"Well now this could be the last of all the rides we take
So hold on tight and don't look back
We don't care about the message
Or the rules they make
I'll find you when the sun goes black
And you only live forever in the lights you make
When we were young, we used to say
That "you only hear the music when your heart begins to break"
Now we are the kids from yesterday"
8 päivää♥
Tänään sain tietää jälleen kerran uusia asioista.
Olin kuulemma koko viime syksyn todella poissaoleva, olin hiljaa enkä kovinkaan paljoa tuonut mielipiteitäni ilmi. Käyttäydyin aivan toisin kuin yleensä. Sain myös kuulla, etä viimeistään 8lk. syksyllä kaikkien oli ollut pakko tajuta kuinka minulla olisi ongelmia syömisen kanssa, olin laihtunut mukamas niin paljon. Totuus on, että sen kesän aikana laihduin tasan 4kg, ei se ole paljoa.
V(k) yrittää kehottaa minua pitämään kiinni unelmistani ja hellittämään perfektionismista. Minun pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta entä jos en pysty? Olen niin yksin, että kaikki ajatukset saavat paljon tilaa juosta vapaina. Toki seurassa olo ei tarkoita etteivätkö ajatukseni veisi valtaa, mutta kuitenkin silloin voin käskeä niitä hiljenemään. Yksin ollessa se on niin paljon vaikeampaa etten oikeastaan edes jaksa kokeilla.
Tuntuu, että H vihaa minua. En tiedä mitä olen tehnyt, mutta ihan todella tuntuu siltä. Olen hänellekin liikaa, en saisi olla näin rasittava. Jospa osaisin olla oikeanlainen edes jollekin joskus. Se kuitenkin taitaa olla turha toive, ei niin vain tule tapahtumaan.
Helpointa olisi lienee viettää loppuelämä täysin yksin eikä enää koskaan luottaa keneenkään. Luottamus on hieno asia, mutta liian hankalaa. Luotan täysillä tai en laisinkaan ja kumpikaan ei ole hyvä asia.
Liian suuri luottamus hajotessaan jättää suuria jälkiä joiden korjaaminen sattuu. Sirpaleiden siivoaminen tuntuu pahemmalta kuin itse hajoaminen. Hajotessa vain romahtaa, mutta sotkua siivotessa läpikäy kaiken sen yhä uudelleen ja uudelleen päässään. Siivoaminen on pahinta ja rasittavinta, etenkin jos on todella luottanut. Uskonut kauniisiin sanoihin, tehnyt töitä sen eteen, että luottaisi.. Yhtäkkiä se kaikki vain vedetäänkin pois. Kaikki siirtyy kipeiksi muistoiksi joista hetkittäin tahtoisi eroon niin kovasti, mutta joita toisaalta tahtoo palata muistelemaan sillä niinä hetkinä tosiaan tunsi elävänsä. Kuitenkin ymmärrän, enemmän tai vähemmän.
Kaikelle löytyy syynsä, mutta toisinaan sitä syytä on vain hyvin vaikea löytää.
Millä ihmeellä pitäisi ehtiä tehdä kaikki mitä tahtoo?
Elämä on niin käsittämättömän lyhyt ajanjakso.
Ihmiselämän hauraus tavallaan pelottaakin.
Silmänräpäyksessä kaikki voi kadota.
Hetkessä sinulla oli kaikki.
Yhtäkkiä ei mitään.
Et ole koskaan enää nuorempi kuin nyt.
elämä on lyhyt.
yritä edes.
uskalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti