Kun lakit päähän vedettiin, kaikesta kaikki tiedettiin.

Sain eilen painaa valkolakin päähäni ja se tunne oli käsittämätön. Olen ylioppilas, aivan oikeasti olen. Minulla on sininen kansio, jonka sisällä oleva hologrammilla varustettu ja Genevessä allekirjoitettu paperi kertoo minun olevan bilingual diploma recipient. En oikein vieläkään ymmärrä, että tuo pöydällä olevan valkolakki on minun minun minun minun vain ja ainoastaan minun. Niskassa oleva nuttura muistuttaa eilisestä ja katson kuvia itkien, olin oikeasti kaunis, aivan hurjan kaunis. Olohuoneen lahjapöytä muistuttaa onnellisuudesta ja mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka onnittelivat minua eilen. En tiedä, elämä on oikeasti aika hyvää ja monet asiat ovat paremmin kuin toisinaan uskallan myöntää. Nyt voin hylätä vappukruununi ja siirtyä valkolakkien joukkoon, hymyilyttää. Eilen baarissa ihmiset kyselivät hatusta ja sain onnitteluja tuntemattomilta melko paljon. Jotkut nauroivat kun näkivät porukkamme, "miksi noilla on noi päässä?" muttei se haitannut. Tuon yhden illan ajan olimme maailman huipulla ja viikon päästä ensimmäiset lähtevät kohti uutta maailmaa — minulla on vielä muutama viikko, mutta 素晴らしい未来　awaits.

Tulevaisuus pelottaa jonkin verran, mutta kai siellä Englannissa on ihan kivaa? Tänään päätin etten halua tulevaisuudeltani enää yhtään mitään kun seuraava tavoite on vasta kolmen vuoden päässä. On kuitenkin ehkä parempi lähteä opiskelemaan kuin jäädä tänne miettimään tavoitteita ja elämä on kuitenkin tässä eikä "sitten joskus". Ajattelin ottaa kaiken irti näistä viimeisistä viikoista Suomessa ja tavata niitä, joita en pian näe pitkään aikaan. Haluaisin myös oppia ymmärtämään miksi lähteminen on aina niin kamalan vaikeaa ennen kuin oikeasti lähtee — silloin se on helpoin ja yksinkertaisin asia ikinä (niin varmaan, oikeasti itken lentokentällä varmaankin pienen tai ehkä suurenkin joen). Äiti sanoi tänään, että nämä olivat viimeiset juhlat jotka hän minulle järjestää ja itkin vaikka yritinkin väittää muuta.

あなたは大切な人。

あなたは大切な人。= you are an important person 

Olen ollut viime aikoina onnellisempi ja tasapainoisempi kuin pitkään aikaan.
Totta kai on ollut hetkiä, jolloin olen miettinyt miksi edes yritän ja pelännyt aivan kauheasti sitä, että kaikki menee yliopistossa aivan pieleen. Olen pelännyt, ja pelkään yhä, että yliopistossa putoankin taas todella alas enkä pääse enää ylös tai sitten vain pilaan elämäni. Tänään siivotessani aloin kuitenkin miettimään mistä tähän on tultu ja totesin, että olen oikeasti aika pitkällä.

Tyhjensin laatikoita, joissa olevia lehtiä luin kun olin sekaisin. Voguet, Seventeenit ja Marie Clairet — hankittu, koska halusin katsoa kuvia ihmisistä, jotka olivat sellaisia miksi minä haluaisin tulla. Tarinoita ihmisistä, jotka olivat olleet joskus jotain muuta ja nyt he olivat menestyneitä. Toinen laatikko oli täynnä ongelmia — tarinoita mielenterveysongelmista ja musiikista. Musiikkilehdistä säästin ne, joissa mainittiin bändi jota ei edes enää ole. En ole koskenutkaan niihin lehtiin ilmestymisen jälkeen, muttei se poista sitä mitä bändi minulle merkitsee. Löysin myös vanhan kalenterini, sen, jossa punainen "x" oli oksentamista, "72h (:" paaston kesto ja kaikki menot värikoodattua. Turkoosivioletti yksi ihminen, vaaleansininen toinen, punainen matematiikka ja oranssi uskonto. Vaaleanpunainen "f" kertoi epäonnistumisesta, mutta missään ei lukenut "152h" paaston kunniaksi.

En koe olevani terve, en lähimaillakaan. Olen kuitenkin paljon paremmassa paikassa kuin joskus aikaisemmin. Olen aika kaukana tuollaisesta kontrollista ja tavallaan hyvä niin. En väitä ettenkö ajattele ulkonäköäni päivittäin, nyt yritän vain antaa itseni syödä 1000kcal päivässä ja en halua ahdistua siitä. Sillä määrällä ei liho, ei, vaikka miten päin kääntyisi katsomaan numeroita. Sillä määrällä saan turvotuksen pois lakkiaisiin mennessä ja kaikki on hyvin. Tiedostan ajatusmallieni kieroituneisuuden, mutta samanaikaisesti kieltäydyn tunnustamasta enää ongelmaa. En ole terve, en ole normaali enkä kunnossa siinä määrin kuin normaalin ihmisen elämä olisi tasapanoista. Tiedostan kuitenkin olevani tärkeä ja tiedostan sen, että minun teoillani on merkitystä. Minä olen enemmän kuin vaatteiden kokonumero tai näkyvä rintalasta (ei se edes enää näytä kauniilta, joskus ajattelin toisin). Jollain hirveän kummallisella tavalla koen hitaasti ansaitsevani elää, koen, että minulla on muukin tarkoitus kuin ahdistua hengiltä ja olla taakka muille. Tiedän saavani paljon selkääntaputtelua loppukuusta ja se on ihan okei — ylioppilashattu ja yliopistopaikka ovat saavutuksia aivan millä tahansa mittapuulla.

Olen tavannut ihmisen, joka ei ole ollut sinut itsensä kanssa pitkään aikaan ja vuorokauden tuntemisen jälkeen avautuu asioista, joista itse en puhu vuosienkaan jälkeen (paitsi ehkä aivan kauheassa humalassa ennen nukahtamista). Ystävä kertoi keskustelun taustassa lukevan "you cannot save people, you can only love them" ja vaikkei se tarkoittaisikaan oikeasti mitään sen suurempaa, olen kiitollinen ja onnellinen.

Nyt kun saisin vain yliopistoasiota järjesteltyä ja huoneen siivottua ja hieman turvotusta pois niin olisin valmis siihen noin kuukauden päästä alkavaan rumbaan.