we've come too far to give up who we are.

Olen ollut muka kunnossa ja ihan okei viimeiset viikot, mutta kun kaikki romahtaa ympäriltä en ehdi huutaa "apua". Standard deviation ei ole sitä mitä sen pitäisi olla enkä oikein tiedä kuinka tähän sitten loppujen lopuksi päädyttiin. Söin liikaa ja haluaisin vain kuolla. Yksinäisyys lyö pään yli hyökyaaltoina enkä pysty vastustamaan virtauksia, jotka vievät mukanaan.

Luulin kaiken olevan oikeasti jollain tapaa paljon siedettävämmässä kunnossa, mutta ehkä vain erehdyin. Olen oikeasti todella ahdistunut ja haluaisin vain kuolla pois, sillä me ei olla enää me ja mistään ei tule mitään niin kuin pitäisi. Minun kuuluu olla onnellinen abi ja elämäni huippukohdissa, mutta oikeasti vain ahdistun hengiltä ja toivon nopeaa kuolemaa, ettei tätäkään paskaa tarvitsisi enää kestää. Jossain joskus luki, että lukio on oikeasti ihmiselle lähes elämän parasta aikaa ja jos näin on niin en ole enää kiinnostunut lukion jälkeisestä elämästä. Olen niin väsynyt, huolimatta siitä, että nukuin viime yönä 13h.

Pelkään ettei minusta koskaan tule sellaista yhteiskunnan jäsentä, josta vanhempani voisivat olla ylpeitä. Pelkään niin kamalan paljon, etten ole ylpeydenaihe vanhemmilleni. Minun on oltava hyvä ja täydellinen, jotta vanhemmat voivat olla ylpeitä. Minun on pystyttävä asioihin vaikken oikeasti jaksaisi.

Täytyisi kirjoittaa raportti viime viikonlopusta ja ajatuskin siitä varastaa yöunet. Tappaisin itseni jos en tuntisi mitään äitiäni kohtaan. En vain voi tehdä sitä hänelle ja joku voisi todeta sen olevan hyväkin. Pelkään vain liikaa etten pysty olemaan kenellekään tarpeeksi.