Olen siirtänyt kirjoittamista illasta toiseen — joko olen liian väsynyt tai en osaa muuntaa tunteita sanoiksi tai sitten vodka on maistunut rakkaudelta enkä halua kirjoittaa humalassa. Tekstini tuntuu muutenkin poukkoilevan puolelta toiselle ja aiheesta kolmanteen. Voisin melkein kirjoittaa siitä kuinka kaikki on hyvin ja olen tutustunut aivan ihanaan ihmiseen, mutta toisaalta asiat eivät ole aivan niin vaaleanpunaisia ja lämpimiä. Täällä on syksy, tuulista ja luonto kuolee hitaasti ympäriltä pois.
Yritän jatkaa elämää ja muutaman heikon hetken jälkeen se tuntuu lähes mahdolliselta. Kyllä, melkein hengitin liian nopeasti viime perjantaina. Onnistuin kuitenkin ensimmäistä kertaa ikinä oikeasti hengittämään tilanteen pois — pyörrytys ja lightheadedness ei vain lähtenyt. Olen paremmassa kunnossa kuin viimeksi kirjoittaessani, jaksan nousta aamuisin ja en halua kuolla ainakaan aivan kauhean usein. Pelkään kuitenkin ihmisten seuraa enemmän kuin haluaisin myöntää. On yksi ryhmä, jonka seurassa pystyn olemaan hieman enemmän oma itseni kuin esimerkiksi näiden, joiden kanssa asun. Puhuin perjantaina yhden ihmisen kanssa hyperventiloinnista ja siitä, kuinka joskus aivot lähettävät aivan käsittämättömiä signaaleja joiden mukaan keho toimii vaikkei siinä olisi mitään järkeä. On outoa oppia uusista ihmisistä asioita, joita itse ei haluaisi näyttää kenellekään. Opin myös että minulla ja sillä yhdellä on enemmän yhteistä kuin ajattelisikaan — hän uskalsi sanoa ääneen ettei jaksa teeskennellä ja ihailen häntä.
Yhdellä täällä on syömishäiriö vaikkei hän sitä tietenkään kenellekään myönnä. Tämän seurauksena olen vähän kuin vahingossa unohtanut syödä ja tiedän ettei tästä oikeastaan voi seurata mitään kauhean hyvää. Olen paljon tietoisempi koostani kuin olin tänne tullessa ja tuntuu ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin palata siihen alle 700kcal/pvä vaikka tiedän mihin se johtaa. Tiedän etten ole onnellisempi, mutta en enää uskalla syödä puhumattakaan siitä, kuinka kauhealta tuntuu syödä yhtään mitään näiden ihmisten seurassa. En hävennyt tänne muuttaessa, mutta nyt häpeän. Häpeän syödessäni 1,5 porkkanaa, puolikkaan sipulin, puoli purkkia ananasta ja kolme tomaattia — miksi? Kämppisten puhuessa kalorirajoistaan ja laihduttamisesta ahdistun enemmän kuin haluan kenellekään myöntää enkä oikeasti tiedä mitä tämän kaiken kanssa tapahtuu. Pelkään, että jossain vaiheessa en enää yksinkertaisesti syö, sillä tänään kuppikeiton syöminen ahdisti ja se oli päivän ensimmäinen ruoka jogurtin jälkeen.
Tavallaan kaikki on aika hyvin, luennot ovat ihan kivoja ja elämä täällä on ihan okei. Ehkä oudointa tässä on se kuinka mikään ei ole erityisen mitään, uusi harrastus on ihana, mutta kauhean kallista. Yksi ihmisporukka on ihana, mutta he ovat vuoden-kaksi vanhempia ja tapaan heitä vain ~kerran viikossa. En ajatellut yliopistoelämän olevan näin ...... bland. On kauhean vähän asioita millä on mitään väliä ja ne joilla on, eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita. En edes tiedä painoani, mutta vaikka aikaisemmin tiukat vaatteet ovat löystyneet en usko laihtuneeni juurikaan. Pelottaa ja inhottaa jos olenkin taas matkalla sinne, missä peilit ovat kauheinta koskaan. Löysin jotain hyvää, jonka takia kannattaisi olla onnellinen (vaikkei siitä koskaan mitään tulisi, olisi se silti aika mukavaa), mutta saattaa olla että pilaan kaiken ennen aikojaan. Haluaisin olla tasapainoinen ja ihan okei, tällaisena ei ole mukavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti