Vaikka viime viikkoon mahtui yksi ilta kun lähes itkin sitä kuinka epäonnistunut olen ihmisenä, olen ollut onnellisempi kuin pitkään aikaan. Olin surullinen ehkä pari tuntia, mutta jossain vaiheessa iltaa tajusin kuinka naurettavaa on olla surkea sellaisesta asiasta. Niin kauan kuin kukaan ei ole kuollut eikä mitään laitonta ole tapahtunut, asiat eivät yksinkertaisesti voi olla kovin huonosti. Olen kironnut harrastukseni alimpaan helvettiin, mutta eilinen näytti taas toisen puolen. Minulla oli oikeasti kivaa koko kuuden tunnin seisomisen ajan. Ymmärsin taas miksi jaksan sitä ajoittaista paskaa mitä tietyt ihmiset heittävät niskaan lähes laittoman paljon. Tapasin eilen kissatyttöä ja mietin, että voisin päästää irti asioista, joille en selkeästi voi mitään eikä heitä edes kiinnosta. Ehkä pian.
Kirjoituksiin on tasan viikko aikaa ja pitäisi kai panikoida, mutta oikeastaan en halua tehdä sitä. Käyn kaupassa ja sitten luen fysiikkaa vaikka mieluummin kävelisin pitkin kaupungin katuja ja ottaisin valokuvia kaikesta kauniista mitä täällä on.
Katsoin kahden tunnin ajan kuvia asunnoista tuhansien kilometrien päässä enkä voi olla innostumatta. Kesästä tulee niin upea, vaikka en saisikaan töitä, sillä on jotain mitä odottaa ja asiat kyllä oikeasti järjestyvät aina jotenkin. Sitä isäkin sanoi tänään aamulla, eikä edes valittanut kun puhuin matkasta.
En oikein tiedä mitä olen enää, en yritäkään syödä normaalisti, mutta toisaalta en pelkää ruokaa kuollakseni. Tarkkailen numeroita ja hypin riemusta kun ne ovat vähemmän kuin aikaisemmin. Uskallan syödä tuntemattomien ja puolituttujen ihmisten seurassa leivän ja kahden vuoden takaiseen se on oikeasti aika saavutus. Mietin yhä miten aion selvitä kesällä kun haluaisin oikeasti syödä vähän mutta samalla haluan maistaa kaikkea sitä mitä söin kaksi vuotta sitten. Toivon vain etten oksenna, se olisi säälittävyyden huippu. Olen muuttunut tänä vuonna paljon ja tiedostan sen itsekin. Tavallaan olen ehkä rasittavampi kuin aikaisemmin, mutta toisaalta niin hurjan paljon onnellisempi. Vaikka me ei olla enää me.
Katsoin tämän viimeisen kahden viikon aikana lähes joka ilta ja ilta illalta se oli kauniimpi kuin aikaisemmin. Sain kokea pinnan alla asioita, joista aikaisemmin vain uneksin ja nykyään tiedän pysyväni rauhallisena, vaikka pään päällä on kaksitoista metriä vettä, eikä minulla ole maskia tai vaihtoehtoisesti regulaattoria. En pelkää, vaikka yläpuolella olisi kahdeksantoista metriä vettä ja minulla ilmaa alle 50bar. Olen niin paljon rohkeampi kuin olisin ikinä uskonut. Jostain ihmeen syystä tapahtui myös -4,6kg.
Opin arvostamaan asioita, joille en aikaisemmin antanut paljoakaan painoa. Ei, en ole yhtäkkiä muuttanut poliittista kantaani, mutta näen joitain asioita paljon suuremmassa tärkeydessä kuin aikaisemmin. Veden alla maailmankatsomus heittää 360° ympäri — vähän kuin minäkin. Meri tuo vapauden ja jostain syystä ajatus "älä taistele virtausta vastaan vaan mene sen mukana, ei se halua sinulle pahaa jos et taistele vastaan" lohduttaa. En panikoinut, vaikka ohjaaja käski uimaan kohti, mutta virtaus vei vastakkaiseen suuntaan ja vesi oli niin kylmää, että melkein tärisin. Pysyin rauhallisena silloinkin kun aallokko heitteli puolelta toiselle vielä yhdeksän metrin syvyydessä ja minun piti olla yhtä veden kanssa ja pysyä samalla korkeudella risti-istunnassa.
Haluaisin palata, mutta toisaalta tällä viikolla on tapahtunut käsittämättömiä asioita enkä ole yhtään surullinen. Yksi ovi sulkeutui, muttei se sattunut laisinkaan sillä tapaa kuin ajattelin, oikeastaan olen vain helpottunut. Huolimatta kaikesta. Sain kutsun haastatteluun, koulu on pian ohi ja loppuviikko on ihan kiva — vaikka pitäisikin lukea fysiikkaa ja matematiikkaa enkä ihan oikeasti haluaisi.
Olen yrittänyt kirjoittaa sunnuntaista asti, mutta aikaisemmin tuntui kuin sanottavaa olisi enemmän kuin jaksan kerralla kirjoittaa. Nyt tajuan ettei varsinaisesti mitään kerrottavaa ole, tai ehkä on, mutten vain osaa pukea ajatuksia ykkösiksi ja nolliksi. Väsyttää liikaa, heräsinhän tänäänkin kamalan aikaisin ilman kelloa.
Perjantaina söin kaupungilla vaikkei edes oikeasti ollut kamala nälkä. Olinhan sentään syönyt seitsemän tuntia sitten leivän. Tänään söin äidin kanssa torilla letun, enkä muistanut ahdistua. Varmaan olisi pitänyt, vaikka se olikin päivän ensimmäinen ruoka. Ehkä yritän vain olla rennompi, sillä tänään illalla kävelen lentokentällä ja muistan taas, kuinka maailma näyttää pilvien yläpuolella niin paljon paremmalta. En ole pakannut kaikkea, mutta yritän kerätä itsevarmuuteni rippeitä, että uskaltaisin käyttää uusia bikineitä. Alaosa oli oikeasti liian iso, vaikka pelkäsin ettei se mahdu.
En varmaankaan kirjoita kahteen viikkoon. Kone jää kotiin ja toivottavasti olisin niin onnellinen, etten jaksa tapella kännykän kanssa. Olen oikeasti aika onnellinen enkä todellakaan jaksa ajatella sellaista, joka veisi onnen pois. Kyllä kaikki selviää.
Näen tässä niin paljon samaa kuin silloin joskus oli, tämä on pelottavaa. Etenkin kun olen nyt toisella puolella kuin viimeksi, tältäkö se tuntuu vai onko se helpompaa? Hassua miten toisiinsa liittymättömät asiat täydentävät toisiaan ja auttavat ymmärtämään paremmin. Tämä on niin jumalattoman vaikeaa, että naurahdan ja väitän ajattelevani katonrajassa olevaa listaa, vaikka mielessäni huudan ettei tästä tule mitään, en minä pysty. En vain osaa enää, en pysty, minä en ole enää sellainen kuin pitäisi ja kaikki luulevat. Kaikesta huolimatta, kaikkihan on hyvin, koska miksi se mitään muuta voisi olla? (ei ole ei ei ei ei ole ei ole ei ole enkä edes saa puhua vaikkei ole)
En muista milloin viimeksi olen ollut näin voimaton asioiden edessä. Vaikka pakotie on aina olemassa, tähän ei auta itseltään pakeneminen ja toisilta ei voi paeta tuntematta pahaa oloa. Jossain syvällä sisimmässäni ehkä tiedän mitä tehdä, mutta samalla pelkään. Olen sillä puolella, missä käy vahinkoja ja jos tekee väärin saattaa luoda enemmän pahaa kuin olisi oikeasti halunnut. En minä halunnut tätä, mutta näin kävi kuitenkin enkä vain osaa toimia oikein ja pelkään niin jumalattoman paljon vääriä sanoja ja liikkeitä.
Viimeisenä kolmena päivän olen pyöräillyt 36km kuntopyörällä ja juonut hirveästi vettä. Ajattelin 'rentoutua' ennen matkaa, eikö se näin toimi? Yritän kirjoittaa viimeisiä asioita ennen kuin koulu loppuu, mutten vain enää jaksaisi. Pyöräily antaa energiaa, mutta kahden tunnin kouluttamisen jälkeen haluaisin vain maata piikkimatolla ja itkeä väsymystäni. Kirjoittaminen pakottaa katsomaan taaksepäin ja meinaan oksentaa kun luen kalenteria viime syksyltä ja tämän vuoden tammi-helmikuulta. En oikeastaan enää ihmettele yhtään miksi paloin loppuun. Syksy oli aivan hullua, olin vähintään kolmena päivänä viikossa kokouksissa, lisäksi koulu ja parhaimpina viikkoina joka ilta kokouksia — joinain päivinä vielä useampi. Vapaapäivä? Hyvä, saan hoidettua kolme kokousta. Koulu loppuu kahdelta? Loistavaa, viisi kokousta onnistuu kyllä. Viikonloppu? Hienoa, saan hoidettua esseen ja haastattelun valmiiksi (niin varmaan, oikeasti vain join pullon viiniä ja itkin itseni uneen).
Ehkä sittenkin olen vielä joissain määrin se sama ylisuorittaja, joka olin yläasteella? Suorittaminen vain on siirtynyt harrastukseeni. Kyllähän minä hoidan ......... melkein kymmenen eri tehtävää. Olenhan jo pian yhdeksäntoista, kyllä tämän ikäisenä pitää jo ottaa vastuuta ja tehdä asioita ja jos minä en tee niitä niin eihän kukaan muukaan? Teen kaiken muutaman kuukauden ajan ja sitten vietän kuukauden ahdistuen hengiltä jos joku mainitseekaan harrastukseeni liittyvää. En taida osata olla ihan sellainen kuin pitäisi, en oikeasti kenellekään. Helpointa olisi jos virta veisi eikä enää toisi takaisin, ei tarvitsisi käsitellä tätäkään.
