for the last time I give myself to the enemy.

Puhun harvoin painosta kun en enää osaa syömättömyyttä, mutta tänään olen kaivannut 8lk. syksyä enemmän kuin kuuluisi. Salaa haluan oikeasti takaisin kaiken sen, mitä 56,5kg toi mukanaan. Minulla oli kylmä, olin harmaa, tärisin, olin jatkuvasti väsynyt enkä jaksanut mitään ja nyt kaipaan sitä. Leikittelen ajatuksella viiden vuorokauden paastosta ja ostin pepsi maxia enkä yhtään leipää. Mietin aamuisin päivän ateriat etukäteen ja lasken turvallisen määrän, jos nyt ensin osaisin pysyä noin tuhannessa. Kaipaan aikoja kun söin päivässä yhden ruisleivän ja yhden vilja-activian. Kaipaan kaikkea sitä niin paljon etten todellakaan saisi. Kaikenhan kuuluu nyt olla paremmin kun seurustelen ja tyttö rakastaa minua, mutta en vain osaa.

En osaa olla tyytyväinen eikä oikeastaan kukaan muukaan. Olen aina kaikille liikaa tai liian vähän, siitä ei pääse ikinä eroon ja mietin jälleen kaiken lopettamista. Se olisi niin paljon helpompaa, voi jos vain uskaltaisin.

Olen niin väsynyt enkä vain jaksaisi enää olla.

it's time now to sing out tho' the story never ends, lets celebrate remember a year in the life of friends.

Kaksi päivää Suomessa ei ole muuttanut mitään ainakaan parempaan suuntaan. Haluaisin vain takaisin sinne mistä tulin, kaikki oli paljon paremmin, vaikka myönnettäköön että ikävöin hymytyttöä. Leiri oli ihana vain ja ainoastaan ihmisten takia, kaipaan läheisimpiä oikeasti aika paljon. Kaipaan kylmiä aamuja kun kaikki sattui enkä oikeasti halunnut kuoriutua makuupussista, mutta tein sen kuitenkin. Kaipaan aamuista viiden minuutin kävelyä pääteltalle, kaipaan matkalla nähtyjä peuroja ja kaipaan aamuista odottelua ennen aktiviteetteihin lähtemistä. Haluaisin vain palata takaisin noihin kymmeneen päivään ja niiden ihmisten luokse, kaikki oli oikeasti aika hyvin ja silloin kun sanon jonkun olevan hyvin, se myös on.

Palasin kouluun enkä oikein tiedä mitä ajatella. Hirveää, koska minulla on kolme kuukautta aikaa täyttää yliopistohakemukset enkä oikeasti tiedä mitä teen tulevaisuudellani. Olen puhunut hymytytön kanssa ensi kesästä, mutta kumpikaan ei enää sano ääneen syksystä. Lähden pois kuitenkin eikä sitä haluaisi ajatella. Tuntuu etten enää sovi kouluumme, olen ulkopuolinen enkä vain kuulu porukkaan. Kaikki muut ovat olleet jo kaksi viikkoa opiskelemassa ja ovat menossa juhliin ensi kuussa. Minä menen metsään. Kalenteri täyttyy partiovelvollisuuksista, voisin laskea jossain vaiheessa huvin vuoksi kuinka paljon aikaa tulen viettämään metsässä, viikonloppujen osalta. Ensi kuussa ainakin näyttää siltä, että kolme viikonloppua neljästä menee raikkaasta ulkoilmasta nauttien. Ihan hyvä sinänsä, unohdan ehkä taas syödä ja pystyisin jatkamaan samaa, jonka ulkomaanmatka aloitti.

Teksti poukkoilee eikä oikeastaan kerro mitään järkevää. Saanko syyttää siitä kellonaikaa ja sitä etten oikeasti tiedä milloin kuuluu nukkua ja milloin valvoa? Nukuin viiden jälkeen kahden tunnin päiväunet ja heräsin miettien missä maassa olen ja onko nyt aamu vai ilta. Siirryin sohvalle ja yhtäkkiä kello oli kaksitoista. Sitten kolme ja nyt viisi. Ei tässä todellakaan pitänyt käydä näin, mutta hups.

Näen hymytytön huomenna ja oikeastaan pelkään. 

Entä jos en osaa enää olla oikein?

it's something unpredictable but in the end it's right.

Olen yskinyt keuhkojani pihalle viimeisen viikon eikä loppua tunnu näkyvän. Leiri loppui ja tänään aamulla itkin yhden tai kaksi jokea liian paljon. Ei yöllä itkettänyt kun hyvästelin läheisimmät ihmiset koko leiriltä. [i]Miten voikaan olla niin iloinen yhdestä huivista ja kauniista sanoista?[/i]

2500 leiriläistä ja niiden joukosta löysin ihmisiä, joita voin sanoa ystäväkseni. Kai ne ovat ystäviä jos tietävät jo pikkuisen enemmän kuin muut ja ovat selvästi onnellisia kun saivat saattajat yöllä bussille? Jostain kumman syystä toinen heistä sai minut uskomaan itseeni entistä enemmän, "multa usein kysytään asiasta ja sanon vaan niin kuin se on". Ehkä minunkin vain pitäisi, mutta en vain tiedä mitään. Kuitenkin, olen näistä kahdesta onnellinen.

Muutenkin, kaikki on ehkä melko okei.
En ole kertaakaan katsonut sillalta alas itsetuhoisena enkä ole halunnut kuolla kuin ehkä 10 kertaa viimeisen parin viikon aikana. Eikö se ole ihan hyvä?

tänään koko tää maailma on sun.

Ei aina kaikki mene kuin strömsössä, eikä nytkään. En ole syönyt ruokaa maanantain jälkeen, mutta eilen elin pähkinöillä ja kuivatuilla hedelmillä. Tänään sandwich, hedelmiä ja brownie eikä kello ole kuin yhdeksän aamulla... Väsyttää, palelee, ärsyttää. Haluaisin vain päästä jo sinne minne olin matkalla, tai edes koneeseen viltin alle tärisemään. Tunika, paita ja huppari eivät oikeasti lämmitä kauheasti näissä ilmastoinneissa.

Hassua olla jälleen tässä maassa ja hassumpaa seuraa muutaman tunnin päästä rajan toisella puolella. En voi uskoa olevani Atlantin paremmalla puolella taas kerran ja passissa näkyy jo kolme leimaa tänne. Viimeisimmässä oli vain yksi. Ja kyseessä oli kuitenkin kymmenen vuoden passi.
Puhuin ensimmäisellä lennolla kahden suomalaisen kanssa, jotka olivat matkalla uuteen kotiinsa täällä. Olisipa tämä minullekin  muutto eikä pelkkä matka. Ehkä vielä joskus.

Kuulutus ilmoittaa boardingin pian alkavaksi. Pitäisi varmaan kasata itsensä ja hyvästellä the land of dreams.

if only you knew my dear, how I live my life in fear. if only you knew my dear, how I know my time is near.

Leiristä tuli niin paljon parempi kuin luulin. Iltaisin makasin hymytytön vieressä niin onnellisena, että olin pakahtua. Hassua, että hän on minun sen verran kuin toinen voi toiselle kuulua ja ei ole menossa pois. Aamut eivät tuntuneet hyviltä, mutta en ole ikinä pitänyt 7:30 herätyksistä yhtä paljon kuin lauantaista torstaihin. Kunnolliset johtajat lähettävät lapset hakemaan aamiaista ja makaavat koko päivän teltassa, eikö?

Yhtenä yönä puhuimme melkein kahteen asti ja loppujen lopuksi itkin onnesta. Ympärillä oli sinistä, teltan ulkopuolella myrskysi ja salamoi. Ehkä yksi kauneimmista kokemuksista ikinä, on aivan käsittämätöntä kun ymmärtää miten lähellä, mutta niin kaukana kaikki se kylmä sade on. Oikeasti lähellä oli vain hymytyttö ja yksinkertainen onnellisuus. 

Muutamana iltana istuimme rantakallioilla ja vaikka meri myrskysi ja taivaalta tuli vettä, en oikeastaan halunnut pois. Siinä oli hyvä olla kun taivaalla näkyi kuvioita ja ympärillä oli hiljaista, tuulta ja merta lukuunottamatta. Viimeisen illan peilityyni meri ja kaukana näkyvät teltat olivat ihania enkä olisi halunnut pois, siitä huolimatta, että oli oikeastaan todella kylmä. En oikein tiedä miten kaikki meni niinkin hyvin, jos ahdistavin asia oli epäonnistunut lipunlasku (ja sekin siksi etei meitä neuvottu), voi kai kokonaisarvosanan todeta ihan hyväksi?

Lähden huomenna pois, maahan, jossa en ole käynyt kolmeen vuoteen. Hassua palata sinne, sillä silloin viimeeksi minulla vielä oli unirytmi ja oksensin perheen vessassa syötyäni puolikkaan brownien. Nyt? En tiedä. Elättelen ajatuksia syömättömyydestä, mutta toisaalta taas noissa piireissä se on hassua ja hankalaa. Pitää katsoa mitä tapahtuu, mutta toivon ainakin musteesta tulevan sellaista kuin toivon. Pitäisi vielä lähettää essee koordinaattorille ja luettuani siitä muutamia pätkiä haluaisin vain itkeä. Se on oikeasti surkea, samalla tavalla kuin minäkin.