kun kaikki ympärillä muuttuu, enkä tiedä mitä kuuluu.

Minä olen tutkimusassistentti.
Minä olen tilastotieteden tuutori.
Minä johdan, menen, teen, sanon "kyllä".
Minä olen ulkoisesti täydellinen (vaikka ruma).

Kävin treffeillä kahdesti ja se poika maksoi kaiken. En kai halua nähdä häntä enää uudelleen, kämppikseni on sanonut hänestä ikäviä asioita ja jotenkin tuntuu, että mikään ihmissuhteen kaltainenkaan olisi liikaa. Ei me edes tehty muuta kuin juteltu ja halattu kahdesti, se sanoi minne veisi seuraavan kerran mutten tiedä, en taida haluta. Miten torjutaan vai saako vain olla laittamatta viestiä ja antaa sen olla the end?

En enää tiedä mikä olen, mutta meinasin itkeä stressistä useammin kuin kerran viimeisten kahden viikon aikana. Sitten päätin vain tehdä töitä vaikka kello oli yhdeksän illalla, mutten olisi saanut nukuttua kuitenkaan. Lasi viiniä helpotti ja jotenkin tuntui siltä, että kaikki järjestyy jotenkin.

En tiedä miten mistään tulee yhtään mitään, luennoitsijat tuntuvat kehuvan kauheasti; olen kuulemma ohjelmamme one of the most dedicated and hard-working. Siis anteeksi, minä? Minä, joka herään aamulla toisinaan ainoana ajatuksena "olisinpa kuollut"?!

Tänään jokin kummallinen melankolia valtasi eikä hellittänyt, itkin Cheekin All Good Everythingille, niin, "mul on all good everything". Inhottaa, en tiedä mistä tämä kaikki taas tulee, mutta perjantaina tapaan uutta lääkäriä ja pitäisi vaihtaa lääkitys, sillä nykyisestä saan kauheat sivuoireet näin puolen vuoden jälkeen. Eikä tupla-annoskaan oikein enää tunnu auttavan.

Juon kurpitsanmakuista kermalikööriä ja kuuntelen Sannia. Pitäisi ehkä yrittää taas olla jotain oikeaa joskus, mutta oikeastaan kuka jaksaa?

Minulla ei ole mitään syytä olla allapäin, sillä loppujen lopuksi elämäni on aivan helvetin hyvää ja olen aivan jumalattoman etuoikeutettu. Miksi sitten nukkumaanmennessä ja herätessä ajattelen vain kuinka haluaisin leikkiä terävillä asioilla — olen yli kaksikymmentä, tällaiset ajatukset piti jättää teini-ikään?

Välil mä mietin millainen sä oot nyt ilman mua.

Tätä ei lue kukaan mttei se haittaa.
Haluaisin kirjoittaa sinulle, haluaisin niin kovasti sinun tietävän että voin oikeasti nykyään kauhean hyvin. Syön lääkkeitä, teen kaikki ne oikeat liikkeet ja minulla menee hyvin. Olen sellainen mitä minusta pitikin tulla, paitsi paljon lihavampi ja rumempi ja ilkeämpi.

Kuitenkin kaikki on hyvin.

En puhu sinulle todennäköisesti enää koskaan ja oikeasti suren sitä, suren sitä kaikilla niillä tunteiden rippeillä mitä minulla on. Olet hieno ihminen ja minua harmittaa että tämä meni kuten meni,  meillä on yhteisiä tuttuja ja heiltä toisinaan kuulen sinusta. En sano minulla olevan ikävä, mutten voi kieltää kaipuutakaan.

Valmistun pian yliopistosta enkä ymmärrä miten helvetissä tässä näin kävi, itse koen yhä olevani maailman aikaansaamattomin ihminen. Jollain ihmeen tavalla tämä kuitenkin tapahtuu.

Haluaisin ostaa pullon kahdenkympin punaviiniä huomiselle.

En ole kunnossa en ole normaali enkä missään nimessä ole okei. En tiedä mikä olen. Haluaisin vain kelvata edes jollekin.

Jos kukaan näkee sosiaalista mediaani ja tietää mitä elämässäni tapahtuu; ulkoisesti olen menestynyt ja saavutan asioita. Sisäisesti haluan edelleen vain kuolla. Hupsista.

Don't do love, don't do friends I'm only after success.

"I know exactly what I want and who I want to be

I know exactly why I walk and talk like a machine

I'm now becoming my own self-fulfilled prophecy"

Olen syönyt SSRI -lääkkeitä kolme kuukautta.
Niin pahalta kuin se tuntuukin sanoa, nämä uudet lääkkeet taitavat auttaa? Vaihdoin kuukausi sitten ja vaikka alkuun tämä oli vaikeaa, tuntuu nyt paljon paremmalta kuin sertraliinin kanssa. Näen edelleen kauhean kummallisia unia, mutta ne eivät ole jokaöisiä kauhuelokuvia. En edelleenkään ihan jatkuvasti jaksa elää ja välillä haluan tappaa itseni, mutta eikö se ole ihan normaalia? Kädessä näkyvät yhä arvet lähes kahden kuukauden takaa, en ole ihan varma miten helvetissä tässä näin kävi... Arpien pitäisi parantua kuukaudessa?!

Kirjoitin hänelle viestin kaksi viikkoa sitten mutten lähettänyt sitä (onneksi) enkä varmaan koskaan lähetäkään. Ei minun tarvitse muistuttaa menneisyydestä vaikka hän sitä aikanaan tekikin. Haluaisin vain kiittää ja kertoa, että minulla menee oikeasti nykyään ihan hyvin. Parempi kuitenkin antaa asian olla, mennä eteenpäin elämässä ehkä viimeinkin näin kuuden vuoden jälkeen?

Törmäsin tänään G:hen, mahdollisesti viimeistä kertaa ikinä. Hän lähtee kaupungista kesän aikana jatkamaan opintoja maan pääkaupungissa enkä oikeasti usko enää ikinä tapaavani häntä. Jostain syystä se ei kuitenkaan sureta niin paljon kuin olisin ajatellut, hetkessä en edes tajunnut. Puhuimme tulevaisuudesta ja opinnoista, jälleen kerran hän sanoi ne kummalliset sanat; "if I know anyone who could do it, you are the one". Olen täällä asuessani tavannut ihmisiä jotka uskovat minuun enemmän kuin itse olen uskonut itseeni viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, se tuntuu kauhean kummalliselta.

Täytän pian 21v. Olen vihannut itseäni ja halunnut tappaa itseni viimeiset kymmenen vuotta. Vain kevyet puolet elämästä. Ehkä oli jo aikakin hankkia lääkitys?

Elän jatkuvassa ristiriidassa, jossa haluan näyttää ihmisille olevani hirveän vahva ja käytännössä kuin kone, joka pystyy mihin tahansa. Samanaikaisesti tiedän etten ole robotti ja tämä todennäköisesti päättyy vielä aivan helvetin huonosti. Haluaisin ehkä päästä terapiaan ensi vuonna. Jos kerran syön jo lääkkeitä niin ei kai terapia voi mitään pahaa tehdä?

Haluaisin tuntea olevani oikea ihminen ja oppia antamaan itselleni luvan olla inhimillinen ihminen, jolla on tunteita. Tällä hetkellä sysään kaiken negatiivisen sivuun ja lokeroin pahat asiat piiloon. Kyllähän se toimii, mutta ei kai ole kovin tervettä, en tiedä.

Parasta kuitenkin on, etten enää syytä itseäni jatkuvasti kaikesta. En ole enää ihan niin negatiivinen kuin joskus aikanaan ja hymyilen enemmän. Hymyilen ilosta ja välillä muuten vaan. Se tuntuu aika hyvältä. Tuntuu melkein normaalilta, kunnes muistan syöväni lääkkeitä joka aamu jaksaakseni tehdä yhtään mitään ja sitten tuntuu hieman hölmöltä. Kaiken kaikkiaan taidan kuitenkin voida paremmin kuin viimeiseen kymmeneen vuoteen ja se on aika uskomatonta.

Vihaan medikalisaatiota, mutta perkele jos lääkkeillä saa ihmisen, joka on puolet elämästään halunnut tappaa itsensä, jollain tapaa sietämään ja ehkä jopa rakastamaan elämää suunnilleen päivittäin... Ehkä niistä on jotain hyötyä. Ainakin minulle.

Minulla meni kuusi vuotta päästä yli siitä mitä välillämme tapahtui, mutta aika pakotti ymmärtämään ettei menneisyydelle voi mitään. Olen kiitollinen siitä mitä meillä oli, kiitos. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja että saavutat ja saat elämässä sen mitä haluat. Ansaitset sen.

Help me I'm all out of lies.

Olen viikon aikana itkenyt enemmän kuin koko vuonna, enkä onnesta vaan puhtaasta turhautumisesta ja pelosta.

Itkin torstaiyönä yhdelle ihmiselle kenestä en edes pahemmin pidä, kuinka minusta ei ole mihinkään ihmisenä ja olen aivan jumalattoman huono kaikessa. Samana yönä makasin huoneen lattialla puhumassa kissatytölle kuinka haluan vain kuolla. Mitä helvettiä?

Ensimmäinen lääkitys ei toiminut ja vaihdoin uuteen, mutta en tiedä onko tämä uusien lääkkeiden sivuvaikutusta, stressiä vai mitä helvettiä, mutta en todellakaan voi hyvin. Olen päivittäin turhautunut itseeni ja olemassaolooni, haluan kuolla sillä "kaikkien olisi parempi olla ilman minua" ja "minusta ei koskaan tule yhtään mitään". Olen aika varma siitä ettei minusta ole mihinkään, ei vaikka kandintutkielmani valvoja sanoi todella kannustavia sanoja viikko sitten. Ei hän niitä oikeasti tarkoittanut.

Tuntuu niin jumalattoman turhalta tehdä yhtään mitään kun kaikki mitä teen menee aivan päin persettä joka tapauksessa. Anteeksi mikä helvetin 68% practicalista? Miten voin kuvitella hakevani jatko-opintoihin kun saan noin huonoja arvosanoja?

Ehkä pahinta on kuitenkin se kun tiedostan kuinka jumalattoman epäterveellisiä ajatusmallini ovat. En vain opi niistä pois. Tiedän kuinka naurettava olen itkiessäni hysteerisesti arvosanoille kun muut iloitsevat huonommista. Tiedän ettei tässä ole mitään tervettä, mutta enhän minä ole? Lääkäri sanoi vastenhakoisesti jotain mdd:stä kun kysyin diagnoosia.

Ahdistaa. Inhottaa.
Miksen ole terve? Olen tuhlannut tähän paskaan puolet elämästäni ja vellon tässä yhä. Tätä se ehkä on hamaan loppuun asti ja en oikeasti jaksa. Tuntuu ettei minusta tule yhtään mitään ja kirjoittaessani kehityssuunnitelmaa totesin olevani kylmä ja paska ihminen, ei ihme ettei minulla ole ystäviä. Luulisi että pääsisin johonkin elämässä kun esitän niin helvetin laskelmoivaa ja järkevää, mutta totuus on, että tähän mennessä olen saavuttanut ainoastaan helvetin paskan itsetunnon, olemattoman omiin kykyihin luottamisen ja muiden kuvitteleman illuusion ihmisestä, joka pystyy kaikkeen.

Kenenkään ei pitäisi nähdä kun itken, mutta viikon sisään se on tapahtunut useammin kuin kerran.
Tässä ei ole enää mitään järkeä, pitäisi ehkä vaan kuolla pois.
Minusta ei koskaan tule yhtään mitään ja se sattuu.

Soitetaan silmät kii väsynyttä wonderwallii.

Laitoin tämän hetkeksi salaiseksi, pelkäsin tunnistamista vaikken toisaalta tiedä kuka tänne muka eksyisi? Te jotka tunnette minut ja luette, mutta muuten en oikein tiedä, ei täällä käy juuri kukaan enkä voi syyttää. En kirjoita ja onhan se hyvä, että ihmiset parantuvat tästä paskasta ja siirtyvät eteenpäin.

Joissain määrin kaipaan sitä tukiverkkoa, minkä höyhen antoi silloin viisi vuotta sitten. Olin niin paljon sairaampi ja sovin siihen joukkoon paljon paremmin, mutta nykyään kenelläkään ei ole mitään ongelmia? Kukaan ei ainakaan puhu enää mistään, tuntuu että näistä pitäisi olla kasvanut jo yli. En vain ole.

Aloitin SSRI -lääkityksen viikko sitten.
Lääkäri ei antanut diagnoosia ja kohautti olkiaan omille epäilyilleni ja antoi sertraliinia. Olen oikeasti voinut aika hyvin ja hieman mietityttää olenko elänyt lähes kymmenen vuotta helvettiä kun olisin voinut olla näin hyvin lääkkeiden kanssa? Viikko ei tietenkään kerro mitään, mutta ainakin yritän tehdä tälle jotain? Yritän elää? Joissain määrin haluaisin kertoa sinulle mitä kuuluu, ei sillä että sinua missään määrin kiinnostaisi, mutta teithän itsekin samaa. Et ollut yhteydessä ja sitten taas olit. En kuitenkaan tee sitä, en halua häiritä uutta elämääsi, jossa toivottavasti kaikki on hyvin ja olet pystynyt jättämään kaiken paskan taaksesi. Ansaitset kaikkea hyvää.

Valmistun ensi vuonna yliopistosta ja se aiheuttaa aika valtavaa eksistentiaalista tuskaa. En oikeasti tiedä mitä teen elämälläni, mutta yritän jatkaa opintoja? Hyvällä tuurilla ja kovalla työllä olen viiden vuoden päästä tohtori ja sitten voin seuraavan kerran kriiseillä elämää. Haluaisin niin kovasti olla jotain muuta kuin lihava, ruma, ja kriiseilevä kasa paskaa. Yritän yliopistossa olla parempi kuin viikko sitten, ainakin kanditutkielmani supervisor on ihana ja aivan jumalattoman hyvä. Ehkä tästä tulee jotain?

Paperilla olen niin täydellinen.
Kavereille olen niin täydellinen.
Samalla syön mielialalääkkeitä enkä tiedä mitä teen.

Haluaisin edelleen mennä Pariisiin kuukauden päästä, muttei minulla oikeasti ole varaa.
Vanhemmat saavat tietää lääkityksestä ennemmin tai myöhemmin.
Pelottaa.

kelle täällä pitää maksaa ettei kaikki olis niin paskaa?

En ole kirjoittanut pitkään aikaan yhtään mitään.
Tavallaan se johtuu siitä että tiedän ettei kukaan tätä enää lue, en minäkään lue enää mitään kun kukaan ei kirjoita enää mitään. En ajatellut seitsemän vuotta sitten olevani yhä täällä, mutta näin tässä nyt vaan on käynyt. Syksyllä tulee kahdeksan vuotta täyteen tämän paskan kanssa elämistä, minua hävettää. Olen nähnyt niin monen ihmisen paranevan ja siirtyvän parempiin asioihin elämässä, silti roikun tässä paskassa kiinni kuin viimeistä päivää ja panikoin kun päädyn syömään päivän aikana 1500kcal punaviinipäissäni. Eihän se oikeasti ole edes kauhean paljon, kai? Olen ollut parempi ja paljon pahemmassa kunnossakin, mutta pahinta tässä kaikessa on ehkä se, että tämä jatkuu yhä.

Yleisesti ottaen elämäni on edelleen aivan helvetin hyvää.
Yliopistossa opiskelu sujuu hyvin, saan hyviä arvosanoja ja ihmiset sanovat leikillään vihaavansa minua kun huonoin arvosanani on korkea 2:1 tältä vuodelta. Ehkä osa siinä on totuutta? Vihaisin minäkin itseäni vaikka tietäisinkin vain sen mitä näytän muille tai ehkä juuri siksi. Päällisin puolin voin aivan saatanan hyvin, mitä nyt skippasin tällä viikolla yhden tunnin luennon koska "väsytti ja join 1.5 pulloa punaviiniä edellisenä iltana/yönä". Oikeasti halusin tappaa itseni.

Samanaikaisesti rakastan viiniä ja vihaan sitä.
Jos juon itsekseni kotona, kaikki on aika hyvin ja elämä on ihan okei, ehkä jopa hieman parempaa kuin yleensä. Jos menen seurassa bileisiin päädyn illan päätteeksi ahdistumaan aivan helvetisti ja toivomaan kuolemaa. Sen jälkeen syömään liikaa hiilihydraattipitoista ruokaa, menemään sänkyyn mielessäni ainoastaan yksi ajatus: "kumpa voisin vain kuolla". Joissain määrin pelotan itseänikin sillä, kuinka usein mietin kuolemaa ja lähes rukoilen etten heräisi. Muutamina iltoina olen miettinyt kaikkia omistamiani lääkkeitä ja josko niillä ja vodkalla voisi yrittää tappaa itsensä, mutta tiedän ettei siitä oikeasti tulisi yhtään mitään. En myöskään voisi tehdä sitä kämppiksilleni, en haluaisi kenenkään näkevän minua siinä kunnossa. Olen helvetin säälittävä ja naurettava.

Kolmen semesterin jälkeen olen tieteiden kandidaatti ja se on ehkä yksi absurdeimmista ajatuksista ikinä. Miten helvetissä voin olla yhtään mitään millään tapaa hyvää kun olen näin saatanan paskana? Tapaan tutoriani taas ensi viikolla, joskin tällä kertaa viimeisen vuoden tutkimusprojektista puhuakseni. Toivon ettei hän kysy "mitä kuuluu" koska voi helvetti sentään... Kuuluu aivan paskaa. Muttei siitä hänelle voi puhua, tutor ei ole terapeutti.

Mietittyäni liian pitkään kaikkea ja punnittuani plussia ja miinuksia, soitin toissapäivänä lääkäriin ja tapaan ensi viikolla lääkäriä. En ole täällä edes maininnut (muistaakseni?), mutta niin epävarmaa kuin itsediagnosointi onkin, olen kohta puoli vuotta epäillyt mahdollista kaksisuuntaista. Se vain selittäisi kaiken niin helvetin hyvin, sillä vaikka usein tänne kirjoitankin vain kun haluan kuolla, minulla on pitkiäkin ajanjaksoja kun koen pystyväni aivan mihin tahansa ja ilmoittaudun luoja ties mihin tehtäviin. Nyt kuitenkin viimeiset pari kuukautta olen ollut aivan helvetin down.

Inhoan tätä kaikkea niin paljon, haluaisin vain olla haluamatta kuolla. On oikeasti aika raskasta yrittää joka-saatanan-päivä keksi itselleen syitä miksei kannata edes yrittää tappaa itseään ja loppujen lopuksi kaikki päätyy siihen etten voisi tehdä sitä vanhemmilleni tai etten halua kenenkään löytävän minua.

En minä itseäni tapa, mutta jollain tasolla pelkään etten ehkä selviä seuraavaa kymmentä vuotta tämän pahan olon kanssa. En oikeasti varmaan edes halua kuolla, haluaisin vain ettei tarvitsisi elää tämän olon kanssa. Onko elämän pakko olla selviytymistä päivästä toiseen, jatkuvaa taistelua omien aivojen kanssa?

Tänä vuonna tulee täyteen kymmenen vuotta kuolemanhalua.
Puolet elämästä.
Ei jumalauta.