Vérité.

Tuntuu oudolta kun tajusin viimeyönä, että olen oikeasti nykyään onnellisempi kuin vähän aikaa sitten. Toki siihen vaikuttaa melko varmasti valon määrän lisääntyminen, oli ihanaa herätä tänään aamulla ja tajuta ulkona olevan valoisaa vaikka kello oli vasta 06:33. En keksi muita järkeviä syitä, vaikka ehkä sekin, että en stressaa enää ulkonäöstäni niin paljoa saattaa vaikuttaa. Kyllä, vaa'alla käydessäni en pidä näkemästäni joten sen takia pyrin välttämään sitä. Tavallaan kiinnostaisi tietää, mutta ehkä on parempi etten edes käy huvin vuoksi. Ei siitä seuraa mitään hyvää kuitenkaan, en tule olemaan yhtään sen onnellisempi nähdessäni digitaaliset mustat numerot. Ne numerot eivät oikeasti tuo sitä onnea, eivät tuo, vaikka kuinka yrittäisi niin ajatella.


Olin kevyempi 8lk syksyllä, olinko onnellisempi? Lukiessani päiväkirjaani voin vain todeta, etten todellakaan ollut. Muistan nähneeni itseni kutakuinkin tämän kokoisena, vaikka oikeasti olin kevyempi ja pienempi. V(k):n sanojen mukaan siinä vaiheessa kaikki viimeistään tajusivat, että minulla on ongelmia syömisen kanssa. En ymmärrä, enhän ollut edes pieni? Kyllä, laihempi kuin nyt, mutta silti. Muistan yhä melko elävästi joitain päiviä jolloin kävelin koulun portaita alas ahdistuneena valtavasta ulkomuodostani, muistan nähneeni itseni oikeasti aivan hillittömän oksettavan valtavan suurena sinivalaana vaikka olinkin kevyempi kuin nyt. Minun pitäisi ymmärtää kuinka ne numerot eivät oikeasti tee onnea, jos pää on täysin sekaisin niin sillä ei ole mitään väliä mitä vaaka näyttää. Vaikka BMI olisi 14 en olisi onnellinen, en helvetti vieköön olisi. Olisin melko varmasti erittäin onneton. Miksi ihmeessä sitten kuvittelen yhä, että numerot tuovat onnellisuuden kun taidan melko hyvin tietää, etteivät ne tuo.
Numerot ovat vankila, numerot varastavat kaiken elämänhalun. Ne vievät omaan kieroon maailmaansa josta poistuminen on niin paljon vaikeampaa kuin sinne putoaminen. Alkuun kaikki ei tunnu millään tapaa pahalta, eikä se väärältä tunnu vieläkään, mutta siihen ahdistukseen vain kyllästyy. Alkaa miettiä, onko tämä kaikki sen arvoista? Tätäkö oikeasti tahdon?

Olen tänään pohtinut sitä, kuinka paljon helpompaa tämä kaikki olisi jos uskaltaisin laittaa edes puolet siitä energiasta jolla olen ylläpitänyt kaikkea niin kauan siihen, että pääsisin tästä eroon. Pitäisi uskaltaa  päästää irti siitä jolla en saavuta onnea, siitä vahvasta äänestä joka päivästä toiseen kertoo kuinka huono ja riittämätön olen. Kuinka en koskaan saavuta mitään tämän näköisenä, kukaan ei koskaan tule välittämään minusta kun olen näin huono, kuinka minun pitää olla parempi ja vielä enemmän. Minun täytyy olla täydellinen ja sitten kaikki on helpompaa.. Ei, ei se mene niin tai en ainakaan usko sen menevän. Mitä sitten vaikka olisinkin paljon kevyempi, päätyisin pahimmassa tapauksessa sairaalaan letkuihin ja siinä vaiheessa ihmiset huolestuisivat. Haluanko muka oikeasti sitä? 

Haluanko "onnistua" sairaudessa (voiko sairaudessa onnistua tai epäonnistua?) ja olla sairaalassa koska elimistöni romahtaa? Olisin kykenemätön matkustamaan ulkomaille, kykenemätön lähtemään ulos silloin kun tahdon, kykenemätön käymään keikoilla, pakotettu elämään toisten täysin kontrolloimaa elämää. Onko se nyt sitten ihan oikeasti se mitä tahdon tulevaisuudeltani? Onko kaunista näyttää harmaalta aaveelta joka vaeltaa paikasta toiseen vailla unelmia ja elämäniloa, jonka elämän ainoa sisältö on numerot? Aave, jonka luut voivat katketa milloin tahansa, jonka hiukset putoilevat päästä, jonka sormet ja varpaat ovat jatkuvasti siniset kylmästä, joka saa mustelmia mitä pienimmistä asioista. Sitäkö tahdon?

Rakastan unelmointia ja haaveilua, olen aina rakastanut. Sisälläni on romantikko, kaikkea suloista rakastava eskapisti joka tahtoisi vain olla onnellinen. Tahtoisin nähdä ja kokea niin hurjan paljon, mutta niin kauan kuin jatkan näin, ympärilläni on aina muuri. Se erottaa minut "normaalista" elämästä, elän omassa pienessä kuplassani joka on vuorattu peileillä, jossa kaikki on aivan täysin väärinpäin. Siellä kaikki omituinen ja tyhmä on normaalia, eihän oksentaminen ole outoa ja tyhmää? Voi kyllä on. Onko siinä jotain hienoa, että menee ruokailun jälkeen työntämään sormet kurkkuun ja itkien tahtoo oksentaa ahdistustaan pois? Siinä ei helvetti vieköön ole mitään hienoa, glamour ja onni ovat kaukana. Edes oksentamisen jälkeinen tunne ei tuo onnea, en ole onnellinen juodessani kylmää vettä jotta suussa oleviin haavaumiin ei sattuisi niin paljoa. En ole onnellinen peitellessäni punaista ja turvonnutta naamaani.

Onnellisuus tulee jostain aivan muusta.

"I feel these four walls closing in

My face up against the glass

I'm looking out... hmm

Is this my life I'm wondering

It happened so fast

How do I turn this thing around

Is this the bed I chose to make

Its greener pastures I'm thinking about hmm

Wide open spaces far away

All I want is the wind in my hair

To face the fear, but not feel scared

Wild horses, I wanna be like u

Throwing caution to the wind

I run free too

Wish I could recklessly love, like I'm longing too

I wanna run with the wild horses

run with the wild horses

I see the girl I wanna be

Riding bare back, care free alone

For sure

If only that someone was me

Jumping head first headlong with out a fall

To act and damn the consequence,

How I wish it could be that easy

But fear surrounds me like a fence

I wanna break free yeah ohh

All I want is the wind in my hair

To face the fear, but not feel scared"

Natasha Bedingfield - Wild Horses

Olen hyvä näyttelijä, mutta onko näytelty onni hienoa? Luulisi sen nyt kuitenkin olevan paljon hienompaa, että olisin oikeasti onnellinen. Ollakseen onnellinen, asioiden ei tarvitse olla täyellisesti. Mikään ei koskaan tule olemaan täydellistä, on opittava katsomaan virheiden läpi tai näkemään niissä se kauneus. Alkuvuodesta asiat eivät olleet täydellisesti, mutta todella hyvin kylläkin, ja olin onnellinen. Olin todella onnellinen huolimatta ajoittaisista paniikkikohtauksista ja ahdistuksesta. Pääasiallinen mieliala oli kuitenkin todella onnellinen ja saman mielialan saavuttaminen olisi mukavaa.

Onni muodostuu loppujen lopuksi niin pienistä asioista, että se on tavallaan huvittavaakin. Aivan kuin pienet surut kasaavat isoja pahoja muureja, samoin myös pienet ilonaiheet kasaavat suurta onnea. Tärkeimmät asiat elämässä ovat juuri näitä pienia iloja jotka tuottavat lopuksi suurta onnea.

Isot pahat asiat voivat määrittää mielialasi, mutta lienee siitäkin on mahdollista muuttua. Ei se tosiaankaan ole helppoa ja se tulee olemaan aivan hurjan vaikeaa. Kuitenkin tahdon uskoa ja uskonkin sen olevan mahdollista. On monia ihmisiä joilla asiat ovat huonommin kuin minulla, ja siltikin he osaavat olla onnellisia. Minäkin tahdon oppia.

Lupasin olla onnellinen jonain päivänä. 

Eikö kuitenkin olisi parempi, että se joku päivä tulisi pian?

Miksi työntäisin onnea kauemmas? Kyllä, minua pelottaa aivan hurjan paljon. Kukaan ei kerro tämän olevan hyvä asia, tahtoisin kuulla jonkun sanovan niin, mutta jos en kerro niin ei kukaan voi sanoa mitään. Loppujen lopuksi ainoastaan itseesi voit luottaa, joten pitää juosta sitä kohti joka pelottaa eniten vaikka olisikin yksin. Pelkään päästää irti, mutta pelkojaan on kohdattava. Pitää toisinaan nauraa niille päin naamaa ja mennä mukavuusalueen ulkopuolelle. Menin tänään vuosikirjakuviin vaikka lähes hyperventiloin kauhusta, pelko ei hallitse minua, minun on hallittava sitä.

Tiedän tämän varmaankin olevan vielä vaikeampaa mitä kuvittelen, mutta jos yrittää tarpeeksi niin eikö silloin pitäisi onnistua?

Katsotaan kuinka käy.

"Any day I'll go bad, thinking bad

Everyone is against me and the world wants to fight me

Preparing to battle an enemy unseen

During my stressing I'm blinded to the lesson

That could be a blessing if I'd be confessing that 

The enemy I'm trying to beat is hiding inside of me"

Natasha Bedingfield - Happy