imperfektiin. Kerrankin näen mikä sanassa "goodbye" on hyvää.
Lukioon siirtyminen tavallaan kuitenkin myös pelottaa, entä jos kaikki vihaavatkin minua? Jos olen siellä yhtä yksin ja inhottu mitä nykyään? Pitäisi unohtaa pahat ajatukset, mutta se on niin paljon helpommin sanottu kuin tehty.

"No warning sign, no alibi
We faded faster than the speed of light.
Took our chance, crashed and burned.
No, we'll never ever learn.


I fell apart, but I got back up again,
And then I fell apart, but got back up again."
30 Seconds To Mars - Alibi

Vérité.

Tuntuu oudolta kun tajusin viimeyönä, että olen oikeasti nykyään onnellisempi kuin vähän aikaa sitten. Toki siihen vaikuttaa melko varmasti valon määrän lisääntyminen, oli ihanaa herätä tänään aamulla ja tajuta ulkona olevan valoisaa vaikka kello oli vasta 06:33. En keksi muita järkeviä syitä, vaikka ehkä sekin, että en stressaa enää ulkonäöstäni niin paljoa saattaa vaikuttaa. Kyllä, vaa'alla käydessäni en pidä näkemästäni joten sen takia pyrin välttämään sitä. Tavallaan kiinnostaisi tietää, mutta ehkä on parempi etten edes käy huvin vuoksi. Ei siitä seuraa mitään hyvää kuitenkaan, en tule olemaan yhtään sen onnellisempi nähdessäni digitaaliset mustat numerot. Ne numerot eivät oikeasti tuo sitä onnea, eivät tuo, vaikka kuinka yrittäisi niin ajatella.


Olin kevyempi 8lk syksyllä, olinko onnellisempi? Lukiessani päiväkirjaani voin vain todeta, etten todellakaan ollut. Muistan nähneeni itseni kutakuinkin tämän kokoisena, vaikka oikeasti olin kevyempi ja pienempi. V(k):n sanojen mukaan siinä vaiheessa kaikki viimeistään tajusivat, että minulla on ongelmia syömisen kanssa. En ymmärrä, enhän ollut edes pieni? Kyllä, laihempi kuin nyt, mutta silti. Muistan yhä melko elävästi joitain päiviä jolloin kävelin koulun portaita alas ahdistuneena valtavasta ulkomuodostani, muistan nähneeni itseni oikeasti aivan hillittömän oksettavan valtavan suurena sinivalaana vaikka olinkin kevyempi kuin nyt. Minun pitäisi ymmärtää kuinka ne numerot eivät oikeasti tee onnea, jos pää on täysin sekaisin niin sillä ei ole mitään väliä mitä vaaka näyttää. Vaikka BMI olisi 14 en olisi onnellinen, en helvetti vieköön olisi. Olisin melko varmasti erittäin onneton. Miksi ihmeessä sitten kuvittelen yhä, että numerot tuovat onnellisuuden kun taidan melko hyvin tietää, etteivät ne tuo.
Numerot ovat vankila, numerot varastavat kaiken elämänhalun. Ne vievät omaan kieroon maailmaansa josta poistuminen on niin paljon vaikeampaa kuin sinne putoaminen. Alkuun kaikki ei tunnu millään tapaa pahalta, eikä se väärältä tunnu vieläkään, mutta siihen ahdistukseen vain kyllästyy. Alkaa miettiä, onko tämä kaikki sen arvoista? Tätäkö oikeasti tahdon?

Olen tänään pohtinut sitä, kuinka paljon helpompaa tämä kaikki olisi jos uskaltaisin laittaa edes puolet siitä energiasta jolla olen ylläpitänyt kaikkea niin kauan siihen, että pääsisin tästä eroon. Pitäisi uskaltaa  päästää irti siitä jolla en saavuta onnea, siitä vahvasta äänestä joka päivästä toiseen kertoo kuinka huono ja riittämätön olen. Kuinka en koskaan saavuta mitään tämän näköisenä, kukaan ei koskaan tule välittämään minusta kun olen näin huono, kuinka minun pitää olla parempi ja vielä enemmän. Minun täytyy olla täydellinen ja sitten kaikki on helpompaa.. Ei, ei se mene niin tai en ainakaan usko sen menevän. Mitä sitten vaikka olisinkin paljon kevyempi, päätyisin pahimmassa tapauksessa sairaalaan letkuihin ja siinä vaiheessa ihmiset huolestuisivat. Haluanko muka oikeasti sitä? 

Haluanko "onnistua" sairaudessa (voiko sairaudessa onnistua tai epäonnistua?) ja olla sairaalassa koska elimistöni romahtaa? Olisin kykenemätön matkustamaan ulkomaille, kykenemätön lähtemään ulos silloin kun tahdon, kykenemätön käymään keikoilla, pakotettu elämään toisten täysin kontrolloimaa elämää. Onko se nyt sitten ihan oikeasti se mitä tahdon tulevaisuudeltani? Onko kaunista näyttää harmaalta aaveelta joka vaeltaa paikasta toiseen vailla unelmia ja elämäniloa, jonka elämän ainoa sisältö on numerot? Aave, jonka luut voivat katketa milloin tahansa, jonka hiukset putoilevat päästä, jonka sormet ja varpaat ovat jatkuvasti siniset kylmästä, joka saa mustelmia mitä pienimmistä asioista. Sitäkö tahdon?

Rakastan unelmointia ja haaveilua, olen aina rakastanut. Sisälläni on romantikko, kaikkea suloista rakastava eskapisti joka tahtoisi vain olla onnellinen. Tahtoisin nähdä ja kokea niin hurjan paljon, mutta niin kauan kuin jatkan näin, ympärilläni on aina muuri. Se erottaa minut "normaalista" elämästä, elän omassa pienessä kuplassani joka on vuorattu peileillä, jossa kaikki on aivan täysin väärinpäin. Siellä kaikki omituinen ja tyhmä on normaalia, eihän oksentaminen ole outoa ja tyhmää? Voi kyllä on. Onko siinä jotain hienoa, että menee ruokailun jälkeen työntämään sormet kurkkuun ja itkien tahtoo oksentaa ahdistustaan pois? Siinä ei helvetti vieköön ole mitään hienoa, glamour ja onni ovat kaukana. Edes oksentamisen jälkeinen tunne ei tuo onnea, en ole onnellinen juodessani kylmää vettä jotta suussa oleviin haavaumiin ei sattuisi niin paljoa. En ole onnellinen peitellessäni punaista ja turvonnutta naamaani.

Onnellisuus tulee jostain aivan muusta.

"I feel these four walls closing in

My face up against the glass

I'm looking out... hmm

Is this my life I'm wondering

It happened so fast

How do I turn this thing around

Is this the bed I chose to make

Its greener pastures I'm thinking about hmm

Wide open spaces far away

All I want is the wind in my hair

To face the fear, but not feel scared

Wild horses, I wanna be like u

Throwing caution to the wind

I run free too

Wish I could recklessly love, like I'm longing too

I wanna run with the wild horses

run with the wild horses

I see the girl I wanna be

Riding bare back, care free alone

For sure

If only that someone was me

Jumping head first headlong with out a fall

To act and damn the consequence,

How I wish it could be that easy

But fear surrounds me like a fence

I wanna break free yeah ohh

All I want is the wind in my hair

To face the fear, but not feel scared"

Natasha Bedingfield - Wild Horses

Olen hyvä näyttelijä, mutta onko näytelty onni hienoa? Luulisi sen nyt kuitenkin olevan paljon hienompaa, että olisin oikeasti onnellinen. Ollakseen onnellinen, asioiden ei tarvitse olla täyellisesti. Mikään ei koskaan tule olemaan täydellistä, on opittava katsomaan virheiden läpi tai näkemään niissä se kauneus. Alkuvuodesta asiat eivät olleet täydellisesti, mutta todella hyvin kylläkin, ja olin onnellinen. Olin todella onnellinen huolimatta ajoittaisista paniikkikohtauksista ja ahdistuksesta. Pääasiallinen mieliala oli kuitenkin todella onnellinen ja saman mielialan saavuttaminen olisi mukavaa.

Onni muodostuu loppujen lopuksi niin pienistä asioista, että se on tavallaan huvittavaakin. Aivan kuin pienet surut kasaavat isoja pahoja muureja, samoin myös pienet ilonaiheet kasaavat suurta onnea. Tärkeimmät asiat elämässä ovat juuri näitä pienia iloja jotka tuottavat lopuksi suurta onnea.

Isot pahat asiat voivat määrittää mielialasi, mutta lienee siitäkin on mahdollista muuttua. Ei se tosiaankaan ole helppoa ja se tulee olemaan aivan hurjan vaikeaa. Kuitenkin tahdon uskoa ja uskonkin sen olevan mahdollista. On monia ihmisiä joilla asiat ovat huonommin kuin minulla, ja siltikin he osaavat olla onnellisia. Minäkin tahdon oppia.

Lupasin olla onnellinen jonain päivänä. 

Eikö kuitenkin olisi parempi, että se joku päivä tulisi pian?

Miksi työntäisin onnea kauemmas? Kyllä, minua pelottaa aivan hurjan paljon. Kukaan ei kerro tämän olevan hyvä asia, tahtoisin kuulla jonkun sanovan niin, mutta jos en kerro niin ei kukaan voi sanoa mitään. Loppujen lopuksi ainoastaan itseesi voit luottaa, joten pitää juosta sitä kohti joka pelottaa eniten vaikka olisikin yksin. Pelkään päästää irti, mutta pelkojaan on kohdattava. Pitää toisinaan nauraa niille päin naamaa ja mennä mukavuusalueen ulkopuolelle. Menin tänään vuosikirjakuviin vaikka lähes hyperventiloin kauhusta, pelko ei hallitse minua, minun on hallittava sitä.

Tiedän tämän varmaankin olevan vielä vaikeampaa mitä kuvittelen, mutta jos yrittää tarpeeksi niin eikö silloin pitäisi onnistua?

Katsotaan kuinka käy.

"Any day I'll go bad, thinking bad

Everyone is against me and the world wants to fight me

Preparing to battle an enemy unseen

During my stressing I'm blinded to the lesson

That could be a blessing if I'd be confessing that 

The enemy I'm trying to beat is hiding inside of me"

Natasha Bedingfield - Happy

Mentereuse.

"Full of regrets, inside of my head

I'm losing sleep, but so oh oh oh oh what

I'm thinking ways to getting back to reality

Convince my brain to never go back to my old ways"

Forever The Sickest Kids - Get Over Yourself

Olen tänään tajunnut kuinka tavallaan estän itseäni poistumasta tästä helvetistä. 

Teen yhä asioita tavallaan "vasten tahtoani", koska olen tehnyt niin ennenkin. Tänään lähdin kaupungille syömättä mitään, sillä "minulla oli niin kova kiire aamulla". Tavallaan se oli tottakin, olin aivan koomassa koko aamun, kyllä silti olisin ehtinyt syödä jos olisin priorisoinut. Kuitenkin kotiin tultuani söin vaikka mielessä kävikin kuinka helppoa olisi olla syömättä ja mennä pelkästään päivällisenä olevalla tomaattikeitolla. 

En tiedä mitä tästä oikein tulee, on vaikeaa yrittää yhtäkkiä olla "normaali" kun ei omat tavat edes tunnu niin kauhean epänormaaleilta. Ei tunnu epänormaalilta miettiä syömiään kaloreita vaikka kuinka paljon päivän aikana tai ylimalkaansa ruokaa lähes kokoajan. Tämä ei tunnu epänormaalilta kun on elänyt näin suhteellisen pitkään (tai en nyt tiedä onko se pitkä aika, about 2,5v, mutta aivan tarpeeksi kauan kuitenkin). Tuntuu paljon epänormaalimmalta, ettei miettisikään muka kokoajan ruokaa ja kaloreita. Että päivittäin ei tulisi laskettua kalorimatikkaa ja aivan "vapaaehtoisesti" vaikka muuten olenkin huono matikassa. Olisiko muka päivä jolloin voisin olla tyytyväinen itseeni ja syödä silloin kun on nälkä välittämättä siitä, että ympärillä on ihmisiä? Kuulostaa epätodelliselta.
Väitän yrittäväni tosissani ja niin hetkittäin teenkin, kuitenkin on hetkiä jolloin en todellakaan yritä vaan annan äänelle kaiken vallan sillä en jaksa välittää.


Olen hiukan väsynyt yrittämään ja hymyilemään, mutta maskini ei rakoile, se on ja pysyy. En tahdo rikkoa illuusiota jota niin huolellisesti olen luonut ja pitänyt yllä. Olen ollut parempi siinä kuin koskaan uskoin pystyväni olemaan. Luulin olevani huono valehtelija, mutta olen oikeastaan todella hyvä, tiedän tasan yhden ihmisen joka näkee ja kuulee valheideni läpi, yksi hänen lisäkseen näkee naamarin läpi. Kuitenkaan kukaan muu ei näe ja kuule valheita valheina, muut näkevät sen totuutena. Olen niin taitava etteivät ihmiset näe milloin valehtelen ja vanhempani väittävät minua huonoksi valehtelijaksi. Voi, olen niin taitava etteivät he tajuakaan. Toisinaan nauran sille kuinka hyväuskoisia ihmiset ovatkaan, he aivan oikeasti uskovat aivan mitä tahansa. Silloin joskus kun sanon vastaan toisille siitä, kuinka oikeasti tuntuu pahalta kuulla jotain heidän suustaan, vastaus on välinpitämätön olkienkohautus tai vittuilua. Sen takia on helpompaa vain leikkiä mukana ja nauraa sille kuinka minua kutsutaan eläväksi kuolleeksi päivittäin. Näytän harmaalta ruumiilta rinnakkaisluokkalaisen mukaan. En pidä siitä, että hän kutsuu minua ruumiiksi, mutta nauran silti mukana. Antaa toisten pitää hauskaa kustannuksellani vaikka se sattuukin. 

Keikkaan on viikko aikaa.

Näen livenä viimein yhden bändin joka on pelastanut minut, kyllä, näitä bändejä on muutamia, mutta tämä on yksi niistä. Syksyllä 2009 muistan miettineeni kaikesta irti päästämistä ja normaalimman elämän kokeilemista juurikin tämän bändin ansiosta. Luin kaikkea mitä Gerard oli sanonut The Black Parade -kiertueen aikana välispiikeissään ja itkin. Jotenkin ne sanat vain osuivat, koskettivat ja saivat minut ajattelemaan. 

"If you guys have been listening to this band and coming to see us for a long time, you know we've always said to you guys that if you get depressed, that you can find somebody to talk to. You can find help if you feel suicidal or anything like that. That's something we've always said. 

That's something we've been saying on this tour... is that, you know, sometimes the world can be a really ugly place, right? It's not always really pretty, it's ugly, people's feelings get hurt. Sometimes it's terrible, but it's also a really beautiful place, and we all share it together. 

If you ever feel depressed or hurt in any way, or you find yourself feeling very desperate, you find somebody that you trust, that you can talk to-- be it a teacher, a parent, a best friend, a therapist at school. There's lots of free programs, you guys can find somebody to talk to... but the main thing is no matter what, no matter what happens to you, no matter how desperate you feel, you never resort to violence."

- Gerard Way

En tiedä ihmissuhteista enää mitään josko koskaan olen tietänytkään.

Tahtoisin kirjoittaa tähän niin paljon enemmän, mutta en viitsi. Kyseessä on asioita joita ei tarvitse ehkä laittaa kaikkien näkyviin vaikka ne kuinka häiritsevätkin ja tahtoisin selkeyden. En voi muuta kuin odottaa josko sekään mitään auttaa.

don't promise a thing if you can't keep your promises.

when made, promises are really meant to keep.

otherwise they'll lose their meaning forever.

promise becomes meaningless so easily.

be careful.

ne regrettez rien.

Solitaire.

"A stained perfection, is this all you've been waiting for?

A chance to let go? 

Are you just feeling nothing? You must have felt something.

To make a difference into the life we choose to live.

You have to see with your eyes and start feeling something, start feeling something."

Adept - Unbeliever

 keikkaan on seitsemän päivää.

olisi pitänyt tietää tässä käyvän näin.

olen liikaa kaikille.

olen yksin.

"Because everyone's going their separate ways,

Sometimes things just change.

But we'll never forget who we were that day,

So don't be afraid,

'Cause we'll be okay."

Madina Lake - We'll Be Okay

"were they really true at all?
or just words to hide truth?"

Manquante.

"Well now this could be the last of all the rides we take

So hold on tight and don't look back

We don't care about the message

Or the rules they make

I'll find you when the sun goes black

And you only live forever in the lights you make

When we were young, we used to say

That "you only hear the music when your heart begins to break"

Now we are the kids from yesterday"

8 päivää♥

Tänään sain tietää jälleen kerran uusia asioista. 

Olin kuulemma koko viime syksyn todella poissaoleva, olin hiljaa enkä kovinkaan paljoa tuonut mielipiteitäni ilmi. Käyttäydyin aivan toisin kuin yleensä. Sain myös kuulla, etä viimeistään 8lk. syksyllä kaikkien oli ollut pakko tajuta kuinka minulla olisi ongelmia syömisen kanssa, olin laihtunut mukamas niin paljon. Totuus on, että sen kesän aikana laihduin tasan 4kg, ei se ole paljoa.

V(k) yrittää kehottaa minua pitämään kiinni unelmistani ja hellittämään perfektionismista. Minun pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta entä jos en pysty? Olen niin yksin, että kaikki ajatukset saavat paljon tilaa juosta vapaina. Toki seurassa olo ei tarkoita etteivätkö ajatukseni veisi valtaa, mutta kuitenkin silloin voin käskeä niitä hiljenemään. Yksin ollessa se on niin paljon vaikeampaa etten oikeastaan edes jaksa kokeilla.

Tuntuu, että H vihaa minua. En tiedä mitä olen tehnyt, mutta ihan todella tuntuu siltä. Olen hänellekin liikaa, en saisi olla näin rasittava. Jospa osaisin olla oikeanlainen edes jollekin joskus. Se kuitenkin taitaa olla turha toive, ei niin vain tule tapahtumaan. 

Helpointa olisi lienee viettää loppuelämä täysin yksin eikä enää koskaan luottaa keneenkään. Luottamus on hieno asia, mutta liian hankalaa. Luotan täysillä tai en laisinkaan ja kumpikaan ei ole hyvä asia. 

Liian suuri luottamus hajotessaan jättää suuria jälkiä joiden korjaaminen sattuu. Sirpaleiden siivoaminen tuntuu pahemmalta kuin itse hajoaminen. Hajotessa vain romahtaa, mutta sotkua siivotessa läpikäy kaiken sen yhä uudelleen ja uudelleen päässään. Siivoaminen on pahinta ja rasittavinta, etenkin jos on todella luottanut. Uskonut kauniisiin sanoihin, tehnyt töitä sen eteen, että luottaisi.. Yhtäkkiä se kaikki vain vedetäänkin pois. Kaikki siirtyy kipeiksi muistoiksi joista hetkittäin tahtoisi eroon niin kovasti, mutta joita toisaalta tahtoo palata muistelemaan sillä niinä hetkinä tosiaan tunsi elävänsä. Kuitenkin ymmärrän, enemmän tai vähemmän. 

Kaikelle löytyy syynsä, mutta toisinaan sitä syytä on vain hyvin vaikea löytää.

Millä ihmeellä pitäisi ehtiä tehdä kaikki mitä tahtoo?

Elämä on niin käsittämättömän lyhyt ajanjakso.

Ihmiselämän hauraus tavallaan pelottaakin.

Silmänräpäyksessä kaikki voi kadota.

Hetkessä sinulla oli kaikki.

Yhtäkkiä ei mitään.

Et ole koskaan enää nuorempi kuin nyt.

elämä on lyhyt.

yritä edes.

uskalla.

Je ne peux pas.

Ei. voi. olla. totta.

Antakaa tämän olla vain erittäin huonoa unta josta herään aivan kohta.

Vanhemmat ilmoittivat hetki sitten, että menisimme huomenna pizzeriaan syömään. Minut käskettiin tutkimaan ruokalistaa, ja ainoa mitä se pitää sisällään, on pelkkää pizzaa ja pastaa. Vaikka yritänkin parantua, niin en oikeasti pysty syömään kumpaakaan niistä. En ole syönyt niitä vapaaehtoisesti god knows how long, ja en tosiaankaan pysty syömään nyt. En ihan oikeasti pysty siihen, ajatuskin ahdistaa niin käsittämättömän paljon, sillä en edes pidä kummastakaan. Yritän epätoivoisesti keksiä keinoja joilla laistaa siitä, mutta en meinaa keksiä oikein mitään. Viimeinen keino on sitten vaikka esittää pahoinvoivaa tai jotain muuta. Tiedän kuitenkin etten pysty menemään sinne. 

Ajatus ahdistaa niin todella paljon, pelkkä tuon informaation kuuleminen riitti nostattamaan kyyneleet silmiin. Terään tarttuminen kävi mielessä ahdistuksen purkukeinona, mutta onneksi vain hetken. Olen ollut koko vuoden viiltelemättä joten sehän ei kaadu tähän. Ei tosiaankaan kaadu.

Minun on keksittävä aivan mikä tahansa keino välttää tuo ruokailu. En pysty menemään sinne ja syömään pizzaa tai pastaa. Tarvitsen iltapäiväksi ja alkuillaksi jotain tekemistä.

Päivä olisi ollut hyvä ilman tuota tietoa. 

Koulussa päällä oli peruskooma ja heräsin aamulla massiivisen päänsäryn kanssa johon burana ei tuntunut auttavan. Ehdin aamulla myös ahdistua huomisesta monitoimipäivästä, mutta ahdistus meni onneksi ohi. Toivottavasti huominen menisi hyvvin, voi kuinka toivon sitä. Pyydän, antakaa minulle ilmaantua jostain jotain tekemistä jonka varjolla voin jättää pizzeriaan menon väliin. Se ahdistaa ajatuksena niin paljon etten tahdo edes kuvitella.

Yhteishaku pelottaa vaikka se ei ole edes ohi. Entä jos en onnistu nostamaan arvosanojani tarpeeksi hyviksi päättötodistukseen? Entä jos päädyn olemaan yksi suurtakin suurempi epäonnistuminen? Jos joudun viimeiseen lukioehdokkaaseeni.. en todellakaan tiedä mitä teen. En halua sinne, minulla ei ole pienintäkään kiinnostusta sitä kohtaan.

Olen taas aivan sekaisin vaikka hetki sitten olinkin selkeä.

menen suihkuun jossa lämmin vesi saa hukuttaa kyyneleeni 

valuva vesi voi peittää hätääntyneet hengenvedot.

 musiikki saa viedä minut pois tästä maailmasta.

haluaisin sisäisen rauhani takaisin.

voisiko onni palata?

"Reach out your hand, you are not alone
Don't be scared what the future may hold
Reach out your hand, you're not alone
It's just a matter of time"
Adept - No Guts, No Glory