It's alright to tell me what you think about me.

Minusta on tullut jotain jota todella inhoan. Inhoan käytöstäni, ulkonäköäni, ja lähes kaikkea mitä olen. Miksi olen näin ilkeä? En halua olla ilkeä, mutta kuitenkin.. Jollain tapaa se saa minut raivon valtaan kun mietin kuinka ihmiset koulussani kohtelevat minua. Turha, tyhmä, hemmoteltu, naurunalainen tyttö.
Koko koulussamme on lähes 500 oppilasta, mutta kuitenkin ysigaalaan päätettiin tehdä sketsi minusta. Minkä helvetin takia? Anteeksi, että otan asiat liian henkilökohtaisesti, mutta gaalaa tekemässä olleet ihmiset.. no, heistä monet lievästi sanottuna eivät pidä minusta. Tunnen itseni naurettavaksi kun loukkaannuin sketsistä, mutta en vain pysty nauramaan esimerkiksi sille, että erästä elämäni pelastanutta käytetään sketsissä koko koulun edessä. En vain pysty nauramaan, ehkä olen idiootti, tylsä ja vaikka mitä muuta, mutten kykene. Otan asiat toisinaan liian henkilökohtaisesti ja nytkin todennäköisesti ylireagoin. Yksinkertaisesti kuitenkin tuntui vain aivan todella pahalta katsoa sitä sketsiä. Anteeksi, että olen olemassa.


Kotiin tultuani olisin halunnut vain maata sängyssä ja itkeä, kaikki tuntui vain niin turhauttavalta. En haluaisi mennä enää koululle hetkeksikään, mutta vielä on kestettävä kaksi lyhyttä päivää, yhteensä noin 4h ja lauantain kevätjuhlamainen tilaisuus jonka jälkeen oppivelvollisuus on viimein ohi. Olen vahvasti sitä mieltä, että lauantaina muiden itkiessä koulusta lähtöä kävelen muutaman ihmisen luokse ja sanon muutaman valitun sanan. Tekstin sisältö tulee olemaan luokkaa "Oi, näin kesän kunniaksi voisinkin kertoa.. toivon todella, etten enää ikinä joudu näkemään sinua. Helvetin hauskaa loppuelämää". Kaikki tämä tulee erittäin todennäköisesti muutamalle ihmiselle kerrottua, he todella ansaitsevat sen näiden kolmen vuoden helvetin jälkeen. Olen periaatteessa kostoa ja kaunaa vastaan, mutta nyt näen tämän täysin oikeutetuksi. En tajua mitä olen heille tehnyt ja siltikin minua kohdellaan kuin paskaa? Voi tytöt, sitä saa mitä tilaa.
Minulle ei tule ikävä.

There's no point in thinking about yesterday.

En tarvitse minkäänlaisia muistutuksia mistään mitä joskus oli, halusit sen olevan ohi joten antaa sen olla niin. Olin oikeasti jo todella hyvin unohtanut asiat, eivät ne enää sattuneet. Kuitenkin nyt muistot vyöryivät päälleni vaikken oikeastaan kaipaa, lähinnä olen vain.. vihainen, pettynyt, surullinen? hyväksynyt asian. Haluatko siis repiä auki ne haavat jotka ovat jo sulkeutuneet? Lähes onnistuit, etten sanoisi jopa, että pelottavan hyvin. Jos se todella on sitä mitä haluat, niin olkoon, let's have it your way then. Olet ristiriitainen persoona, hyvin ristiriitainen. Ehkä olen ylireagoiva tai aivan mitä tahansa, mutta jos sovitaan ettei enää, niin miksi sitten? Olen aivan fine sen kanssa, että se on ohi, silloin kuitenkin se on ohi, ei leikisti, vaan oikeasti. 
Ihmiset ovat niin hurjan epäselviä tapauksia ettei ole tosikaan.

//edit klo 16:28

Ensireaktioni ehkä oli turhan hätäilty, parempi on vain, että en enää välitä.

Minä lopetan välittämisen asioista jotka ovat loppuunkäsiteltyjä.

Kaikki lienee helpompaa kun ei vain välitä?

Aivan sama ja yhdentekevää.

En jaksa välittää.
Annan olla.

Elämä kulkee niin samoja ratoja, mitään ei vain tapahdu. Istun kotona katsomassa televisiosarjaa tai leffoja koneelta, juon fun light'ia ja coke zeroa jääpaloilla, koulussa tahtoisin vain takaisin kotiin oman huoneeni turvaan. En haluaisi nähdä niitä ihmisiä enää, eikö tämä viikko voisi olla jo täysin ohi? Minulla ei tule ikävä yläastetta, ei sitten niin millään tapaa. Nämä ovat olleet kauheimmat kolme vuotta mitä ikinä, ei tällaista voi ikävöidä. Toivon vain niin kovasti, että kaikki muuttuu paremmaksi lukiossa, sillä muuten en tiedä kuinka kestän.

on outoa tajuta, että ei tunnu kuuluvansa mihinkään.

kaikkialla on jollain tapaa vieras.

missä silloin on koti?

Not going, I'm not kissing you goodbye.

Sumuisessa metsässä, yksin ja eksyksissä.
Älä sano mitään, sanat ovat myrkkyä ja voivat vain satuttaa.
Voit juosta aivan kuinka pitkään tahansa, ei sillä, että se jotain auttaisi.


Enää en edes oikeastaan ajattele asiaa joka ennen sattui hurjasti, kaikelle oli aikansa ja mikään ei kestä ikuisesti. Hetkittäiset ajatukset siitä nykyään.. eivät ne tunnu miltään, ei kipua eikä edes oikeastaan kaipausta vaikka aika olikin mahtavaa. Turha on kaivata menneisyyttä, ei sitä takaisin saa kuitenkaan.

"Exorcise the demon

That is living up inside you

After all you think you've been trough

Just what have you been through?

Try to get beside yourself

It's tearing at your insides

If you end up on the wrong side

Always, standing so strong"

The Used - Born To Quit

When you want to give up and only disappear.

 viimeinen viikko on ollut pahempi kuin hetkeen.

kuitenkin, niin kauan kun on unelmia, on toivoa.

en luovuta vaikka mikä olisi, aion voittaa.

never stop running.

Just set me free.

Elämä on niin käsittämättömän hauras ja hetkellinen asia. 
Everyone dies but not everyone lives.
Illan suurin oivallus, haluan elää.
Tahdon nähdä ja kokea paljon.

"And all the roads we have to walk are winding

And all the lights that lead us there are blinding

There are many things that I would

Like to say to you

But I don't know how"

Oasis - Wonderwall

I don't belong here.

Kiitos niin jumalattoman paljon isä. Kiitos, että muistutit pienen puheen verran siitä,kuinka huono ja lihava ihminen olenkaan. Se oli juuri se mitä tarvitsinkin. Mieliala koheni huomattavasti ja olen suorastaan kiitollinen.
Rakkaat lukijani, huomatkaa heavy overdose of sarcasm.


Isä, en tahdo enää puhua sinulle. Sanasi satuttivat aivan oikeasti.
Nyt tahtoisin vain keinon, jolla pääsisin pois täältä. Minua ei kaivattaisi. 
Ketään ei kiinnosta.

Kiss my closing eyes, help me sleep.

Miitti oli oikein mukava, vaikkakin hyvin pieni. Oli kummaa kun paljastui, että oikeastaan tunnen erään höyhenläisen tavallaan, lisänä siihen entiseen mitä tunnen muutenkin. Olen ollut partiossa ja eräällä lippukunnan leirillä jonka hänen vartionsa järjesti. Lisäksi eilisessä toisessa miitissä ollessani olimme olleet aivan hänen ja hänen tyttöystävänsä vieressä eräillä kallioilla. Kummallista kuinka hurjan pieni maailma on. Lisäksi tänään päättelyni varmistuivat oikeiksi, ja tunnen oikeasti tällä hetkellä kymmenen ihmistä keillä on/on ollut syömishäiriö. Aivan hullua. Tähän on laskettu vain henkilöt joiden kanssa on/on tullut oltua jossain vaiheessa enemmänkin tekemisissä, lisäksi tiedän muutaman henkilön enemmän, mutten tunne heitä sen enempää.


Kotiin tullessa ilmapiiri oli erittäin jäinen ja viimeiset tunnit olen vain maannut sängylläni tumblr'issa seikkaillen. Sängystä nouseminen ei houkuttele millään tapaa, väsyttää niin paljon ettei ole tosikaan. En tajua kuinka ihmeessä voin olla jatkuvasti näin väsynyt? Nukuin viime yönäkin lähes yhdeksän tuntia, eihän sellaisen jälkeen kuuluisi väsyttää?

Tänään on tullut jälleen pohdittua miltä tuntuisikaan antaa terän liukua ihoa pitkin. Ahdistuksen kasvaessa liikaa pää alkaa ehdotella mitä typerämpiä asioita. Olisin halunnut, ja oikeastaan yhäkin haluan, pois täältä. Kuolema on liian lopullista, mutta ahdistus ei ole mitenkään miellyttävä olotila. Jos ahdistuksen saisi vain suljettua pois, se helpottaisi niin hurjasti.
En oikein tiedä mitä tahdon elämältäni. Tahtoisin olla onnellinen, mutta entä jos en koskaan kykene siihen oikeasti? Voi hyvä luoja, ei, eihän niin tule käymään? Toisaalta, ehkä olen vain niin hurjan paskamainen ihminen, että olen ansainnut aivan kaiken. Se olisi ymmärrettävä selitys, sillä ovathan muut jo oikeasti tehneet sen selväksi etten ole minkään arvoinen. Ehkä minä sitten oikeasti olen turha ja kauhea, yritän hetkittäin kuvitella asian olevan toisin, vaan mistä voisin tietää totuuden. Toiset saattavat aivan hyvin olla oikeassa.

heikko, turha, inhottava ja kauhea lapsi.

142 vuorokautta ilman terää.

saako olla ylpeä?

There's something wrong.

Toinen yö lyhyen ajan sisällä kun saan kuunnella vanhempien tappelua. En tiedä tarkalleen mistä ihmeestä tällä kertaa on kyse, mutta en oikeasti tahtoisi kuulla heidän riitelevän keskellä yötä. Ilta alkaa aina samalla tavalla; ensin on hauskaa, alkoholia kuluu jonkin verran muttei mitenkään huomattavan paljon, sitten jossain vaiheessa isä suuttuu jostain asiasta ja riita on valmis.
En väitä, että riidat eivät kuuluisi elämään, mutta en aivan todella haluaisi keskellä yötä kuulla vanhempien riitoja. Antaisin mitä tahansa jos voisin viettää tämän yön muualla kuin yksin pimeässä huoneessa maaten. Edes iso pehmonalle ei nyt auta, tarvitsisin oikean halauksen ihmiseltä joka ehkä välittäisi. Menen nukkumaan meikit naamassa ja hiukset laitettuina, en jaksa tai tahdo poistua huoneestani ellei ole aivan pakko ja kaikki on jo pimeää joten en voi tehdä hiuksille mitään. Näytän huomenna aamulla aivan zombilta enkä tiedä haluanko mennä miittiin, sillä yleisahdistus on hurjan suuri. Toivottavasti ahdistus edes pienenisi, en jaksa tätä olotilaa..


Oikeasti kun asiaa pysähtyy miettimään, niin olen yksinkertaisesti ja rehellisesti sanottuna rikkonut ja hajottanut jokaikisen ihmissuhteeni. Elän yksin piilossa vaikkakin näennäisesti olen mukana muussa maailmassa. Mitä ihmettä minusta oikein on tullut ja missä välissä? Ei tämä ollut se elämä jota tahdoin elää.

vaikka teksti nyt onkin negatiivista, eivät asiat ole aivan kauhean huonosti.

riidat satuttavat ja en tiedä mitä tehdä, mutta en voi sille mitään.

pääasiassa olen kai kuitenkin jollain tapaa kunnossa.

oikeasti olen suhteellisen onnellinen.

en vain juuri nyt.

Sometimes it feels great to be me.

Jälleen yksi syntymäpäivä alkaa olla ohi ja olen selvinnyt hengissä. 
Ihme kyllä onnistuin syömään aivan pikkuisen palan kakkua ahdistumatta. Jotkut teistä voisivat nyt ajatella sitä epäonnistumisena, mutta jos kerran yritän syödä normaalisti niin eikö se juuri silloin ole onnistumista? En jaksaisi enää miettiä sitä, pala on syöty vaikkei se edes ollut kauhean hyvää. Tein kuitenkin vanhempani tyytyväiseksi ottamalla kakkua, joten ehkä se oli ihan okei? En jaksa miettiä, parempi vain tosiaankin unohtaa.


Viimeinen peruskoulun koe ikinä on tehty ja voi kuinka huonosti se menikään. Häpeän sitä, en voi sanoin kuvailla kuinka pettynyt olen itseeni. Olin oikeasti lukenut melkoisen paljon ja omasta mielestäni osasin, mutta selkeästikin olisi pitänyt lukea enemmän. Enää en kuitenkaan voi tehdä sille mitään, toivon vain, että saisin fysiikasta päättötodistukseeni yhdeksikön. Muuten.. Olen aivan käsittämättömän, sanoinkuvaamattoman pettynyt.


Koetta lukuunottamatta päivä on mennyt hurjan hyvin, syntymäpäivälahjani olivat mahtavia. Kokonaisuudessaan päivä taisi olla parempi kuin viime vuonna. Ainakin olen melkoisen varma siitä.  Tänään olen jostain kumman syystä osannut oikeasti kuitenkin nauttia elämästäni, jollain tapaa edes aivan pikkuisen.

anteeksi postausten sisällöttömyydestä.

olen vain niin järkyttävän väsynyt ettei ole tosikaan.

A bird cannot fly if it's stuck in a cage.

On niin kummallista ajatella, että huomenna olen jälleen vuoden vanhempi. 
En voi käsittää kuinka nopeasti aika kuluu, vastahan aloitin yläasteen ja nyt voin jo lähes laskea tunteja sen loppumiseen. Kolme pitkää vuotta on kulunut samassa rakennuksessa, enemmän ja vähemmän sekaisin. Oi kuinka tahtoisinkaan kysyä niiltä muutamilta joista tiedän, että heillä on minua vastaan paljonkin, että mitä ihmettä olen tehnyt. En oikeasti edes suuttuisi, tahtoisin vain tietää mitä kummaa tein väärin ansaitakseni tällaisen kohtelun. Toivottavasti lukiosta ei tule kolmea samanlaista vuotta..


En ole jälleen postannut, sillä elämäni todella polkee melkolailla paikallaan. Elän päivästä toiseen, lähes onnellisena, mutta kuitenkin kaikki hajoaa pienistä asioista. On suorastaan naurettavaa kuinka pienet asiat saavat minut itkemään hysteerisesti, en vain voi kyyneleilleni mitään.
Huomenna peruskoulun viimeinen koe, tätä on jo odotettukin. En jaksaisi lukea enää yhteenkään kokeeseen. Jatkuva väsymys on kauheaa, sillä nykyään olen oikeasti kuolemanväsynyt jo kahdeksan aikoihin vaikka nukunkin yössä vähintään kuusi tuntia. Kuinka paljon sitä oikein pitäisi nukkua? Haluaisin vain, ettei jatkuvasti väsyttäisi. Onko se täysin liikaa pyydetty?


Jälleen kerran saan nauttia syntymäpäiväahdistuksesta. Vaikka kuinka olen sanonut etten tahdo kakkua, olen aivan varma, että vanhempani menevät ostamaan jotain.. Mikä on niin hurjan vaikeaa ymmärtää sanassa "ei"? Muutenkin, en tiedä mitä ihmettä tästä päivästä tulee. Vanhempien mielestä kun on niin hurjan ihmeellistä, että täytän 16v. Sehän on vain vuosi lisää, hetki hetkeltä lähempänä maagista kahdeksaatoista jolloin saa viimein matkustaa ja kulkea aivan miten tahtoo. Täysi-ikäisyys tuntuu niin kaukaiselta, mutta samalla pelottavan pian tulevalta. Aika kulkee pelottavan nopeasti.

Taidan vain keskittyä Paradise Oskarin kuuntelemiseen.

Olen aivan liian väsynyt ajatellakseni.

Neiti voit paeta, juosta pois.

Jos olisin kuukausi, olisin toukokuu
Jos olisin viikonpäivä, olisin maanantaiaamu
Jos olisin kellonaika, olisin 11:11pm
Jos olisin planeetta, olisin Mars
Jos olisin merieläin, olisin merisiili
Jos olisin suunta, olisin etelä

Jos olisin huonekalu, olisin divaani

Jos olisin neste, olisin vanilla latte

Jos olisin puu, olisin kataja

Jos olisin kasvi, olisin ruusu

Jos olisin säätila, olisin lämmin ilta

Jos olisin soitin, olisin poikkihuilu

Jos olisin eläin, olisin kyyhkynen häkissä
Jos olisin väri, olisin violetti
Jos olisin vihannes, olisin tomaatti
Jos olisin ääni, olisin aaltojen kohina rannalla
Jos olisin alkuaine, olisin P (fosfori)
Jos olisin automerkki, olisin Cadillac Escalade tai Lamborghini

Jos olisin laulu, olisin Songs That Saved My Life - Kill Hannah

Jos olisin elokuva, olisin Saksikäsi Edward

Jos olisin kirja, olisin Jos Vielä Jään

Jos olisin ruoka, olisin sushi

Jos olisin paikka, olisin jokin kesäinen puisto ulkomailla

Jos olisin numero, olisin 3

Jos olisin alkoholi, olisin Veuve Clicquot Brut
Jos olisin makeinen, olisin Reese's Peanut Butter Cup
Jos olisin musiikkia, olisin sekoitus kaikkea mistä pidän
Jos olisin puhelin, olisi Blackberry
Jos olisin asunto/talo, olisin penthouse -asunto Pariisissa
Jos olisin astia, olisin muumimuki
Jos olisin kirjain, olisin W

Joskus on päiviä jolloin ei vain yksinkertaisesti halua olla olemassa. Tietää, että olisi kaikille paljon parempi, jos ei olisi täällä tuhlaamassa ihmisten aikaa. Tuntuu, ettei merkitse kenellekään mitään, jopa sellainen ihminen joka väittää välittävänsä vihaa aivan varmasti. Kaikki vain kaatuu päälle ja ennen kuin ehdit estää paniikkikohtaus on jo tullut ja täriset lattialla itkien kuin vesiputous. Yrität vastustaa mielenkiintoa terää kohtaan, vaikka tiedät, että se helpottaisi.

Tänään oli juuri sellainen päivä.

Underneath these gates of loneliness.

En ole kirjoittanut, sillä mitään ei ole oikeastaan tapahtunut.

Tiistaina olin koulussa jonkin verran rikki, aamulla etenkin. Sinä aamuna olisin antanut mitä vain luvasta jäädä makaamaan sänkyyn koko viikoksi. Olo oli niin tyhjä, lähes pelottavan tyhjä. Mikään ei vain yksinkertaisesti tuntunut yhtään miltään. En olisi halunnut nähdä yhtään ketään, mutta kouluun oli mentävä, eikä se loppujen lopuksi edes ollut niin paha kuin pelkäsin. 

Maanantaiyö ja tiistaiaamu olivat pahoja, nyt kuitenkin olen jo oikeastaan unohtanut. En tapahtuneita hienoja tai huonompiakin asioita, mutta on aika jatkaa eteenpäin. Ihmiset tulevat elämään syystä ja kyllä heidän lähtöönsäkin on syynsä. Kaikki kun ei vain aina ole tarkoitettu kestämään tai toimimaan.

Ajatukseni ovat muissa asioissa, oikeastaan täysin muualla. Stressaan päättötodistukseni numeroita aivan hurjasti, sillä keskiarvon on oltava yli yhdeksän, sen on pakko olla. En anna itselleni ikinä anteeksi, jos se olisi 8,9 tai jotain sellaista. Olisi nyt edes 9,08 joka olisi säälittävän huono vaatimuksiini nähden, mutta kelpaisi ehkä. Ainakin se olisi yli yhdeksän.

Eilen pysähdyin miettimään elämääni ja lähinnä sitä, tahtoisinko vaihtaa jonkun kanssa paikkaa jos se olisikin mahdollista. Lähes heti oikeasti ajateltuani tajusin, että tästä kaikesta huolimatta, elämäni on melkoisen hienoa. Kyllä, olen melkoisen varmasti jollain tapaa mieleltäni ainakin pikkuisen sairas. Kyllä, olen yksinäinen eikä minulla oikeastaan ole kavereita. Kyllä, olen ikuinen perfektionisti enkä koskaan tarpeeksi itselleni. Kaikesta tästä huolimatta elämäni taitaa olla aika okei. Kyseiset asiat ovat aika pieniä siihen verrattuna, että joillain asiat ovat niin hurjan paljon huonommin. 

Joskus aiemmin olen toivonut niin hurjasti voivani vaihtaa jonkun kanssa paikkaa, mutta aivan oikeasti, haluaisinko minä sitä? Kenen elämä muka olisi sitten niin "täydellistä"? Toki mieleeni tulee heti eräs luokkalaisemme 10,0 keskiarvollaan ja hän on muutenkin melko täydellinen ainakin ulospäin. En kuitenkaan voi tietää mitään muuta kuin ulkokuoren, sillä meillä kaikilla on omat salaisuutemme joita emme välttämättä koskaan jaa. Yksinkertaisesti en vain voi väittää, että hänen elämänsä olisi täydellistä. Ei olisi millään tapaa reilua sanoa niin.

En jaksaisi enää odottaa kesälomaa. Siitä pitäisi tulla hurjan mukava ainakin hetkittäin, sillä muutamille festareille suuntaan melkoisen varmasti. Lisäksi pitäisi viettää laatuaikaa joidenkin ihmisten kanssa, ja onhan siinä kesässä sekin hieno asia, että voin jälleen pyöräillä paljon.
Toissapäivänä pyöräilin ~15km ja yritän nyt alkaa tekemään mahdollisimman monta pidempää pyörälenkkiä viikossa, säät ovat mukavia ja pyöräily on hyvä tapa kuluttaa aikaa koneella olon sijasta. Vaikka nyt sainkin viimeinkin mopokorttikokeen suoritettua hyväksytysti aion jatkaa pyöräilyä, sillä oikeasti nautin siitä. Napit korvissa, lämpimässä säässä ajetut kilometrit taittuvat kuin huomaamatta ja kotiin palatessaan on ihanan euforinen olo, lähes samanlainen kuin paastopäivinä, mutta ehkä kuitenkin parempi. Paastopäivät eivät kuulu tähän vuoteen, eivät vain kuulu.

"No mä en tiedä, ehkä kaikki on turhan tavallista

Paetaan autolla

Lähdetään nyt etsimään jotain

Potkua tähän elämään"

Pariisin Kevät - Matkalla Etelään

ps, Carmen Grayn "Gates of Loneliness" -levy on hyvä. 

Miksi, oi miksi löydän aina liikaa hyvää musiikkia?

Älä järjetön enää kapinoi, mene vaan.

Vaihtoehtoja on tasan kaksi. Nyt voin joko käskeä itseäni pysymään naama peruslukemilla, tai voin antaa luvan itkeä. Taidan kerrankin valita jälkimmäisen, tahdon itkeä jos siihen on mahdollisuus. Lopullista? Oikeastaan kutakuinkin kyllä, mutta parempi näin. Rehellisyys on nykyään harvinaista, onneksi jotkut ilmeisesti vielä kykenevät siihen.
Tiesin kuinka tässä käy, mutta ei se mitään silloin estänyt. Kaikesta kuitenkin aina oppii jotain ja kyllä kaikella on tarkoituksensa, olen lähes varma siitä. Elämä jatkuu, aivan oikeasti.

itken itseni tänään uneen, mutta ei se haittaa.

kerrankin se ei oikeasti kauheasti haittaa.

asiat muuttuvat.

elämä jatkuu.

Tiesin, siihen et pystyisi edes sinäkään.

Eiliset suunnitelmat muuttuivat juuri ennen lähtöä, enkä sitten mennytkään V(k):lle yöksi. Ilta oli kuitenkin kaikin puolin mukava ja keskustelimme jälleen astetta syvällisemmin. Hän ei voi käsittää, miksi ja kuinka ihmeessä oikein jaksan sitä käytöstä jota saan kohdata päivittäin koulussa. En tiedä mikä siinä on outoa, jos on kohdeltu samoin vaikka kuinka pitkään, niin kyllähän siihen tottuu. Kaikkeen tottuu ja se alkaa tuntua aivan normaalilta kun sitä tarpeeksi kauan jatkuu. Olen niin tottunut kohteluuni, ettei se tunnu millään tapaa oudolta enkä myöskään jaksa ärsyyntyä kun ei se mitään hyödyttäisi kuitenkaan. Helpompaa on vain olla hiljaa ja laskea päiviä pois pääsyyn.


En käsitä mitä ihmettä tänään tapahtui, mutta jostain syystä olen ollut niin ärsyyntynyt aivan kaikkeen viimeisten neljän tunnin aikana, ettei ole tosikaan. Koko musiikin kaksoistunnin nieleskelin kyyneleitä ja olisin vain halunnut huutaa kaikille. Harjoittelimme konserttia varten, mutta istuin itsepintaisesti hiljaa takarivissä muiden mennessä eteen laulamaan.
Inhoan kappaleita jotka soitamme konsertissa, tai toista oikeastaan, ja kaikki soitinjaot oli tehty jo viime keskiviikkona joten minulle ei jäänyt mitään tekemistä. Anteeksi, että olin pääsykokeissa.. Jos ylihuomenna harjoitukset ovat samaa kuin tänään, en aio tulla konserttiin laisinkaan. Aivan sama, vaikka kyseessä onkin viimeinen esiintyminen tämän luokan kanssa ja aiempina vuosina siellä on ollut ihan hauskaa. Ehkä kadun myöhemmin jos jätän sen väliin, mutta se on sitten sen ajan murhe. Tällä hetkellä ei ainakaan voisi vähempää kiinnostaa tuon porukan kanssa esiintyminen, ei heitäkään kiinnosta seurani joten miksi minun pitäisi mennä sinne? Toisen kappaleen aion jättää väliin joka tapauksessa, sillä en jaksa esittää innostunutta kappaleesta joka on mielestäni ehkä yksi huonoimpia mahdollisia vaihtoehtoja esitettäväksi. En vihaa mitään musiikkia, mutta kyseinen kappale on sellainen etten todellakaan tahdo esittää sitä. Parempi olla menemättä lavalle, sillä jos toiset tahtovat sen soittaa ja heillä on siinä fiilistä, niin ei minulla ole oikeutta mennä pilaamaan heidän esitystään. En edes haluaisi, sillä tiedän kuinka paljon se ärsyttää jos joku vain seisoo lavalla muiden vetäessä fiiliksellä.

Olen miettinyt tänään sitä, kuinka ehkä minun pitäisi oikeasti vain sulkea eräs ihminen elämästäni pois totaalisesti. Nähtävästi en merkitse mitään, joten miksi minun pitäisi välittää? Välitän kyllä, mutta jos itse olen toiselle turha onko mitään järkeä välittää? Voi toki olla, että tämä pohdinta johtuu yleisestä ärsyyntyneisyydestäni, siltikin.. Minun ollessa turha, onko mitään järkeä edes silloin itse yrittää pitää yhteyttä? Toki arvostaisin todella jos toinen kokisi minut edes totuuden arvoiseksi ja kertoisi suoraan ettei tahdo olla yhteydessä, mutta ehkä se on turha toivoa sellaista. En ole aiemminkaan ollut totuuden arvoinen, joten miksipä sitten nytkään? En tee vielä mitään, asia kuitenkin jääköön harkintaan. Katsotaan mitä tapahtuu..

Kaiken jälkeen tuntuu, että jotain puuttuu.

Tuntuu, että mikään määrä unta ei ole tarpeeksi. Nukuin sitten neljä tai yksitoista tuntia, niin lopputulos on aina sama. En vain kykene käsittämään, miten yhtäkkiä maailman noustessa eloon talvesta minä alan vajota väsymykseen. Tämä ei ole millään tapaa mukavaa, en haluaisi olla jatkuvasti pystyyn kuollut, mutta kun ei uni auta. Koen itseni muuten kyllä jollain tapaa eläväksi, mutta väsymys ei tunnu lähtevän pois, ei sitten millään.
Tuntuu tyhmältä, että viime keväänä tähän aikaan menin noin neljän tunnin yöunilla olematta aivan liian väsynyt, mutta nyt en tahdo edes ajatella niin vähällä pärjäämistä. On nukuttava edes kuusi tuntia ollakseen jollain tapaa elossa, ja silloinkin kofeiinitabletit ovat välttämättömiä. Ehkä tässä pitää alkaa juomaan kahvia tai vihreää teetä, sillä todella tahtoisin olla välillä muutakin kuin hurjan väsynyt.


Tänään täytyisi lähteä aivan pian syömään vanhempien kanssa äitienpäivälounasta, sushia. Mielessäni juoksee ristiriitaisia ajatuksia siitä, että haluanko syödä ja jos haluan niin miten olen ajatellut selvitä tänään yleensäkin.
Illalla on tarkoitus mennä V(k):lle leipomaan kakkua erästä juttua varten, ajatus siitä, että olen poissa kotoa yön jonkun noinkin "vieraan" ihmisen luona ahdistaa. Ei hän kovin vieras ole, mutta silti. En haluaisi poistua yöksi turvallisesta huoneestani, täällä saan olla rauhassa ja turvassa omassa kummallisessa maailmassani. Kuitenkin samaan aikaan tahtoisin vain lähteä ja tehdä asioita ilman sen kummempia suunnitelmia. Ehkä yritän vain unohtaa pelkoni ja keskittyä johonkin muuhun, johonkin järkevään. Outoa ajatella, että viimeksi kun kävin V(k):lla, hän oli niin hurjan syvällä helvetissä. Toinen nousi ja toinen putosi, miten tässä näin pääsi käymään?

tyhjiä sanoja, jotka eivät tarkoittaneetkaan mitään.

turhia lupauksia, hienoja sellaisia.

kauniita ajatuksia.

Ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin.

Jos joku tulisi, pyytäisi pakkaamaan laukut ja lähtemään pois tästä maasta, lähtisin heti. En epäröisi kuin ehkä pienen hetken lentokentällä ennen koneeseen astumista. Mahdollisesti itkisin, kaipaisin ja ajattelisin, mutta tarjouksen poistua täältä hyväksyisin kyllä. Tällä hetkellä minua ei jäisi kaipaamaan kukaan, en sanoisi hyvästejä, katoaisin vain eikä kukaan huomaisi mitään. Ihmiset saisivat nähdä sen facebookista jossa asuinpaikkakuntani muuttuisi, josko ne sitäkään huomaisivat. Olen täysin turha tapaus jonka olemassaolo ei merkitse kenellekään mitään, jos on koskaan merkinnytkään. Miksen voisi olla fyysisestikin yhtä olematon kuin mitä olen muille?

Jollain tapaa torstaiyö sotki kaiken, se vei ilon ja aidon hymyn pois. Vaikka kasvoillani saattaakin näkyä hymyä, siihen kätkeytyy niin paljon kummia tunteita ja kyyneleitä etten itsekään käsitä. Miten saatan jälleen kerran olla tällaisessa tilanteessa? Voitaisiinko koulussa opettaa onnellisuutta? Kyseessä olisi yleishyödyllinen oppiaine, sillä nykyään niin hurjan moni vaikuttaa olevan onneton. Mitä tästä maailmasta oikein on tullut kun kukaan ei enää tunnu kykenevän olemaan onnellinen?

Eihän sellainen jatkuva surullisuus ja harmaus voi olla normaalia?

Olen pelkkä vitsi. 

Huono vitsi, jonka kaikki ovat jo kuulleet ja sen takia vain kohauttavat olkiaan tuhahtaen kuullessaan siitä. Jopa sää nauroi minulle tänään, aurinko paistoi siniseltä taivaalta valaisten maailman kauniiksi. Ehkä minut oli suljettu pois maailmasta, sillä en todellakaan ollut samaa mieltä vallitsevan säätilan kanssa. Mielessäni oli, ja on yhä, sekava ajatusmyrsky jonka jo kerran onnistuin kutistamaan. Jostain myrsky on kerännyt lisää voimia, nyt se yrittää jälleen valloittaa itselleen tilaa.

En ymmärrä ihmisiä vaikken ole välttämättä koskaan ymmärtänytkään. Ehkä minua ei vain ole luotu ihmissuhteisiin, jos kaikki johtuukin siitä? Saattaisihan se olla, että olen oikeasti vain yksinkertaisesti niin hurjan paha ihminen etten ole pienenkään totuuden hippusen arvoinen. Valheita on helppo kertoa, eihän minun tunteillani ole mitään väliä. Kukaan ei usko minun saavan vääriä sanoja selville, enhän koskaan ole tekemisissä kenenkään kanssa. Oi, eivät he tiedä kuinka helppo heidän sanansa on selvittää, olen tietoinen niin monesta asiasta joista ihmiset luulevat minun elävän pimennossa. En tiedä tarkalleen itsekään kuinka sen teen, mutta pakko sitä on keksiä omia keinoja kun kukaan ei kerro totuutta. Miksi ihmisten on niin hurjan vaikea sanoa suoraan ettei kiinnosta tai, että he haluaisivat jonkun muuttuvan?

Usein tulee mietittyä sitä, kuinka yksipuolinen minun ja H:n ystävyyssuhde tuntuu olevan. Valehtelematta lähes aina se olen minä joka kysyy haluaisiko toinen nähdä ja tehdä jotakin. Alan olla pikkuhiljaa hurjan kyllästynyt, häntä ei selkeästikään kiinnosta joten pitäisiköhän vain sanoa "heihei"? Ensin täytyisi puhua, mutta muistan sen aina vain yksin ollessani. Seuraavan viikon aion kuitenkin olla ottamatta yhteyttä häneen. Minä en soita enkä lähetä viestiä, messengerissä pysyn hiljaa. Vastaan kyllä hänelle jos olen sen arvoinen, että toinen ottaa yhteyttä. Olen kyllästynyt olemaan tässä ystävyydessä se, joka ottaa yhteyttä. Ei häntäkään taida oikeasti kiinnostaa niin kuin ei ketään muutakaan.

Sanoessani "näkemiin" H:lle, katkaisisin viimeisenkin varsinaisen ystävyyssuhteeni, muut ovat tuttuja tai sitten he ovat tehneet tiettäväksi turhuuteni ja hiipuneet pois. Ei minulla vain ole enää ketään kun kukaan ei jaksa ja ketään ei kiinnosta.

vielä vähän ja sitten vähän vähemmän.

mitä oikein tapahtuu?

Sanat on ilmaa, ne ei kestä.

Heräsin viime yönä 01:25 olohuoneesta kuuluvaan huutoon. En täysin tiedä mitä ihmettä tapahtui yöllä, vanhempieni mukaan heillä oli jotain kiistaa joka oli kuitenkin jostain aivan naurettavasta syystä. En vain jaksa käsittää miksi ihmeessä se asia täytyi käsitellä keskellä yötä puoli kahden ja puoli kolmen välillä. Sain kaksi paniikkikohtausta keskellä yötä kun en tajunnut mitä ihmettä tapahtuu ja olin yksinkertaisesti niin hurjan väsynyt. Mitä helvettiä?

Aamulla silmät olisivat mielellään pysyneet kiinni paljon pidempään kuin sallittua, neljän tunnin yöunet eivät riitä. Aivan sama vaikka jossain vaiheessa niillä pärjäsinkin, tämä viikko on ollut liian kauhea kestääkseni vain neljän tunnin yöunilla.

Nyt on perjantai, mutta missä ihmeessä on se ilo joka yleensä tulee perjantaisin? Miksi mieli on tasaisen harmaa ja kaipaa jotain mutten tiedä mitä? Koko bussimatkan ajan tallille mennessäni kyyneleet olivat liian lähellä. Kumpa voisin itkeä joskus muuloin kuin keskellä yötä tai ihmisten nähden. Miten olisi yksin kotona iltapäivällä, onnistuisiko se?

Hetken ajan pääni oli jo suhteellisen selkeä, mutta nyt pilvet ja sumu yrittävät jälleen vallata tilaa. Olen hiukan, tai oikeastaan jälleen kerran melko paljon, hukassa. Mitä tehdä ja kuinka toimia?

Missä menin jälleen vikaan?

"ja nyt mä annan olla, 

huudan mun surut tuuleen,

päätän et tää on tarpeeksi.

joskus vielä kaikki, tai niin mä luulen, 

annetaan, saadaan anteeksi"

Maija Vilkkumaa - Anteeksi

ps, James Blunt on ihanaa musiikkia.

The pages are all torn and frayed.

Kävelin mopokorttikokeeseen hyvissä, mutta jännittyneissä tunnelmissa. Itse kokeeseen meni aikaa ehkä viisi minuuttia jonka jälkeen lähden juosten pois talosta. Juoksen rappuset alakertaan, kiirehdin raitiovaunupysäkille vain huomatakseni, että joutuisin odottamaan viisi minuuttia. Hetkikin on liikaa, joten lähden kävelemään ja hyppään seuraavalta pysäkiltä kyytiin. Palaan kotiin ja hissin peilistä katsoessani voisin kiljua ja lyödä. Kuinka tyhmä lapsi sitä voi olla, mennä nyt kokeeseen aivan täysin harjoittelematta. Ei tällaiselle paskalle ihmiselle ole tulevaisuutta, en osaa mitään, olen aivan täysin arvoton ja turha. Kukaan ei kestä näin huonoa olentoa, minun olisi parasta vain kadota. Typerä lapsi ripsivärivanat poskilla.

Kotona mietin ensimmäistä kertaa kunnolla pitkään aikaan jollain terävällä leikkimistä. Jos vain aivan pikkuisen, ihan vähän, vain, että ahdistus ja inho katoaisivat. Ei kukaan saisi tietää, ei sitä huomattaisi.. Jopa otan neulan käteeni katsellakseni sitä, mutta jokin järjen pikkuinen ääni päässä kieltää. Olen ollut koko vuoden ilman, en voi olla näin huono kestämään epäonnistumisia. On aivan luonnollista ettei aina voi onnistua, kukaan ei kykene täydellisyyteen, eihän se vain ole mahdollista. Siltikin.. en vain ole tarpeeksi. Yksi suuri pettymys kaikille.

Koulussa eteeni isketään 32 -sivua pitkä biologian ja maantiedon koe.
Olen ilmankin väsynyt, kiukkuinen. Kun tähän lisätään vielä tieto siitä, että seuraavat 90 minuuttia täytyy istua tekemässä koetta johon ei ole lukenut sivuakaan.. Lopputulos ei ole hyvä. Ensimmäisten kahden sivun jälkeen pallot pyörivät silmissäni, väritän ympyröitä ajattelematta yhtään sen enempää, tahdon vain saada kaiken tehtyä mahdollisimman nopeasti.
Tehtyäni koetta 14 sivua tunnen yhtäkkiä kuinka ne aamuiset kyyneleet palaavat. Kello kertoo aikaa olevan vielä jäljellä, joten teen vajaat kymmenen sivua eteenpäin, mutta sitten annan itseni romahtaa pulpetille. Hengitys muuttuu tiheämmäksi kuin olisi lainkaan tarpeellista, tunnen kuinka kyyneleet yrittävät valua suurina puroina poskiani pitkin, en halua antaa niille lupaa. Kieltoni eivät auta, ja pian näen valkoiselle paperille putoavan mustaa, eieieiei, ei tässä näin pitänyt käydä. Kulutan joitain minuutteja vain yrittäen rauhoittaa itseäni ja hetken päästä palaan kokeen kimppuun. Enää minua ei kiinnosta pätkääkään ovatko vastaukseni edes sinne päin oikein, haluan vain paperista eroon mahdollisimman pian. Viimeiset vastaukset kirjoitan raivolla, käsialani näyttää hävettävän rumalta, mutta tahdon eroon kokeesta ja äkkiä.
Palautettuani kauhean vihkosen paperia istun paikalleni ja kaivan peilin laukusta. Näytän aivan pandalta, koomiselta, idioottimaiselta, itkeneeltä pandalta.

Yritin keksiä keinoja joilla paeta edessä olevaa seuraavaa koetta, mutta päätin sanoa opettajalle täysin rehellisesti kuinka asiat ovat. Olen tehnyt viikon aikana 9h kokeita, ei minulla vain ollut jäljellä enää voimia joiden avulla tehdä kolmesta neljään olevalla tunnilla koe. Joskus on vain todettava, ettei millään pysty. Tämä oli yksi niitä päiviä. Vaikka kuinka yritänkin tavoitella täydellisyyttä, edes minä en jaksa yhdeksää tuntia stressaavia kokeita. Etenkin kun 6h niistä oli pääsykokeita joissa oli oikeasti pakko näyttää kaikki mitä ikinä mitenkään osaa. Toivon olleeni eilen tarpeeksi hyvä, sillä todella tahdon sinne kouluun. En tiedä mitä teen jos en pääse sinne, en oikeasti tiedä.


Onneksi on olemassa ymmärtäviä opettajia ja tälle päivälle kaavailtu koe siirtyi huomiselle. En tiedä meneekö se nyt yhtään sen paremmin, mutta ainakin olen saanut nukkua yön välissä, toivottavasti se auttaisi edes jotain. Tarvitsen unta ja viikonloppua todella kipeästi. Olen nukkunut viikolla paljon, mutta siltikin väsymys on hurjan kova. Haluan nukkua yli kymmenen tuntia ja sitten vain rentoutua.
Onneksi seuraavat pääsykokeet ovat sitten vasta ~neljän vuoden päästä yliopistoa varten, en kestäisi esimerkiksi ensi viikolla tällaista rumbaa heti uudelleen.

kuinka hurjan väsynyt sitä voi olla tällaisen viikon jälkeen?

enhän ole ollut koulussa juuri lainkaan, miksi väsymys?

ehkä olen vain huono.

pitäisi jaksaa.

oikeasti.

It's not that I don't care.

Lääkärikäynti meni niin hurjan paljon paremmin kuin oletin, kaikki meni suorastaan loistavasti. Nyt ei niihin inhottaviin huoneisiin tarvitse luoda ajatustakaan pitkään aikaan, onneksi. Pelkäsin jälleen kerran aivan turhaan, mutta ehkä on parempi pelätä etukäteen kuin hetkessä?


Mieleni täytyy muistikuvilla menneisyydestä.
Muistan yllättävän monista tapahtumista, päivistä ja tilanteista juuri ruokailut, miksi ihmeessä? Voisin esimerkiksi kertoa tarkalleen mitä söin Ruisrockissa 2006 ollessani. Kummallista. Muistavatko kaikki ihmiset ruokia niin pitkien aikojen takaa? Mielessäni on myös täysin tarkka kuva minusta vaarini hautajaisissa, söin päivän aikana pussillisen karkkia aivan normaalisti ihmisten edessä. Yhä edelleen muistan myös sen ainoan ruuan jota olen yläasteella syönyt kouluruokailussa, tasan yhden kerran, eräänä keskiviikkona joskus seitsemännen luokan loppusyksystä. Söin pinaattilettuja, hetket ennen sitä ovat piirtyneet tasan tarkkaan muistiini, miksi ihmeessä? Ei minua kiinnostaisi muistaa tuollaisia asioita, ei niillä ole mitään väliä. Olen tallentanut mieleeni aivan kummallisia asioita, miksi muistan jotain tuollaista enkä oikeasti tärkeitä asioita?


Taidan vaikuttaa toisinaan todella itsekkäältä ja itsekeskeiseltä, en kuitenkaan ole, oikeasti. Välitän muista ihmisistä niin hurjasti, että se toisinaan pelottaa. Välittäminen on vaarallista ja siinä on todella suuri riski satuttaa itsensä, pelottavan suuri. Siltikin, saattaa se olla sen arvoista jos toinenkin välittää. Kuitenkaan mikään ei ole ikuista tai varmaa missään määrin, ei yhtään mikään..
Voisi olla parempi, että erakoituisin lopullisesti. En tahdo satuttaa muita.

huomenna viimeiset pääsykokeet, hui.

This is a fucked up town and it's freakin' me out.

Kuinka voi tuntua samaan aikaan siltä, että aika juoksisi karkuun aivan liian nopeasti, mutta kuitenkin polkee paikallaan? Eihän se voi olla mahdollista, kaikki ei voi paeta ja pysähtyä yhtä aikaa.

Jälleen kerran lisää punaisia merkintöjä wilmaan ja kirjautuessani tervehtii teksti "Sinulla on 5 poissaolomerkintää, jotka täytyy selvittää". Viime jaksossa poissaoloja oli alle 10h, kuitenkin, näin sopivasti peruskoulun viimeiseen jaksoon ne kyllä ylittyvät, nyt jo siellä komeilee 19h ja lukumäärä kyllä kasvaa. Huomenna käyn kolmen tunnin ajan vierailemassa siellä inhottavassa rakennuksessa, mutta keskiviikkona saan nukkua. Jos olisin oikeasti reipas ja tunnollinen oppilas, niin menisin toki kouluun, sillä ehtisin aivan hyvin. En kuitenkaan jaksa, parempi nukkua kymmeneen ja sitten olla iltapäivällä pirteämpänä pääsykokeissa joissa joutuu kuitenkin istumaan lähes kolme tuntia. En käsitä kuinka tänään pääsykokeiden jälkeen olin hurjan väsynyt, jo englannin luetunymmärtämisessä meinasin nukahtaa moneen otteeseen. Tuntuu, että ainakaan tuolta koulusta minua ei välttämättä löydetä ensi syksynä, kokeet olivat vaikeat vaikka matematiikka menikin paremmin kuin torstaina.
Nyt toivon todella osaavani keskiviikkona, minun on pakko päästä siihen kouluun, pakko.

Vappu oli surkea, ei mitään muuta muistamisen arvoista kuin hillitön kylmyys. Lauantai-iltana kävellessäni ravintolasta kotiin tärisin kylmästä, nahkatakki ei tosiaankaan lämmitä. Sunnuntaina herätys oli seitsemän tunnin yöunien jälkeen aikaisin aamulla ja suunnistimme piknikille. Kaivopuistossa oli aivan liian kylmä ja kolmen tunnin jälkeen palasimme kotiin. Loppuilta kului kotona istuessa, mikä tavallaan oli ehkä hyväkin, emme menneet pizzeriaan. Kuitenkin, olisi ollut kiva tehdä edes jotain..

Mennyttä on kuitenkin turha murehtia, vappu oli ja meni and that's it.

En voi olla hämmästelemättä kaiken monimutkaisuutta. Ehkeivät asiat ole monimutkaisia, mutta jos ne liittyvät millään tapaa minuun, niistä varmasti tulee monimutkaisia. Ajattelen aivan liikaa, vaan toisinaan kyllä täysin liian vähän. Miksei voisi löytyä kultaista keskitietä? Se pitäisi löytää niin hurjan monen asian suhteen, mutta kuinka?

Tarvitsen muutosta niin kipeästi, nämä samat ihmiset tukahduttavat päivä päivältä enemmän. Haluan herätä aamulla odottaen jotain innoissani, en kauhuissani. Toivon lukiossa asioiden muuttuvan, kumpa voisin olla parempi ihminen siellä. Nykyisellään en vain yksinkertaisesti kelpaa kenellekään vaikka kuinka yritänkin nähdä itsessäni hyviä puolia. Niiden löytäminen tuntuu mahdottomalta, enhän minä ole mitään, en yhtään mitään. Olen pelkkä olento jota kaikki vihaavat, olen outo ja itsekeskeinen kusipää. Enhän, enhän ole. Toisten mielipiteet eivät toisaalta enää merkitse mitään. Ei minua kiinnosta kuulla jonkun luokkalaisemme negatiivista mielipidettä minusta, kun he eivät tiedä yhtään mitään. On kummallista kuinka helposti ihmiset väittävät ja kertovat toisista asioita tietämättä pienintäkään murua totuudesta.

Huomenna lääkäriin.. En halua, en pysty, en kestä.

Pelkään aivan hurjan kovasti.

Haluaisin jättää sen väliin.