in poison places, we are anti-venom we're the beginning of the end.

Istun lentokentällä ja viereisessä pöydässä oleva lapsi huutaa. Ohi kävelevillä ihmisillä on kiire, mutta tunnelma on kuitenkin paljon rauhallisempi kuin huoneessani viime yönä kun en saanut unta. Olen niin onnellinen, että meinaan pakahtua. Haluaisin vain kävellä turvatarkastuksen paremmalle puolelle, mutta vielä 60 päivää ja yhdeksän tuntia.

Tajusin eilen kärsiväni senioritiksesta, koska en enää osaa välittää mistään kouluun liittyvästä. Enää 26 päivää mockseihin ja sitten kaikki on hyvin lähellä loppua. En voisi olla onnellisempi.

Ajattelin istua täällä vielä hetken ja unohtaa sen, että pitäisi kirjoittaa kaksi sivua esseetä, jonka dl oli eilen. Kyllä kaikki vielä järjestyy ja onhan sähköpostissa kuitenkin tieto siitä, että parin kuukauden päästä istun lentokentällä starbucksissa odottamassa boardingia koneeseen, joka vie minut tuhansien kilometrien päähän kaikesta.

En tiedä mitä vaaka sanoo, mutta nyt juuri se ei edes kiinnosta. Tulevaisuudessa on niin paljon matkustamiseen ja ulkomailla oleskeluun liittyvää, että se on oikeasti ainoa millä on väliä. Maailma on yhtä inhottava ja ruma kuin ennenkin, mutta jotenkin pystyn tässä hetkessä uskomaan huomiseen.