Olen halunnut ensimmäisen kerran kuolla kun olin 11v. Yksitoista. Eihän sen ikäisten kuuluisi luvata itselleen, että se joulu on viimeinen eikä enää elä näkemään seuraavaa? Ei yksitoistavuotiaiden kuulu laittaa irtohihoja käsiinsä joka ilta peittääkseen käsivarrella risteilevät punaiset viivat. Yksitoistavuotiaiden kuuluu viettää aikaa kavereiden kanssa (niin vietinkin) ja elää. Kerran juoksin välitunnilla vessaan etsien hädissäni mitä tahansa terävää, jolla pystyisin ulkoistamaan ahdistuksen. Kuka yrittää repiä ihoaan auki vyön metallireunalla? *bubble 11v viittaa*
Jäin vanhemmille kiinni puolen vuoden jälkeen ja se oli kauheaa, mutta vaikka minut koulupsykologille pakotettiinkin niin juoksin sieltä nauraen ulos. Minusta tuli koko luokan yleinen vitsi, joskin kuulin tästä neljä vuotta myöhemmin. Olin kuulemma kiva viidennelle luokalle asti, sitten minusta tuli kauhea. Kiva. Kaksi vuotta myöhemmin päätin lopettaa syömisen ja kaksi ja puoli vuotta myöhemmin olin yli 20kg laihempi. Kukaan ei puuttunut. Kukaan ei huomannut. Kukaan ei tehnyt mitään ja vaikka olisi tehnytkin niin olisin vain huutanut ettei mikään ole huonosti.
En ole katkera tai vihainen kenellekään muulle kuin itselleni.
Miten olen voinut päästää itseni tähän pisteeseen?
Olen käynyt ala-asteen loppupuolen, koko yläasteen ja koko lukion läpi tässä samassa paskassa tarpoen. Olen tehnyt lukuisia lupauksia vanhemmilleni (silloin kun jäin kiinni itseni satuttamisesta), isovanhemmilleni ("kyllä minä syön"), ystävilleni, sinulle, hänelle ja itselleni. Olen luvannut hankkia apua. Siirtänyt sitä "nyt ei voi, ysiluokan kevät on tärkeä ja muista mitä minulla on edessä!", "en ole oikeasti edes sairas, muilla menee huonommin" — jälkimmäistä toistin itselleni silloin kun söin päivässä ehkä 300kcal ja tärisin kylmästä päivittäin. Olen aina odottanut "sopivaa hetkeä" hankkia apua, ensin se oli yläasteella, sitten lukiossa ja sitten lukion jälkeen.
Tiedän ettei sitä täydellistä, oikeaa ja sopivaa hetkeä tule ikinä. En tule koskaan heräämään aamulla ja ajattelemaan "tänään. tänään on se päivä kun on oikea hetki hankkia apua ja parantua". Niin ei yksinkertaisesti tapahdu. Tällä hetkellä tekosyyni on "mutta ei mikään ole oikeasti huonosti, reagoin vaan kämppiksen itsemurhayritykseen ja ei minulla ole ongelmaa kun en edes satuta itseäni enää". Niin varmaan?! Jos minusta on tuntunut kahdeksan vuoden ajan siltä, että kannattaisi kuolla niin onko olemassa asteikkoa, jossa se määritellään "ei-ongelmaksi"? Tällaisen asteikon löytyessä voidaan varmaan myös sitten päivittää meidän kirja ja se mitä mood disorders -luennolla puhuttiin?
En parane ikinä ellen hanki apua.
En. ikinä.
Tämä on loppuelämäni ellen muutu ja se pelottaa, sillä en osaa enää keksiä uusia keinoja elää. En pysty tähän yksin mutten koe voivani tarpeeksi huonosti ansaitakseni apua. Pelkään, että tutorini nauraisi minut ulos ilmoittaen ettei ongelmaa ole. Haluanko oikeasti elää näin seuraavat .... kuka tietää kuinka monta vuotta? Eikö kahdeksan vuotta ole jo tarpeeksi?
Ehkä tämä vain on vieläkin sitä "teiniangstia" kuten vanhemmat totesivat silloin kahdeksan vuotta sitten...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti