"I know exactly what I want and who I want to be
I know exactly why I walk and talk like a machine
I'm now becoming my own self-fulfilled prophecy"
Olen syönyt SSRI -lääkkeitä kolme kuukautta.
Niin pahalta kuin se tuntuukin sanoa, nämä uudet lääkkeet taitavat auttaa? Vaihdoin kuukausi sitten ja vaikka alkuun tämä oli vaikeaa, tuntuu nyt paljon paremmalta kuin sertraliinin kanssa. Näen edelleen kauhean kummallisia unia, mutta ne eivät ole jokaöisiä kauhuelokuvia. En edelleenkään ihan jatkuvasti jaksa elää ja välillä haluan tappaa itseni, mutta eikö se ole ihan normaalia? Kädessä näkyvät yhä arvet lähes kahden kuukauden takaa, en ole ihan varma miten helvetissä tässä näin kävi... Arpien pitäisi parantua kuukaudessa?!
Kirjoitin hänelle viestin kaksi viikkoa sitten mutten lähettänyt sitä (onneksi) enkä varmaan koskaan lähetäkään. Ei minun tarvitse muistuttaa menneisyydestä vaikka hän sitä aikanaan tekikin. Haluaisin vain kiittää ja kertoa, että minulla menee oikeasti nykyään ihan hyvin. Parempi kuitenkin antaa asian olla, mennä eteenpäin elämässä ehkä viimeinkin näin kuuden vuoden jälkeen?
Törmäsin tänään G:hen, mahdollisesti viimeistä kertaa ikinä. Hän lähtee kaupungista kesän aikana jatkamaan opintoja maan pääkaupungissa enkä oikeasti usko enää ikinä tapaavani häntä. Jostain syystä se ei kuitenkaan sureta niin paljon kuin olisin ajatellut, hetkessä en edes tajunnut. Puhuimme tulevaisuudesta ja opinnoista, jälleen kerran hän sanoi ne kummalliset sanat; "if I know anyone who could do it, you are the one". Olen täällä asuessani tavannut ihmisiä jotka uskovat minuun enemmän kuin itse olen uskonut itseeni viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana, se tuntuu kauhean kummalliselta.
Täytän pian 21v. Olen vihannut itseäni ja halunnut tappaa itseni viimeiset kymmenen vuotta. Vain kevyet puolet elämästä. Ehkä oli jo aikakin hankkia lääkitys?
Elän jatkuvassa ristiriidassa, jossa haluan näyttää ihmisille olevani hirveän vahva ja käytännössä kuin kone, joka pystyy mihin tahansa. Samanaikaisesti tiedän etten ole robotti ja tämä todennäköisesti päättyy vielä aivan helvetin huonosti. Haluaisin ehkä päästä terapiaan ensi vuonna. Jos kerran syön jo lääkkeitä niin ei kai terapia voi mitään pahaa tehdä?
Haluaisin tuntea olevani oikea ihminen ja oppia antamaan itselleni luvan olla inhimillinen ihminen, jolla on tunteita. Tällä hetkellä sysään kaiken negatiivisen sivuun ja lokeroin pahat asiat piiloon. Kyllähän se toimii, mutta ei kai ole kovin tervettä, en tiedä.
Parasta kuitenkin on, etten enää syytä itseäni jatkuvasti kaikesta. En ole enää ihan niin negatiivinen kuin joskus aikanaan ja hymyilen enemmän. Hymyilen ilosta ja välillä muuten vaan. Se tuntuu aika hyvältä. Tuntuu melkein normaalilta, kunnes muistan syöväni lääkkeitä joka aamu jaksaakseni tehdä yhtään mitään ja sitten tuntuu hieman hölmöltä. Kaiken kaikkiaan taidan kuitenkin voida paremmin kuin viimeiseen kymmeneen vuoteen ja se on aika uskomatonta.
Vihaan medikalisaatiota, mutta perkele jos lääkkeillä saa ihmisen, joka on puolet elämästään halunnut tappaa itsensä, jollain tapaa sietämään ja ehkä jopa rakastamaan elämää suunnilleen päivittäin... Ehkä niistä on jotain hyötyä. Ainakin minulle.
Minulla meni kuusi vuotta päästä yli siitä mitä välillämme tapahtui, mutta aika pakotti ymmärtämään ettei menneisyydelle voi mitään. Olen kiitollinen siitä mitä meillä oli, kiitos. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja että saavutat ja saat elämässä sen mitä haluat. Ansaitset sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti