Olen viime päivinä oikeasti voinut aika helvetin huonosti.
Sängystä nouseminen on tuntunut mount Everestin kiipeämiseltä enkä ole enää osannut syödä ruokaa kun en tunne oikeaa nälkää. Inhottaa myöntää tämä, mutta taidan olla aika huonossa kunnossa. En minä halua tätä tunnetta, haluaisin nousta sängystä kuin kuka tahansa muukin. Haluaisin pystyä keskittymään luennoilla. Haluaisin pystyä elämään. Ahdistun ihmisten seurasta ja kaupungilta tullessani lukittaudun huoneeseeni vetämään henkeä — neljän seinän ulkopuolinen elämä ahdistaa. Aivan kauhean paljon.
Haluaisin mennä puhumaan personal tutorilleni ja kysymään mitä tässä oikein pitäisi tehdä. En halua kuolla, mutta ajattelen sitä silti päivittäin kun silmien auki pitäminen tuntuu pahemmalta kuin maratonin juokseminen. Pelkään, että tämä on nyt loppuelämäni ja tästä ei enää koskaan muututa paremmaksi, sillä näin olen elänyt jos niin monta vuotta. Haluaisin voida paremmin, haluaisin niin kauhean paljon olla parempi. En edes välttämättä tarvitse heti täydellisyyttä, mutta haluaisin pystyä elämään. En halua maata sängyssä tunteja ja yrittää kerätä viimeisiä voimien rippeitä päästäkseni ylös. Olo on kuin nurkkaan ajetulla villieläimellä ja pelästyn jokaista yhtäkkistä tarvetta puhua ihmisille. Silti puhuin tänään koko vuosikurssin edessä luentosalissa kun kukaan muu ei uskaltanut?
Sain kuulla Suomesta suuria muutoksia ja minulla ei kai oikeastaan ole enää kotia. En tiedä mitä siitä pitäisi ajatella, mutta nyt ei enää oikeastaan ole mitään, mikä minut sinne oikeasti sitoisi. Kukaan tai mikään ei pakota enää palaamaan sinne tutkinnon jälkeen. Kaipaan kuitenkin vanhempiani hetkittäin aivan kauhean paljon — sunnuntaina itkin aika monta jokea. Onko tämä sitä kasvua?
Lauantaina itkin onnesta ja muistin miten ihanaa on olla elossa.
En minä oikeasti halua kuolla, en en en en en en en en en en en en en en.
Pelkään vain, että niin voi käydä aivan vahingossa ja en ole aivan varma kuinka estää sitä tapahtumasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti