Ihmiset ja ihmissuhteet ovat aika kummallisia enkä tiedä mitä ihmettä tapahtuu.
Olen yhä hämmentynyt siitä kuinka moni ihminen on aidosti ystävällinen minua kohtaa. He nauravat jutuilleni, kutsuvat tapahtumiin, kehuvat taitojani (heille 83% on hieno saavutus?!) ja saattavat illan jälkeen kotiin. Yksi ihminen on ehkä hieman kiinnostavampi kuin muut, mutta en tiedä, ei siitä voi koskaan tulla mitään kun olen mitä olen.
Pelkään aika paljon ettei tämä pääty hyvin.
Söin eilen 359kcal ennen ulos lähtemistä ja lähtiessäni olin enemmän humalassa kuin oli tarkoitus — puhumattakaan siitä kun tulin yöllä takaisin ja söin. En enää kehtaa syödä päivisin oikeaa ruokaa, sillä nämä ihmiset puhuvat jatkuvasti laihdutuksesta. Yksi tyttö on aloittanut laihdutuksen kovaäänisesti ja pohti tänään mitä hän voi 54kcal edestä syödä. Toinen kertoo joka ilta seuraavan päivän ateriasuunnitelmansa kuin hakien hyväksyntää. Kolmas tukee ja hyväksyy toisen puheet, mutta ensimmäisestä kukaan ei tunnu ymmärtävän että hänellä olisi vielä mahdollisuus lopettaa. En ymmärrä kuinka ensimmäinen kuvittelee muuttuvansa laihemmaksi ja "paremmaksi" rajoittamalla syömisiään 1000kcal/päivä mutta jättäen laskematta kaakaot ynnä muut? Ahdistaa elää tällaisessa ympäristössä, jos olisin yrittänyt tietoisesti parantua olisi se kaikki valunut viemäristä alas. Nyt sen sijaan ostin tänään vaa'an enkä malta odottaa huomisaamua kun saan tietää oikean painon. Tästä ei todennäköisesti voi seurata mitään hyvää, mutta tässä ympäristössä en pysty syömään normaalisti. Söin päivälliseksi puoli purkkia keittoa enkä kehdannut syödä mitään muuta vaikka se olikin päivän ensimmäinen ruoka.
Hetkittäin pysähdyn miettimään mitä oikein haluan elämältäni ja toisinaan yksi ihminen on ajatuksissani. Mistään ei vain voi tulla mitään jos olen tällainen, pitäisi ehkä vain tyytyä siihen että hänen lähettämänsä signaalit ovat vain epäselviä ja ylitulkitsen pyynnöt aloittaa sama harrastus ja käskyt laittaa viestiä kun olen turvallisesti kotona. Kuten eilen kävi ilmi, täällä on ilmeisen yleistä miespuolisille henkilöille saattaa naiset kotiin illan jälkeen. Hassua, mutta oikeasti ihan kivaa.Välillä mietin kuinka nämä ihmiset suhtautuisivat minuun jos tietäisivät että toisinaan unohdan hengittää ja seinät kaatuvat päälleni. Kaksi ovat kai tietoisia eivätkä he ole muuttaneet suhtautumistaan, mutta mistä sitä tietää ovatko he oikeasti okei sen kanssa?
Inhottaa että olen taas tietoisesti matkalla sinne, missä seurassa syöminen on iso "ei" ja missä en enää koe oloani mukavaksi ellei paino ole vähemmän kuin edellisenä aamuna. En haluaisi ahdistua näiden ihmisten puheista näin paljon, mutta kun kokoa petite 6 oleva valittaa lihavuudestaan en voi mitään. Vihaan tätä mitä olen, en vain osaa olla mitään muutakaan ja se vähän pelottaa. Aikuiseksi kasvamisessa ei ole mitään järkeä, pitäisi jaksaa nousta sängystä ja pestä pyykit ja siivota mutta entä jos ei vain huvita elää? En edes halunnut kuolla, mutta yksinkertaisesti ihmisten kanssa kommunikoiminen ja elämä ei huvittanut. Pelkään mihin olen matkalla, sillä en tiedä mitä tapahtuu.
Antaisin melkein mitä vain siitä, että olisin kunnossa. Muistan hämärästi istuneeni yöllä ikkunan edessä ja pohtineeni kuinka voisin teoriassa vain kiivetä parkkitalon ylimpään kerrokseen ja hypätä. Pelästyin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti