andardráttur, hjartasláttur, andann köfum niður og leggjumst.

Kaksi fysiikan internal assesmentia, yksi ranskan 3h kirjoitelma ja yksi matikan tutkielma.

Sen jälkeen enää kirjoitukset ja tämä on ohi, siis ihan oikeasti ohi.

Tänään se koulu hylkäsi minut.

Jostain ihmeen rasiasta onnistuin kaivamaan motivaatiota edes yrittää ja nyt haluan uskoa siihen, että fysiikan työt ovat valmiit perjantaiaamuun mennessä. Haluan uskoa, että ensi maanantaina alkavat valmistavat kokeet menevät kaikki läpi. Haluan uskoa, että oikeasti valmistun tänä vuonna. Tulen hulluksi jos niin ei kävisikään. En osaa enää ilmaista itseäni millään kielellä, yksi virhe lisää. Viimeksi tänään joku nauroi sille kun käytän suomea ja englantia sekaisin, mutten ihan oikeasti usein enää tiedä termejä äidinkielelläni, sillä ensimmäisellä. Pelkään, että äidinkielen kirjoitukset menevät huonosti kun en enää osaa muodostaa järkeviä lauseita, joissa sanat olisivat oikein taivutettuja. Päätoimittaja muistutti possessiivisuffiksista ja ymmärsin sanan ainoastaan siksi, että muistan opiskelleeni japanin suffikseja. En ymmärrä miksi päätin koskaan ryhtyä toimittajaksi.

Harrastuksen kanssa olen joka toinen hetki valmis lopettamaan ja heittäytymään lattialle, mutta tänäänkin laitoin huivin kaulaan ja leikin olevani rauhallinen. Huolimatta siitä, että hetkessä oksetti ja halusin vain itkeä, se koulu ei oikeasti halua minua. Tiesin tässä käyvän näin muttei se poista pahaa oloa kovinkaan paljoa. En vain ole tarpeeksi hyvä — mihinkään.

Mikään mitä yritän kirjoittaa ei vain enää ole tarpeeksi. Englanti tässä laatikossa näyttää typerältä ja oikeastaan tämä fonttikin ärsyttää. Puhumattakaan yölampun keltaisesta valosta ja liian suuresta pehmonallesta, joka oli oikeasti heräteostos, mutta silloin niin ilahduttava. Olin.... kahdeksannella? Kuka kahdeksasluokkalainen ostaa pienen ihmisen kokoisen pehmonallen ihan vain siksi, että se nyt oli iso ja pörröinen? Toisaalta, muutaman vuoden tauon jälkeen olen jälleen ymmärtänyt miten mukavaa on nukkua pehmolelun kanssa — etenkin kun nykyään pelkään taas nukahtaa ja tuntuu, etten oikeasti saisi nukkua. Oikeasti pitäisi vain valvoa kaikki yöt ja tehdä enemmän töitä. Jokainen opettajakin vain muistuttaa siitä, kuinka meidän pitää tehdä töitä. Kukaan ei koskaan mieti, pystyykö tähän ihan rehellisesti kukaan ilman, että menettää järkensä?

Olen niin onnellinen kun TJ päälle pari kuukautta ja sitten lukio on ohi. En enää ikinä (elokuun lisäksi) kävele sinne rakennukseen ja näe niitä ihmisiä. Toisten kohdalla se on haikeaa, mutta on niin monia kasvoja joiden katoamisesta olen iloinen. Ajattelin tänään leijonaa ja vähän ikävöin, muistelin huhtikuun 2010 keikkaa ja mietin, mitä asiat olivat silloin ja mihin on tultu. Ei kai oikein mihinkään? Jotenkin vaan lopetimme yhteydenpidon kun lähdin toiselle puolelle ja oikeastaan se harmittaa.

no one knows, or really cares what you’re drinking, or the clothes he wear.

Yritin kirjoittaa kun olin edes hieman onnellinen, mutta epäonnistuin. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen ja pelkään kun en oikeasti osaa nukkua enää ja olen ahdistunut paska. Jos olisi sosiaalisesti hyväksyttävää maata keskellä koulua, tekisin sen ensi viikolla. Oksettaa ajatuskin koulusta ja en vain yksinkertaisesti jaksa enää. Tosin, ei tälle mitään voi, ei ole vaihtoehtoja.

Olen yrittänyt ymmärtää miksi asiat menevät niin kuin ne menevät, mutta oikeasti olen vain hankkinut itselleni lisää asioita, jotka varastavat yöunia. Yritän nukkua miettien asioita, joilla ei pitäisi enää olla mitään väliä ja yhtäkkiä niistä asioista rakentuu siltoja ahdistukseen, enkä enää voi nukahtaa. Haluaisin vain tämän kaiken pois, en kelpaa kenellekään tällaisena, ehkä pitäisi vain kadota? Jossain joskus sanottiin, että "it'[d] [be] better to burn out than to fade away", mutta en oikein usko. Minulla ei ole mikään vialla, olen muutaman kuukauden sisään aiheuttanut harrastuksellani enemmän itkukohtauksia kuin ehkä on tervettä ja en vain jaksa. Olen oikeasti kunnossa, sillä missään ei olue ICD-10 luokitusta, mutta en vain jaksa. Haluaisin pois, mutten voi tehdä sitä muille. Ei sillä, ei kukaan oikeasti välitä, mutta ehkä voin leikkiä sillä olevan vanhemmille jotain väliä elänkö vai enkö?

Pelkään ensi syksyä ja yliopistoa aivan kamalasti. Mitä siellä kuuluu tehdä kun haluaa vain niellä kaikki siniset ja toivoo nopeaa kuolemaa?

only know you've been high when you're feeling low.

Huomasin tänään miten paljon harrastukseni oikeasti aiheuttaa stressiä. Pitäisi kai oikeasti pitää taukoa siitä, ajatuksin raportin kirjoittamisesta saa aikaan tukehtumiseen verrattavan tunteen ja en vain pysty tähän. Facebookissa tulevat muistutukset muistuttavat siitä, kuinka minun pitäisi oikeasti pystyä kaikkeen ja olla ensimmäisenä menossa kokouksiin, kyllä oikeasti haluaisin pitää sitä toista huivia. Ehkä tämäkin ahdistus on vain pääni sisäistä ja oikeasti olen laiska paska?

Tämä on ollut huono viikonloppu enkä tiedä tuleeko ensi viikosta yhtään sen parempi. Ainakin yksi stressitekijä on eliminoitu, mutta toisaalta kirjoituksiin lukeminen oksettaa jo lähtökohtaisesti, puhumattakaan niistä palautettavista töistä ja muutamista suullisista kokeista, jotka pitäisi vielä hoitaa. Haluaisin vain skipata lukion loppuvaiheen yli kun en yksinkertaisesti jaksa. On jokseenkin hassua ajatella, että vaikka olenkin halunnut kuolla viidenneltä luokalta asti (lupasin silloin, että se joulu on viimeinen, jonka näen), olen yhä täällä ja teen tulevaisuudensuunnitelmia kovempaa tahtia kuin kukaan ehtii kysellä. Samanaikaisesti en ole ollenkaan varma siitä, pystynkö esimerkiksi asumaan yksin yliopistolla ja oikeasti pitämään huolen läsnäolosta ja kaikesta. Vaikka toisaalta.... kyllähän minä nytkin itse hoidan koulussa käymisen, jos sitä sellaiseksi voi laskea yli neljänkymmenen poissaolotunnin jälkeen?

Yritän olla kaikille sopiva ja hyvä, mutta loppujenlopuksi saan vain haukut kaikilta. Sain viikolla viestin, jossa minua haukuttiin lapselliseksi. En jaksaisi enää yrittää muuta kuin jaksaa päivästä toiseen, mutta ei se taida olla muille tarpeeksi. Ehkä vain vietän seuraavat pari tuntia lukien walt whitmania ja leikin olevani todella syvällinen vaikka oikeasti yritänkin välttää hengiltä ahdistumisen. Ei hymytyttökään enää tiedä missä mennään, mutta sillä ei kai toisaalta ole väliä?

we've come too far to give up who we are.

Olen ollut muka kunnossa ja ihan okei viimeiset viikot, mutta kun kaikki romahtaa ympäriltä en ehdi huutaa "apua". Standard deviation ei ole sitä mitä sen pitäisi olla enkä oikein tiedä kuinka tähän sitten loppujen lopuksi päädyttiin. Söin liikaa ja haluaisin vain kuolla. Yksinäisyys lyö pään yli hyökyaaltoina enkä pysty vastustamaan virtauksia, jotka vievät mukanaan.

Luulin kaiken olevan oikeasti jollain tapaa paljon siedettävämmässä kunnossa, mutta ehkä vain erehdyin. Olen oikeasti todella ahdistunut ja haluaisin vain kuolla pois, sillä me ei olla enää me ja mistään ei tule mitään niin kuin pitäisi. Minun kuuluu olla onnellinen abi ja elämäni huippukohdissa, mutta oikeasti vain ahdistun hengiltä ja toivon nopeaa kuolemaa, ettei tätäkään paskaa tarvitsisi enää kestää. Jossain joskus luki, että lukio on oikeasti ihmiselle lähes elämän parasta aikaa ja jos näin on niin en ole enää kiinnostunut lukion jälkeisestä elämästä. Olen niin väsynyt, huolimatta siitä, että nukuin viime yönä 13h.

Pelkään ettei minusta koskaan tule sellaista yhteiskunnan jäsentä, josta vanhempani voisivat olla ylpeitä. Pelkään niin kamalan paljon, etten ole ylpeydenaihe vanhemmilleni. Minun on oltava hyvä ja täydellinen, jotta vanhemmat voivat olla ylpeitä. Minun on pystyttävä asioihin vaikken oikeasti jaksaisi.

Täytyisi kirjoittaa raportti viime viikonlopusta ja ajatuskin siitä varastaa yöunet. Tappaisin itseni jos en tuntisi mitään äitiäni kohtaan. En vain voi tehdä sitä hänelle ja joku voisi todeta sen olevan hyväkin. Pelkään vain liikaa etten pysty olemaan kenellekään tarpeeksi.

mutta tänään voidaan hetki olla kuninkaita.

Tänään seisoin rekan lavalla ja heitin karkkeja nuoremmille. Join suoraan pullon suusta salmaria ja järkytyin kun pullo olikin yhtäkkiä tyhjä. Pepsi max ja jack daniels olivat parempia kuin osasin ajatellakaan ja en voinut olla toteamatta "whisky makes me frisky" kun meinasin itkeä onnesta. Ihan oikeasti, minä olen abiturientti ja saan valkoisen hassun hatun elokuussa. Saan vetää lakin päähäni ja luulla, että tiedän kaikesta kaiken.

Söin ehkä aivan jumalattomasti liikaa, mutta toisaalta myös laitoin ruokaa äidille ja ehkä olin vähemmän kamala tytär kuin hetkeen. Kuitenkin, tiedostan olevani aivan liikaa, mutta ehkä tässä hetkessä pitäisi olla välittämättä. Olen abi ja lukio on ihan kohta ohi. Ei enää kauaa ja saan todeta olevani ylioppinut ja vain iloita valkoisesta lakista. Se lakki symboloi kaikkea niin paljon suurempaa kuin vain yhden elämänvaiheen loppumista. Lakin myötä olen tehnyt niin kuin kunnon ihmisen täytyy ja kouluttautunut pidemmälle kun on pakko. Lakki tuo mukanaan papereita, jotka kertovat minun olevan kaksikielinen ja en voisi olla onnellisempi.

Haluan vain pois lukiosta ja jos en oikeasti lue lomalla, en pääse sieltä ikinä.

life’s already been hard enough without you giving up on yourself.

"Maybe I’m too old to be so hopeful 

Maybe I’m too young to be so bitter 

But I swallowed adolescence by the chokeful 

And came away looking like a quitter"

Ajatukset seikkailevat kuin chilin palaset tehosekoittimessa, enkä muista tekeväni makeaa taikinaa ja nyt on jo liian myöhäistä. Hetkessä teen rauhan itseni kanssa, vaikka lasin jack daniels maistuukin oikeasti aika pahalta, en pysty stressaantumaan. Seuraavassa tosin stressaan itseni kuoliaaksi töistä, jotka pitää palauttaa vielä penkkarihumussa ja viininhuuruisessa mielentilassa. Eihän penkkareista varmaankaan mitään ihmeellistä tule, abiristeilyn skippaaminen oli tietoinen valinta.

Toisilla oli tänään abi-illallinen ja kertoessani äidille siitä kuinka "noilla" on illallinen ja huomenna risteily, olin aistivinani alakuloisuutta vastauksessa. Niin kai sitten, kaikki luokkalaiseni ja koululaiseni ovat "nuo" eivätkä "kaverit" tai jotain muuta. Rehellisesti sanottuna syy illallisen skippaamiseen oli syöminen, mutta todellisuudessa en halunnut maksaa 50€ tylsän näköisestä ruokalistasta ja lasillisesta viiniä. En ole aikaisemmin kauheasti ajatellut sitä, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi koska en osaa tai halua syödä seurassa. Tänään pysähdyin ajattelemaan ja tilaisuuksien määrä on oikeasti aika suuri. Tavallaan en jaksa olla surullinen, mutta jollain tapaa se kuitenkin tuntuu inhottavalta.

En ole viiteen vuoteen käynyt tilaisuuksissa, joissa syötäisiin illallista tai muutenkaan syötäisiin. Jos kutsussa lukee "illallinen", jätän tilaisuuden lähes poikkeuksetta väliin. En lähde syntymäpäiville, en lähde risteilyille, en mene minnekään, mikä oikeasti on mukavuusalueeni ulkopuolelta syömisen osalta. Matkustamista ei lasketa, sillä maan rajojen ulkopuolella tapahtuva syöminen on erilaista.

Toisaalta, kaiken tämän vastapainoksi olen viimeinkin ymmärtänyt joitain asioita paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Hyvin hitaasti löydän rauhaa sieltä, missä sitä ei ole koskaan aikaisemmin ollut. Ymmärrän, ettei minun tarvitse ehkä olla koulussa paras, mutta kunhan vain muistan olla syömättä ja tehdä parhaani, asiat järjestyvät. Valmistun, kunhan teen kaiken vaadittavan ja enää ei ole koulua jäljellä kuin kolme viikkoa + valmistavat kokeet ja loppukokeet. Valmistun, vaikka en osaa syödä ja viime yönä näin unta siitä, että koordinaattorimme käski minun lopettaa tämä pelleily etten muka syö. Lopetan kaiken ylimääräisen ja vietän loman lukien valmistaviin kokeisiin ja saan vähintään 28 pistettä. Valmistun kesällä ja syksyllä nostan vaaleanpunaisen matkalaukun hihnalle enkä tiedä milloin palaan takaisin (tiedänpäs, jouluksi ja sitten taas kesäksi). En tiedä kuinka vanhaksi elän ja elänkö ikinä ilman ahdistusta olomuodostani, mutta mitä sitten.

Ajattelin juoda huomenna pullollisen valkoviiniä ja leipoa pinaattifetapiirakkaa, koska haluaisin vain äidin olevan vähemmän stressaantunut ja surullinen. Yliopistossa voisin etsiä viimein ne ihmiset, joiden seuraan oikeasti sovin ja ehkä aloittaa uudestaan cheerleadingin. Voisin viimein yrittää olla onnellinen.

depression is a bit like happy hour, right? it's gotta be happening somewhere on any given night.

Asiat hajoavat nopeammin kuin ehdin asetella sanoja oikeaan järjestykseen. En ole nukkunut kuukauteen kunnolla ja nyt ilmeisesti viimeisetkin mahdollisuudet ovat karsiutuneet. Makaan yöllä sängyssä itkemässä kun en enää pysty olemaan kenellekään riittävästi ja vaakakin nauraa +1kg vklopun jäljeltä. Tiedän, olen huono ja minusta ei ole mihinkään.

Sain tänään kuulla yhdeltä opettajalta asioita, joiden johdosta makasin kirjastossa itkemässä hysteerisesti kun en voinut mitään muuta. Sen jälkeen revin paperia ja tiuskin kaikille, käskin douchebagia painumaan helvettiin ja vetämään käteen, hups. En ole enää kasassa minkään osalta ja haluan antaa kaiken olla. Itken joka päivä kuitenkin ja yhtä uupunut olen vaikka nukkuisin kuinka paljon. Kukaan ei kiitä, kuulen vain valitusta ja haukkuja tavastani hoitaa asiat ja vaikken muista viikonlopulta mitään koska nukuin ehkä neljä tuntia yössä, minulle vain valitetaan. En enää ikinä halua tehdä mitään harrastukseeni liittyvää tässä porukassa, olen niin väsynyt. Tulen ehkä hulluksi.

Haluaisin hukuttautua kylpyammeeseen tai jopa lavuaari kelpaisi. Olen väsynyt, mutten enää pysty nukkumaan ja tänään ranskan opettaja oli huolissaan kun nukuin tunnilla. Eilen migreeni vain suututti opettajan ja tänään millään ei oikeasti kai ollut kenellekään väliä. Torstaina olevat penkkarit vain lähinnä vituttavat, minulla on peruukki ja haluan kaataa pulloon enemmän rommia kuin kolaa. Toisaalta, saatan joutua samana päivänä rehtorin luokse puhumaan tänään ilmenneestä ongelmasta enkä vain jaksa. Olen kyllästynyt kouluuni ja siihen, kuinka asiat vain hoidetaan päin helvettiä ja tiedän tämänkin olevan loppujen lopuksi minun vikani. Vaikka opettajalla on ollut elokuusta asti aikaa kertoa tänään ilmoitettu asia.

in poison places, we are anti-venom we're the beginning of the end.

Istun lentokentällä ja viereisessä pöydässä oleva lapsi huutaa. Ohi kävelevillä ihmisillä on kiire, mutta tunnelma on kuitenkin paljon rauhallisempi kuin huoneessani viime yönä kun en saanut unta. Olen niin onnellinen, että meinaan pakahtua. Haluaisin vain kävellä turvatarkastuksen paremmalle puolelle, mutta vielä 60 päivää ja yhdeksän tuntia.

Tajusin eilen kärsiväni senioritiksesta, koska en enää osaa välittää mistään kouluun liittyvästä. Enää 26 päivää mockseihin ja sitten kaikki on hyvin lähellä loppua. En voisi olla onnellisempi.

Ajattelin istua täällä vielä hetken ja unohtaa sen, että pitäisi kirjoittaa kaksi sivua esseetä, jonka dl oli eilen. Kyllä kaikki vielä järjestyy ja onhan sähköpostissa kuitenkin tieto siitä, että parin kuukauden päästä istun lentokentällä starbucksissa odottamassa boardingia koneeseen, joka vie minut tuhansien kilometrien päähän kaikesta.

En tiedä mitä vaaka sanoo, mutta nyt juuri se ei edes kiinnosta. Tulevaisuudessa on niin paljon matkustamiseen ja ulkomailla oleskeluun liittyvää, että se on oikeasti ainoa millä on väliä. Maailma on yhtä inhottava ja ruma kuin ennenkin, mutta jotenkin pystyn tässä hetkessä uskomaan huomiseen.