Ihmiset ja ihmissuhteet ovat aika kummallisia enkä tiedä mitä ihmettä tapahtuu.
Olen yhä hämmentynyt siitä kuinka moni ihminen on aidosti ystävällinen minua kohtaa. He nauravat jutuilleni, kutsuvat tapahtumiin, kehuvat taitojani (heille 83% on hieno saavutus?!) ja saattavat illan jälkeen kotiin. Yksi ihminen on ehkä hieman kiinnostavampi kuin muut, mutta en tiedä, ei siitä voi koskaan tulla mitään kun olen mitä olen.
Pelkään aika paljon ettei tämä pääty hyvin.
Söin eilen 359kcal ennen ulos lähtemistä ja lähtiessäni olin enemmän humalassa kuin oli tarkoitus — puhumattakaan siitä kun tulin yöllä takaisin ja söin. En enää kehtaa syödä päivisin oikeaa ruokaa, sillä nämä ihmiset puhuvat jatkuvasti laihdutuksesta. Yksi tyttö on aloittanut laihdutuksen kovaäänisesti ja pohti tänään mitä hän voi 54kcal edestä syödä. Toinen kertoo joka ilta seuraavan päivän ateriasuunnitelmansa kuin hakien hyväksyntää. Kolmas tukee ja hyväksyy toisen puheet, mutta ensimmäisestä kukaan ei tunnu ymmärtävän että hänellä olisi vielä mahdollisuus lopettaa. En ymmärrä kuinka ensimmäinen kuvittelee muuttuvansa laihemmaksi ja "paremmaksi" rajoittamalla syömisiään 1000kcal/päivä mutta jättäen laskematta kaakaot ynnä muut? Ahdistaa elää tällaisessa ympäristössä, jos olisin yrittänyt tietoisesti parantua olisi se kaikki valunut viemäristä alas. Nyt sen sijaan ostin tänään vaa'an enkä malta odottaa huomisaamua kun saan tietää oikean painon. Tästä ei todennäköisesti voi seurata mitään hyvää, mutta tässä ympäristössä en pysty syömään normaalisti. Söin päivälliseksi puoli purkkia keittoa enkä kehdannut syödä mitään muuta vaikka se olikin päivän ensimmäinen ruoka.
Hetkittäin pysähdyn miettimään mitä oikein haluan elämältäni ja toisinaan yksi ihminen on ajatuksissani. Mistään ei vain voi tulla mitään jos olen tällainen, pitäisi ehkä vain tyytyä siihen että hänen lähettämänsä signaalit ovat vain epäselviä ja ylitulkitsen pyynnöt aloittaa sama harrastus ja käskyt laittaa viestiä kun olen turvallisesti kotona. Kuten eilen kävi ilmi, täällä on ilmeisen yleistä miespuolisille henkilöille saattaa naiset kotiin illan jälkeen. Hassua, mutta oikeasti ihan kivaa.Välillä mietin kuinka nämä ihmiset suhtautuisivat minuun jos tietäisivät että toisinaan unohdan hengittää ja seinät kaatuvat päälleni. Kaksi ovat kai tietoisia eivätkä he ole muuttaneet suhtautumistaan, mutta mistä sitä tietää ovatko he oikeasti okei sen kanssa?
Inhottaa että olen taas tietoisesti matkalla sinne, missä seurassa syöminen on iso "ei" ja missä en enää koe oloani mukavaksi ellei paino ole vähemmän kuin edellisenä aamuna. En haluaisi ahdistua näiden ihmisten puheista näin paljon, mutta kun kokoa petite 6 oleva valittaa lihavuudestaan en voi mitään. Vihaan tätä mitä olen, en vain osaa olla mitään muutakaan ja se vähän pelottaa. Aikuiseksi kasvamisessa ei ole mitään järkeä, pitäisi jaksaa nousta sängystä ja pestä pyykit ja siivota mutta entä jos ei vain huvita elää? En edes halunnut kuolla, mutta yksinkertaisesti ihmisten kanssa kommunikoiminen ja elämä ei huvittanut. Pelkään mihin olen matkalla, sillä en tiedä mitä tapahtuu.
Antaisin melkein mitä vain siitä, että olisin kunnossa. Muistan hämärästi istuneeni yöllä ikkunan edessä ja pohtineeni kuinka voisin teoriassa vain kiivetä parkkitalon ylimpään kerrokseen ja hypätä. Pelästyin.
Olen siirtänyt kirjoittamista illasta toiseen — joko olen liian väsynyt tai en osaa muuntaa tunteita sanoiksi tai sitten vodka on maistunut rakkaudelta enkä halua kirjoittaa humalassa. Tekstini tuntuu muutenkin poukkoilevan puolelta toiselle ja aiheesta kolmanteen. Voisin melkein kirjoittaa siitä kuinka kaikki on hyvin ja olen tutustunut aivan ihanaan ihmiseen, mutta toisaalta asiat eivät ole aivan niin vaaleanpunaisia ja lämpimiä. Täällä on syksy, tuulista ja luonto kuolee hitaasti ympäriltä pois.
Yritän jatkaa elämää ja muutaman heikon hetken jälkeen se tuntuu lähes mahdolliselta. Kyllä, melkein hengitin liian nopeasti viime perjantaina. Onnistuin kuitenkin ensimmäistä kertaa ikinä oikeasti hengittämään tilanteen pois — pyörrytys ja lightheadedness ei vain lähtenyt. Olen paremmassa kunnossa kuin viimeksi kirjoittaessani, jaksan nousta aamuisin ja en halua kuolla ainakaan aivan kauhean usein. Pelkään kuitenkin ihmisten seuraa enemmän kuin haluaisin myöntää. On yksi ryhmä, jonka seurassa pystyn olemaan hieman enemmän oma itseni kuin esimerkiksi näiden, joiden kanssa asun. Puhuin perjantaina yhden ihmisen kanssa hyperventiloinnista ja siitä, kuinka joskus aivot lähettävät aivan käsittämättömiä signaaleja joiden mukaan keho toimii vaikkei siinä olisi mitään järkeä. On outoa oppia uusista ihmisistä asioita, joita itse ei haluaisi näyttää kenellekään. Opin myös että minulla ja sillä yhdellä on enemmän yhteistä kuin ajattelisikaan — hän uskalsi sanoa ääneen ettei jaksa teeskennellä ja ihailen häntä.
Yhdellä täällä on syömishäiriö vaikkei hän sitä tietenkään kenellekään myönnä. Tämän seurauksena olen vähän kuin vahingossa unohtanut syödä ja tiedän ettei tästä oikeastaan voi seurata mitään kauhean hyvää. Olen paljon tietoisempi koostani kuin olin tänne tullessa ja tuntuu ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin palata siihen alle 700kcal/pvä vaikka tiedän mihin se johtaa. Tiedän etten ole onnellisempi, mutta en enää uskalla syödä puhumattakaan siitä, kuinka kauhealta tuntuu syödä yhtään mitään näiden ihmisten seurassa. En hävennyt tänne muuttaessa, mutta nyt häpeän. Häpeän syödessäni 1,5 porkkanaa, puolikkaan sipulin, puoli purkkia ananasta ja kolme tomaattia — miksi? Kämppisten puhuessa kalorirajoistaan ja laihduttamisesta ahdistun enemmän kuin haluan kenellekään myöntää enkä oikeasti tiedä mitä tämän kaiken kanssa tapahtuu. Pelkään, että jossain vaiheessa en enää yksinkertaisesti syö, sillä tänään kuppikeiton syöminen ahdisti ja se oli päivän ensimmäinen ruoka jogurtin jälkeen.
Tavallaan kaikki on aika hyvin, luennot ovat ihan kivoja ja elämä täällä on ihan okei. Ehkä oudointa tässä on se kuinka mikään ei ole erityisen mitään, uusi harrastus on ihana, mutta kauhean kallista. Yksi ihmisporukka on ihana, mutta he ovat vuoden-kaksi vanhempia ja tapaan heitä vain ~kerran viikossa. En ajatellut yliopistoelämän olevan näin ...... bland. On kauhean vähän asioita millä on mitään väliä ja ne joilla on, eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita. En edes tiedä painoani, mutta vaikka aikaisemmin tiukat vaatteet ovat löystyneet en usko laihtuneeni juurikaan. Pelottaa ja inhottaa jos olenkin taas matkalla sinne, missä peilit ovat kauheinta koskaan. Löysin jotain hyvää, jonka takia kannattaisi olla onnellinen (vaikkei siitä koskaan mitään tulisi, olisi se silti aika mukavaa), mutta saattaa olla että pilaan kaiken ennen aikojaan. Haluaisin olla tasapainoinen ja ihan okei, tällaisena ei ole mukavaa.
Edellisen tekstin jälkeen romahdin ja valvoin liikaa eikä alkoholi poistunut verestä normaaliin tapaan. Turvauduin kuminauhaan ranteessa ollessani ulkona ihanien ihmisten kanssa ja häpesin itseäni aivan kamalan paljon (häpeän yhä) — ranteessani on pari mustelmaa, jotka eivät näemmä tahdo parantua. Olen yrittänyt tämän viikon aikana ymmärtää mitä aivoissani tapahtuu, etenkin luennon jälkeen kun puhuimme negatiivisesta triadista ja psykodynaamisesta, sekä kognitiivisesta lähestymisestä. Ymmärsin, että koulupsykologi silloin aikanaan koki psykodynaamisen hyväksi ja sekös vasta suututti, sillä ei minua kiinnostanut puhua päiväkotiajoista?!
Tuntuu kauhean hölmöltä opiskella itsestään kymmenien muiden kanssa. "Someone you know might have suffered from depression, think about these approaches for a moment and try to decide which one is the best". Meidät erotettiin kaikista ongelmista aika hyvin, vaikka näemmä joidenkin tutkimusten mukaan yksi viidestä yliopisto-opiskelijasta kärsii mielenterveysongelmista. En edelleenkään tiedä mitä mieltä pitäisi olla siitä, että opiskelen mitä opiskelen ja koen niitä ongelmia mistä puhumme.
Muistan joskus luvanneeni etten enää ikinä yritä hankkia apua jos yritys x menee pieleen. Viimeisin oli kai vuosi sitten kun menin puhumaan terveydenhoitajalle ja ääni täristen pyysin lääkärinaikaa ja mahdollisuutta lähetteeseen mielenterveyspuolelle. Tuloksena terveydenhoitaja puhui ryhmänohjaajalle ja sain vain vastata RO:n huolestuneisiin kysymyksiin. Pääsin lukion läpi tämän kanssa, mutta oikeasti häpeän sitä poissaolojen määrää. En vain pystynyt, ahdisti. En haluaisi toistaa samaa yliopistossa, mutta jos tämä jatkuu näin on se lähes väistämätöntä ja se pelottaa aivan kauheasti. Olen yrittänyt miettiä josko uskaltaisin laittaa personal tutorilleni viestiä ja kysyä voisimmeko tavata — jos ei mitään muuta niin voisin hetken olla rehellinen ja kertoa faktoja siitä etten oikeasti ole ihan kunnossa ja yrittää selvittää mitä täällä pitää tehdä jos haluaa apua. Alan olla aika kyllästynyt tähän, että olen suhteellisen kunnossa pitkiäkin aikoja, mutta sitten yhtäkkiä en enää osaa nukkua ja olen vain jatkuvasti väsynyt ja ahdistunut. En halua viettää yliopistoaikojani näin mutten tiedä kenelle puhua ja mitä sanoa ja onko tässä sittenkään mikään oikeasti vialla? Etenkin kun personal tutorini on ehkä lempiluennoitsijani ja tuntuu, että jos puhuisin asioista hän näkisi minut huonompana enkä halua sitä.
onko tämä nyt sitä internalized stigmaa, mistä puhuttiin ensimmäisellä luennolla?
Olen ollut oikeasti ihan kunnossa ja ihan hyvin. En ole itkenyt tai panikoinut aivan kauheasti, mutta viikon aikana olen tehnyt täyskäännöksen ja viime viikolla juhlissa vietin viimeiset kaksi tuntia kasaten hengitystä ja itseäni — melko huonoin tuloksin. Hitaasti alkaa tuntua siltä ettei minun pitäisi enää käyttää alkoholia ollenkaan eikä oikeastaan edes viettää aikaa ihmisten kanssa. En halua muiden näkevän sitä etten ole niin hyvässä kunnossa kuin haluan uskotella olevani. Ei tämän alan opiskelijoilla ole itsellään tällaisia ongelmia ei tätä alaa lukeva ihminen makaa öisin sängyssä kauhuissaan kun ei vain saa unta ja pelkää unettomuutta. Ei minun kuulu olla paniikissa siitä, että entä jos putoan pohjalle ja en vain enää pysty tähän normaaliuteen mitä olen pystynyt kokeilemaan alkuajan.
Yritän pakottaa itseni syömään vaikken enää ole nälkäinen oikeastaan koskaan, mutta kellon ollessa kuusi illalla ja syötyäni 200kcal ja käveltyäni 3km on kai pakko yrittää? En halua enkä enää tiedä mistä pitää kiinni kun reuna tuntuu murenevan alta. Eilen olin vielä ihan suhteellisen okei (vaikka oikeastaan mikään ei kiinnostanut eikä tuntunut miltään), mutta tänään luennolla aiheen ollessa mood disorders saatoin ahdistua pikkuisen enemmän kuin on tarpeen.
Pelkään kauhean paljon, että joudun jossain vaiheessa ehkä myöntämään tuutorilleni etten pysty toimimaan aivan niin täysillä kuin normaali ihminen. Pelkään aivan kamalasti, että uudet ihmiset saavat tietää siitä miten rikki olen. En halua olla tällainen mutten oikein tiedä mitä muuta tehdä?
Miten voin koskaan jatkaa tämän aineen opiskelua jos asetan itselleni toisenlaisia standardeja enkä suostu sisäistämään itseeni negatiivisen ajattelun triadia? Miten voin koskaan olla yhtään mitään jos nämä samat ajatukset seuraavat minua minne tahansa menenkin ja mitä tahansa teenkin? Ei se auta, että ne ovat vain ajatuksia. Haluaisin vain olla kunnossa ja ei-ahdistunut ja surkea, mutta ehkei se vain onnistu.
saattaa olla että tein muutaman naarmun vaikka tiedostin samanaikaisesti sen, kuinka jumalattoman typerää se on.
