There is another world, there is a better world well, there must be.

Huomenna lähtö leirille enkä oikein tiedä mitä siitäkään tulee, ei ehkä mitään?
Essee on lähes valmis, kirjoitin sen sitten kahdessa päivässä kun aikaa oli koko kesä. Enää päälle viikko aikaa Suomessa, pian pitäisi lähteä Atlantin paremmalle puolelle. Löytäisinkö sieltä sen unirytmin, joka tuntuu haihtuneen viimeisimmän reissun jälkeen? 2010 tilanne oli toinen, mutta kai tämä tästä.

Pakkohan kaiken on olla okei.

try to decide as the amtrak speeds by; to live or die.

Olen tuhlannut koko kesän ja se kostautuu nyt, kun esseen pitäisi olla valmis perjantaina ja dokumentissa on ainoastaan otsikko ja aloitettu bibliography. Inhoan itseäni niin paljon, että voisin oikeastaan oksentaa. Pelkään niin paljon, että oksettaa. Miksi teen tämän itselleni, miksen voisi olla järkevä silloin kun aikaa on? Jos kukaan ei anna tiettyä deadlinea, viivyttelen kuinka pitkään tahansa enkä koskaan saa mitään valmiiksi. Way to go, eh?

Mikään ei oikeastaan ole huonosti, mutta en kuitenkaan halua elää. Miten tähän tultiin ja pääseekö tästä oikeastaan enää pois? Hymytytön mielestä olen kaunein ja ihanin ikinä, hänen mukaansa tästä tulee joskus vielä jotain paljon parempaa ja kauniimpaa. En pysty uskomaan siihen, sillä eihän lähes kahdeksan vuoden helvetti voi muuttua paremmaksi? Ei ainakaan sillä, että kierrän samaa ympyrää ja ensi vuonna lähden omilleni. 

Ehkä jollain tapaa on harmi, ettei kukaan tehnyt mitään silloin kun olin nuorempi. Etten antanut lupaa ja väitin kaiken hyväksi. Saattaisin olla onnellisempi nyt. Saattaisin ehkä olla kasassa tai edes hieman vähemmän hajalla. Ei sille enää mitään voi, on mentävä sillä mitä on annettu, mutta entä jos en pysty? Vanhempana ja "viisaampana" näkee, kuinka hyvä asia se olisi voinut olla jos joku olisi pakottanut minut muutamia vuosia sitten tekemään jotain. Toisaalta... en tiedä. Voihan olla, että kaiken pitikin mennä näin ja minun kuuluu kuolla ennen yliopistosta valmistumista? Fate works in mysterious ways.

Viikonloppuna leirille enkä oikeastaan haluaisi yhtään.
En, vaikka hymytyttö on siellä.

sárin saman þau gróa.

"Ég þakka þér þá von sem þú gafst mér" kirjoitin vaaleanharmaalle taustalle ja arvosanaksi tuli yhdeksän. I thank you for the hope you gave me, aika juhlallista sanoa tuollaista. Kenelle oikein tarkoitin kyseiset sanat? En tiedä vieläkään varmaksi, silloin vaihtoehtoja oli vähintään kolme, eivätkä ne ainakaan ole vähentyneet. Siitäkin on kohta kaksi vuotta. Hassua, että kaksi vuotta sitten aloitin tuolla koulussa pelokkaana tulevasta. Ennen kuin ehdin oikeastaan tehdä mitään, olivat kyljet tiikerinraidoilla. Tänä syksynä palaan sinne viimeisen vuoden ajaksi, pää varmaankin yhtä sekaisin kuin vuosi sitten. Ihosta ei puhuta, sárin saman þau gróa. Haavat parantuvat, eikä niistä tarvitse puhua sen kummemmin. Mainos ilmoitti joskus tahrojen kertovan elämästä, arvethan ovat omanlaisiaan tahroja?

Haluaisin kertoa kaiken olevan hyvin ja kunnossa ja ihanaa, mutta kun ei se mene niin. Tänään söin vähemmän, mutta liikaa. Pyöräilin kuntopyörällä vaikka tunsin pyörtyväni, muttei se auta. Ensi viikolla lähden johtajaksi leirille ja ajattelin olla syömättä.  Miten lapset reagoivat jos näkevät minut? Entä hymytyttö? Toinen vaihtoehto on, että päädyn syömään liikaa. En kuitenkaan usko sen tapahtuvan, ei tuolla. Mietin tänään miksi oikeastaan jaksan yhä kiertää tätä samaa ympyrää, joka on rikkonut vaikka mitä. Kirjoitin mielipiteitäni psykologilla käymisesta ja ymmärsin, että en antanut sille mahdollisuutta. Annoinhan. Puhuin ehkä ahdistavista asioista ja mainitsin kuolemanhalusta, mutten ollut niin rehellinen kuin olisin voinut olla. Toisaalta, psykologi ei antanut minulle mahdollisuutta eikä vastaanottanut kuulemaansa. En ollut surullinen vaan halusin hypätä seuraavalta sillalta alas. Hassua myöntää se, mutta niinhän se oli. En päässyt aamuisin sängystä ylös mutten voinut jäädä siihenkään vaan raahauduin kouluun. En jaksanut olla neljän tunnin päiviä koulussa, lähdin kotiin kun seinät kaatuivat päälle. Tammikuussa sain kuulla ryhmänohjaajalta siitä, että olen ollut liikaa poissa. En usko minkään radikaalisti muuttuvan viimeiselle vuodelle, olen ehkä liikaa poissa, mutta jos en kykene hengittämään? Hassuinta tästä kaikesta tekee ehkä se, ettei kukaan huomannut mitään. Sain kuulla kaikilta vain laiskuudestani, mikäs siinä.

"You, you stay to be alright", ehkä sitten niin. Kummallista, kuinka pitkään olen puhunut kuolemasta mutten ole koskaan tehnyt tiikerinraitoja kummallisempaa. Ja ehkä katsonut liian pitkään sillalta alas. Ehkä jollain tapaa haluan vielä uskoa siihen, että asiat muuttuvat parempaan ja vielä joskus kaikki on ihan okei. Nykyään lähinnä nauran ajatukselle, sillä hei, ei tämä enää muutu. Tavallaan päivästä toiseen selviytyminen on ihan okei. Kai sekin on parempi kuin luovuttaminen? Voisin kuunnella Vakaa koko yön, mutta toisaalta huominen ei muutu yhtään sen paremmaksi vaikken nuku. Eipä se tosin nukkumallakaan parane, kaikki riippuu siitä mitä syön. Haluaisin salaa takaisin sinne, missä olin kahdeksannella ja yhdeksännellä. Sinne, missä puolikkaan banaanin syöminen sai aikaan raivokohtauksen ja mieluummin suututin neiti syksyn kuin söin sen. Silloin minulla oli ihmisiä ympärillä, oli neiti syksy, leijona ja muut. Nyt on oikeastaan enää hymytyttö. Taiteilija ja muut ovat läsnä, mutten ole tekemisissä. Maalari saa mahdollisuuksia, mutten usko hänen haluavan sitä. Enkä toisaalta ihmettele, en minäkään itseni kanssa olisi tekemisissä.

Yhtäkkiä pitäisi olla aivan kamalan aikuinen, en osaa enkä oikein tiedä haluanko. Vastuuta tulee enemmän kuin ehkä jaksaisin kantaa, mutten kieltäydy tehtävistä. Kyllä minä teen ja jaksan, nukkua ehtii myöhemminkin ja murehtiminen menee tehtävien kanssa siinä sivussa. Ehkä opiskelen huomenna ja yön mietin kuolemaa, pitäisi kirjoittaa essee enkä oikeasti tiedä mitä teen. Pullollinen valkoviiniä voisi ratkaista tämänkin ongelman?

leita að ágætis byrjun en verð að vonbrigðum.

"Nú vaknar þú 

Allt virðist vera breytt 

ég gægist út 

En er svo ekki neitt"

 Eilisilta oli liian kaunista kuvailtavaksi millään sanoilla. Koko päivän odotus eturivissä palkittiin ja illalla en enää pelännyt mitään vaikka näinkin ihmisiä. Musiikin ansiosta tunsin olevani läsnä, mutta samalla jossain niin kaukana, että kaikki oli äärimmäisen hyvin. Osasin hetkittäin nähdä tulevaisuuden itselleni ja ymmärsin, että asiat voivat olla hyvinkin. Konsertin jälkeen pidin valkoista paperinpalaa käsissäni ja tärisin, sain oikeasti Sigur Rósin settilistan. Edelleen luodessani katsauksen pöydälle ja nähdessäni paperin, hämmennyn. En tiedä sisäistänkö pitkään aikaan sunnuntai-illan tapahtumia, mutta toisaalta se ei välttämättä haittaa. Pitkän odotuksen jälkeen olin eturivin keskellä ja näin jotain käsittämättömän upeaa. Olen wistful monesta syystä, mutta pääosin onneksi enää vain konsertista.

Perjantai ei sujunut hyvin, kävelin kanavan rannalla ja katsoin alas veteen. Maalarin huudahtaessa vedessä olevasta kuolleesta lokista en kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin kuolemaa ja veden sisäänsä kätkemiä salaisuuksia. Olisin halunnut kiivetä aidan yli ja pudota, mutta ehkä se ei olisi ollut oikea ratkaisu? Istuin penkillä, join lämmintä likööriä ja katsoin vastarannalle. Joensuu oli yhtäkkiä ihan kaunis. Maalari ei ymmärtänyt mitä näin maisemassa enkä toisaalta edes jaksanut selittää. Hassu kaupunki, muttei missään nimessä niin kauhea kuin ensinäkemältä luulin. Tänäaamuna neljän jälkeen kävellessämme itäsillalla totesin kaupungin olevan oikeasti aika suloinen.

Loppujen lopuksi olen onnellinen vaikken ole. Haluan kuolla, mutta en tiedä vielä aikaa tai paikkaa tai tapaa. Todennäköisesti en kuole, ainakaan ennen syksyä, on kuitenkin parempi miettiä aika jonka jälkeen ei ole enää pakko jaksaa. Tiedän etten jaksa koko kesää ja syksyä jos en tiedä aikaa jolloin saan luovuttaa. Toisaalta, haluaisin saada vielä kaksi tatuointia ennen kuolemaa. Tai ehkä kolme. En tiedä milloin mikään tapahtuu, mutta se voi olla ihan hyvä.

and I don't know how we woke up one day and somehow thought we knew.

Huonosti nukutun yön jälkeen pitäisi jaksaa pysyä hereillä. Kolme tuntia unta on ehkä liian vähän, mutta nyt on myöhäistä katua. Viini pitäisi siirtää toiseen pulloon ja juomat pakata ylipakattuun rinkkaan. Oikeastaan en tiedä minne olen matkalla, en ole ollut kaupungissa koskaan aiemmin. En kuitenkaan jaksa pelätä, ennemminkin vain jännitän mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kello ei ole edes kuutta aamulla ja olen jo syönyt. Tosin, ehkä en enää myöhemmin tänään syö kauheasti? Vaikka maalari sanoikin, että menemme syömään melkein heti kaupunkiin saapumisen jälkeen... No, se on sen ajan murhe. Ehkä vain keskityn nyt pitämään hauskaa. Murehtia ehtii myöhemminkin. Vaikka näenkin viikonloppuna ihmisiä enkä tiedä mitä siitäkään tulee, ehkei yhtään mitään.

standing on the rooftops everybody scream your heart out.

Kyljen tiikeriraidat näyttävät säälittäviltä vaalealla iholla. Viikonloppuna saan varmaan osakseni naurua mutten voi sille enää mitään. Kävin eilen lahden toisella puolella hakemassa juotavaa ja varmaan muutaman kilon lisää painoa. Miksi en koskaan opi mistään vaan toistan vanhat virheet uudestaan ja uudestaan? Eilen olisin voinut olla syömättä ja juoda paljon vähemmän, mutta päädyin syömään ja juomaan aivan liikaa. Sain kuulla siitä, kuinka minulla on loistava itsetunto. Päädyin nauramaan. Illalla itkin hymytytölle ja vähän muillekin, en ehkä viettänyt elämäni parasta päivää. Yhä useammin ilta päättyy kyyneliin jos käytän alkoholia, ei sen kai ihan näin kuuluisi olla?

Television poika puhui terapian turhuudesta, "siellä pitää puhua turhista lapsuudenasioista" ja allekirjoitan kaiken hiljaa mielessäni. Minäkin turhauduin psykologilla vuosi sitten ja lopetin ennen kuin oikeastaan aloitinkaan, suullinen diagnoosi vakavasta masennuksesta jäi kaikumaan korviini. Mikään ei kuitenkaan ole mustaa valkoisella, joten niin kauan olen ihan okei. Vaikka haluan pois täältä lähes enemmän kuin mitään muuta, en ole huonossa kunnossa (kuten tyttö taisi kerran todeta). Olen ihan okei, kaikki on ihan hyvin. Jos saisin napista painamalla kaiken loppumaan, saattaisin vahingossa sen tehdä.

Tuntuu väärältä kirjoittaa kerrasta toiseen samoista asioista, mutta ei minulla ole oikein muutakaan kerrottavaa. Viikonlopun jälkeen joko iloitsen tai itken, riippuu niin monista asioista. Haluaisin vain kaiken menevän hyvin, haluaisin osata hengittää. Haluaisin osata olla kuten kaikki muutkin, edes pienen hetken. Jossain syvällä sisälläni haluaisin ehkä elää sunnuntaiyöhön asti.

don't wanna waste no more time, time's what we don't have.

Olen kolme päivää vanhempi ja elän vaikken haluaisi. Elän, vaikka pää kehottaa tekemään kaikkea järjetöntä ei vaan järkevää. Festareilla söin liikaa ja haluaisin kuitenkin loppujen lopuksi vain kuolla. Olen kuitenkin loppujen lopuksi iloinen, että uskalsin tavata Rebeccaa, vaikka lähes koko ajan häpesinkin itseäni. Saatanan sika miksi söit yhtään mitään. En ymmärrä miksi jaksan yrittää mitään kun tiedän etten selviä ensi vuodesta. Kouluun paluu pelottaa ja yhtäkkiä kyseenalaistan myös tatuointisuunnitelmani. Nyt on sinänsä myöhäistä perääntyä enkä ehkä haluakaan, mutta pelkään silti. Entä jos kaikki nauravat minulle jälleen kerran tai entä jos joku kysyy tarinaa kuvalle?

Päästin vahingossa terän iholle kun tajusin tapaavani hymytytön vasta kolmen viikon päästä. Kadun punavalkoista aluetta jo nyt, mutta sille on myöhäistä tehdä mitään. Pyytäisin anteeksi olemassaoloani jos uskaltaisin, se vaan taitaa olla liian loppuunkulutettu anteeksipyyntö. Jos kaapissani olisi vielä salmiakkikoskenkorvaa joisin sen enkä miettisi enempää. Valkoviini loppuu pian enkä haluaisi nukkua, sillä nukahtaminen tarkoittaa ajattelua eikä minulla ole voimia siihen. Hymytyttö pyytää minua hankkimaan apua, mutta ei minulla ole a) aikaa b) varaa. Turhaahan se olisi muutenkin. Ei tämä lähde minusta, on ollut läsnä jo liian pitkään kadotakseen. Haluaisin lähteä baariin huomenna, mutta eihän minulla ole ketään kenen kanssa mennä. Haluaisin mennä alas kadulle polttamaan tupakkaa, mutta enhän minä polta. Haluaisin olla se tyttö, jota minusta ei koskaan pitänyt tulla, mutta tuli kuitenkin.

Jos uskaltaisin luovuttaa, tekisin sen heti. Olen yrittänyt jaksaa lähes kahdeksan vuotta — turhaan. Tässäkö se elämä on?

"Ennen ajattelin miten mä eläisin 

Vielä sadan vuoden päästäkin 

Miten mun askeleet poluille painuneet 

Ois täällä vielä silloinkin"

minä päätin kulkea ylväästi ja pystyssä päin.

Ensimmäinen päivä takana festareilla ja toistaiseksi olen elossa, ihme kyllä. Tänään esimieheni käski minut syömään kun en ollut käynyt, syömättömyys oli puoliksi vahinko ja puoliksi tarkoitus. Miksi syödä jos ei meinaa pyörtyä nälästä? Kukaan ei tänä viikonloppuna oikeasti katso, paitsi ehkä esimies kysyy huomenna olenko syönyt, mutta muuten olen vapaa. Söin tänään ehkä 300kcal ja seisoin koko päivän. Asiat näyttävät valoisammilta siinä mielessä, mutta se on ehkä ainoa osa-alue.

Tänään töissä näin peruskouluaikaisen koulukiusaajani, joka pysähtyi kaveriporukkansa kanssa kohdalleni. Ihme kyllä tämä ihminen sanoi "Moi", johon toki piti kohteliaasti vastata. Oliko väärin katsoa häntä pitkin nenänvartta? Annan ehkä liikaa valtaa tunteille, sillä näin hänet vilaukselta Samuli Putron aikana ja yhtäkkiä koko keikka tuntui turhalta ja ärsyttävältä. Haluaisin vain olla syömättä, juoda kahvia, polttaa tupakkaa ja leikkiä kaiken olevan ihan helvetin okei. Pakkohan kaiken on olla.

Oikeasti kävelen alueella ja kiroan kaiken alimpaan helvettiin kun en ole töissä. Oikeasti en näe saman päivän iltaan asti, mutta ei se kai haittaa. Millään ei oikeastaan ole väliä ja kaikki hajoaa jos ja kun on hajotakseen.

mä retkahdan, polvilleni menneeseen ja aika piirtää ympyrän.

Kirjoitin viidennellä luokalla tarinan naisesta, joka hukuttautui. Koko luokka ihasteli tekstin voimakkuutta ja opettajan kommentit kertoivat luovuudestani. Tekstin arvosana oli kai 10. Kirjoittaessani ajattelin vain itseäni ja sitä, kuinka nautinnollista olisikaan jos olisin tarinan päähenkilö.

Saisinko elämästäni saman arvosanan jos kaikki päättyisi samoin?

Asiat menettävät merkityksensä enkä oikein tiedä miten selviän huomiseen. Puhumattakaan siitä, että minun olisi tarkoitus olla jatkuvasti ihmisten ympäröimänä koko viikonloppu. Ja seuraavakin. En oikein näe huomiseen asti ja vaikka näkisin, en osaa kuvitella itseäni mukaan tarinaan. Pitäisikö huolestua? Elämän pitäisi olla muutakin kuin jatkuvaa selviytymistä. Mikä voidaan määritellä selviytymiseksi?

En ymmärrä kuinka aion elää seuraavat kolme päivää. Tai oikeastaan seuraavan tunnin. Syksystä ja talvesta puhumattakaan. Olisiko aivan väärin lopettaa kaikki abivuonna? Jos ei vain enää pysty? Kai siihenkin on joku raja kuinka paljon ihmisen on pakko jaksaa?