Kävelin tänään student serviceen ja tapasin terapeutin enkä voisi olla onnellisempi päätöksestäni.
Ei, ongelmani eivät todellakaan ratkenneet sillä, että kävelin sinne ja sanoin tarvitsevani ehkä jotain apua. Olen kuitenkin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä motivoitunut työskentelemään sen eteen, että jonain päivänä my lows wouldn't be too low and my highs too high. Terapeutti oli todella miellyttävä ja vaikken puhunutkaan mistään oikeasta aivan kauhean syvällisesti, tuntui kuitenkin todella kivalta puhua ihmisen kanssa, joka oli jollain tapaa samalla aaltopituudella. Hetkeäkään en tuntenut oloani epämukavaksi (paitsi ehkä odottaessa) ja totesin suoraan mikä tilanne on — en ole voinut hyvin viime aikoina ja kämppikseni yritti itsemurhaa muutamia viikkoja sitten mikä nyt ei varsinaisesti mitään muuta mutta eipä se asioita helpotakaan. Kerroin suoraan siitä, että päätin yksitoistavuotiaana etten enää näe seuraavaa joulua ja siitä että olen ollut itsetuhoinen aiemmin mutten enää jaksa kun tiedän ettei se oikeastaan mitään auta. Totesin arvottavani itseni tekojeni kautta ja vaikka olenkin ajatellut sitä paljon, tuntui asian ääneen sanominen jotenkin helpottavalta.
Aamulla tuntui jotenkin todella typerältä miettiä, että tarvitsen muka johonkin apua. Käytin muutaman tunnin psyykatakseni itseäni ja nyt olen vain todella kiitollinen että menin. Huolimatta eilisestä, en oikeasti ole kunnossa ja asioiden itselleen myöntäminen ei vielä muuta mitään. Toivon niin paljon että tämä johtaisi johonkin, tiedän ettei aikaa joululomaan ole kauheasti, mutta olen silti ylpeä siitä että menin nyt. Tunnen itseni liian hyvin, tiedän, että jos olisin jättänyt menemättä nyt olisin voinut viettää koko kevään rikkinäisenä ja terapiaa välttäen sillä "kohta on kesä ja sitten kaikki on paremmin". Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, koen tarvitsevani jonkun kertomaan, että tunteeni ovat aivan sallittuja ja tänään se tapahtui. Hänen kysyessään olinko okei yliopistolla aloittaessani, selitin siitä kuinka tiedän kaiken menevän huonommaksi kun sää pahenee. Sen sijaan että hän olisi todennut kaiken johtuvan vain säästä, hän totesi minun selkeästi tuntevan itseni hyvin ja kuulemma etenkin ihmiset, joilla on historiaa ahdistuksen ja masennuksen kanssa usein sanovat huonon sään pahentavan asiaa. Ehkä tämä kaikki ei sitten kuitenkaan johdu siitä, että sataa ja on pimeää?
En olisi ikinä uskonut olevani tyytyväinen hakiessani apua. Toki en tiedä johtaako tämä yhtään mihinkään, mutta yritän jälleen kerran ja ehkä tämä tästä joskus? Ainakin yritän ja ehkä pitäisi vain jaksaa yrittää kunnes yrittäminen tuottaa tulosta? Ei tästä varmaan mitään kauhean paljon pahempaakaan voi tämän takia tulla? Hyvällä tuurilla voisin joskus elää ilman tätä kaikkea ja se olisi aika kivaa. Olisi mukava herätä suurimpana osana aamuista ja elää ilman pelkoa elämästä. Olisi ihan mukavaa jos en pelkäisi kaupassakäyntiä ja kaupungilla kävelyä koska en halua törmätä kehenkään tuttuun. Normaalin tasainen elämä voisi olla ihan mukavaa vaihtelua siihen, etten nuku öisin ja päivisin olen vain liian väsynyt ja kaikki ahdistaa.
Terapeutti sanoi olevansa ylpeä siitä, kuinka kauan olen pitänyt itseni kasassa.
Hymyilytti.
Menen viikonlopuksi pois enkä ole yhtään varma mitä uskallan syödä vai uskallanko mitään.
Voi helvetti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti