Sain eilen painaa valkolakin päähäni ja se tunne oli käsittämätön. Olen ylioppilas, aivan oikeasti olen. Minulla on sininen kansio, jonka sisällä oleva hologrammilla varustettu ja Genevessä allekirjoitettu paperi kertoo minun olevan bilingual diploma recipient. En oikein vieläkään ymmärrä, että tuo pöydällä olevan valkolakki on minun minun minun minun vain ja ainoastaan minun. Niskassa oleva nuttura muistuttaa eilisestä ja katson kuvia itkien, olin oikeasti kaunis, aivan hurjan kaunis. Olohuoneen lahjapöytä muistuttaa onnellisuudesta ja mietin kaikkia niitä ihmisiä, jotka onnittelivat minua eilen. En tiedä, elämä on oikeasti aika hyvää ja monet asiat ovat paremmin kuin toisinaan uskallan myöntää. Nyt voin hylätä vappukruununi ja siirtyä valkolakkien joukkoon, hymyilyttää. Eilen baarissa ihmiset kyselivät hatusta ja sain onnitteluja tuntemattomilta melko paljon. Jotkut nauroivat kun näkivät porukkamme, "miksi noilla on noi päässä?" muttei se haitannut. Tuon yhden illan ajan olimme maailman huipulla ja viikon päästä ensimmäiset lähtevät kohti uutta maailmaa — minulla on vielä muutama viikko, mutta 素晴らしい未来 awaits.
Tulevaisuus pelottaa jonkin verran, mutta kai siellä Englannissa on ihan kivaa? Tänään päätin etten halua tulevaisuudeltani enää yhtään mitään kun seuraava tavoite on vasta kolmen vuoden päässä. On kuitenkin ehkä parempi lähteä opiskelemaan kuin jäädä tänne miettimään tavoitteita ja elämä on kuitenkin tässä eikä "sitten joskus". Ajattelin ottaa kaiken irti näistä viimeisistä viikoista Suomessa ja tavata niitä, joita en pian näe pitkään aikaan. Haluaisin myös oppia ymmärtämään miksi lähteminen on aina niin kamalan vaikeaa ennen kuin oikeasti lähtee — silloin se on helpoin ja yksinkertaisin asia ikinä (niin varmaan, oikeasti itken lentokentällä varmaankin pienen tai ehkä suurenkin joen). Äiti sanoi tänään, että nämä olivat viimeiset juhlat jotka hän minulle järjestää ja itkin vaikka yritinkin väittää muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti