only know you've been high when you're feeling low.

Huomasin tänään miten paljon harrastukseni oikeasti aiheuttaa stressiä. Pitäisi kai oikeasti pitää taukoa siitä, ajatuksin raportin kirjoittamisesta saa aikaan tukehtumiseen verrattavan tunteen ja en vain pysty tähän. Facebookissa tulevat muistutukset muistuttavat siitä, kuinka minun pitäisi oikeasti pystyä kaikkeen ja olla ensimmäisenä menossa kokouksiin, kyllä oikeasti haluaisin pitää sitä toista huivia. Ehkä tämäkin ahdistus on vain pääni sisäistä ja oikeasti olen laiska paska?

Tämä on ollut huono viikonloppu enkä tiedä tuleeko ensi viikosta yhtään sen parempi. Ainakin yksi stressitekijä on eliminoitu, mutta toisaalta kirjoituksiin lukeminen oksettaa jo lähtökohtaisesti, puhumattakaan niistä palautettavista töistä ja muutamista suullisista kokeista, jotka pitäisi vielä hoitaa. Haluaisin vain skipata lukion loppuvaiheen yli kun en yksinkertaisesti jaksa. On jokseenkin hassua ajatella, että vaikka olenkin halunnut kuolla viidenneltä luokalta asti (lupasin silloin, että se joulu on viimeinen, jonka näen), olen yhä täällä ja teen tulevaisuudensuunnitelmia kovempaa tahtia kuin kukaan ehtii kysellä. Samanaikaisesti en ole ollenkaan varma siitä, pystynkö esimerkiksi asumaan yksin yliopistolla ja oikeasti pitämään huolen läsnäolosta ja kaikesta. Vaikka toisaalta.... kyllähän minä nytkin itse hoidan koulussa käymisen, jos sitä sellaiseksi voi laskea yli neljänkymmenen poissaolotunnin jälkeen?

Yritän olla kaikille sopiva ja hyvä, mutta loppujenlopuksi saan vain haukut kaikilta. Sain viikolla viestin, jossa minua haukuttiin lapselliseksi. En jaksaisi enää yrittää muuta kuin jaksaa päivästä toiseen, mutta ei se taida olla muille tarpeeksi. Ehkä vain vietän seuraavat pari tuntia lukien walt whitmania ja leikin olevani todella syvällinen vaikka oikeasti yritänkin välttää hengiltä ahdistumisen. Ei hymytyttökään enää tiedä missä mennään, mutta sillä ei kai toisaalta ole väliä?