Tomorrow is a promise to no-one.

Mitä tämä oikein on? 

Viime iltoina olen ollut niin yksinäinen ja lähes itkenyt. Ikävöin jotain todella paljon, en vain todellakaan tiedä mitä.

Haluaisin olla normaali, olen niin väsynyt ja kyllästynyt tähän kaikkeen. En tahdo tätä, en en en en en en EN. Kuitenkin, tuntuu oudolta ajatella toisenlaista elämää. Mitä tämän jälkeen olisi? Tiedän etten näytä millään tapaa sairaalta, mutta en vain voi uskoa tämän olevan tervettäkään. Tai no, ehkä vain kuvittelen kaiken ja oikeasti olenkin aivan terve ja normaali? Voisi se olla niinkin. Joskus kaksi ja puoli vuotta sitten sanoin pystyväni lopettamaan milloin tahansa, ei tämä ole mitään, laihdutan vain vähän. Miksi en nyt sitten voi lopettaa kun haluaisin? Taisi käydä niin, etten todellakaan itse johda enää tätä. Joku muu tekee päätökset puolestani. Tämä. en. ole. minä. Enhän? Olenhan jotain muuta tämän kaiken alla?


Onko minusta oikeasti tullut tällainen? Kaupassa en uskaltanut eilen ostaa yhtä mehujäätä, siitähän tulisi turhia kaloreita. Mitä sitten vaikka pyöräilinkin yhteensä 22km, en tarvitse sitä mehujäätä, en. Kuitenkin sitten toisinaan saatan syödä lähes normaalisti, kuten tänään. Aamulla heräsin unestani nälkään, menin alas syömään, valvoin muutaman tunnin ja palasin nukkumaan. En halua olla tällainen. Inhoan tätä minkälainen minusta on tullut, ei ihmekään, että olen yksin ja ihmiset eivät kestä minua. Ei tällaista henkilöä kukaan voi jaksaa.
Kaveri sanoo minun olevan todella söpö.. Eihän se nyt hitsi vieköön voi pitää paikkaansa. Enhän minä ole millään tapaa söpö, en tosiaankaan.

ps, oi, uusia lukijoita. Tervetuloa♥

pps, voisin toki jossain vaiheessa tehdä jonkinlaisen erikoispostauksen jos joku olisi kiinnostunut.

kommenttia saa laittaa, ja muutenkin kommentit ovat mukavia. 

niiden valvonta on päällä, joten jos ette tahdo omaanne julkisuuteen, olkoon näin.

Lets go, I want to go, all the way to the horizon.

"Take a long hard look at yourself

How did you end up here"

Olen niin yksinäinen vaikka vietinkin tänään hurjan mukavan illan hyvässä seurassa. Tuntuu vain yksinkertaisesti tyhjältä, minulla on kova ikävä, mutta en tiedä mitä. Kuuntelen aivan käsittämättömän ihanaa musiikkia ja lähes joka toinen kappale saa kyyneleet silmiini. Haluaisin, että joku halaisi kovaa, eikä päästäisi irti. Taidan kuitenkin olla tuomittu yksinäisyyteen, ei kukaan halua viettää aikaa tällaisen ihmisen kanssa. Olen aivan kauhea tapaus.

Väsyttää, pitäisi mennä nukkumaan mutten vain millään haluaisi. En tahdo olla yksin.

The way we lived we felt so alive.

Sanoisin pitäväni tällä hetkellä elämästäni melkoisen paljon.

Tämä matka on ollut aivan ihana, mitä sitten vaikka olenkin syönyt? Olen elossa hitto vieköön ja eikö se ole paljon hienompi asia kuin syömättömyys? 

Juuri nyt en tiedä oikeasti mitä sanoa, muuta kuin, että täällä on mahtavaa. Aurinko paistaa, alkuillasta eilenkin oli +43°C ja yöllä valitin kylmyyttä kun oli pikkuisen vajaa +30°C. 

Eilinen oli päivänä aivan loistava, nauroin niin paljon, kastuin läpimäräksi extempore reissulla huvipuistoon ja yöllä istuin vielä muutaman tunnin baarin kattoterassilla joelle ja kaupunkia katsellen. Valot ovat kauniita öisin.

Juuri nyt mietin vain:

Mitä sitten vaikka en ole laiha?

Onnellisuus on paljon hienompaa, eikö?

Go, fix yourself.

Kirjauduin sisään "uudelle höyhenelle", mutta jollain tapaa koen etten ole laisinkaan tervetullut sinne. Olen sinne aivan vääränlainen. Ehkä pitääkin oikeasti päästää irti? Lähes kolme vuotta samassa roikuttu, mitä olen saanut? Myönnetään, tiedän, että minun pitäisi päästää irti ja juuri nyt se vaikuttaa ihan hyvältä ajatukselta, olenhan onnellinen. 
En vain tiedä sitten kuitenkaan. Pelkään.


Jälleen kerran heilun porteilla eteen ja taakse nojaillen. Mietin kääntyäkkö takaisin tuttuun ja turvalliseen maailmaan josta olen kuitenkin irtaantunut hetkittäin vai olisiko parempi yrittää lopullisesti pois. Entä jos toisenlainen elämä ei olekaan sen arvoista?

taidan juoda vettä, pepsi maxia extra kofeiinilla ja syödä jogurtin.

kyllä, aion syödä koska minulla on nälkä.

sitten lähden kävelemään kohti kaupunkia, ei se ole kuin vajaa 4km.

voisin mennä kahville.

tai sitten menen uima-altaalle.

I can't let this kill me.

Ei minulla muuta, mutta olen elossa.

Pääsin haluamaani lukioon ja sille linjalle mitä niin kovasti toivoin. Onni.

Olen poissa Suomesta koko tämän viikon, onnellisuutta ja aurinkoa, kyllä kiitos.

Paljon kävelyä ja kahtena viime päivänä aivan liikaa ruokaa? Ensimmäinen hyvä, jälkimmäinen paha, ehkä asia muuttuu. En jaksa liikaa välittää, onnellisuus on tärkeämpää.

Muutenkaan juuri nyt en tiedä mihin tämä kaikki on menossa, mutta en kyllä liiemmin jaksa ajatella.

Tärkeämpää minulle juuri nyt on onnellisuus.

Hetkittäin löydän itseni miettimästä kuinka ihanaa olisikaan jos en olisi yksin, mutta ehkä niin kauan kuin tätä kaikkea on, ei kukaan vain yksinkertaisesti pysty olemaan kanssani. Ketun paniikkikohtaukset ja kaikki muukin paska.

You're searching so hard, you've lost yourself.

Maanantai oli vallan mukavaisa, keskustelimme muiden lähdettyä kuiskauksen kanssa jonkin verran tästä kaikesta. Lähinnä siitä, kuinka tyhmä ihminen voikaan olla; hän tietää tämän vaarat, mutta ei välitä niistä sen enempää. Ei kukaan ajattele, että jotain oikeasti sattuisi omalle kohdalle. Harvan mielessä varmaan liikku, että "hei, minähän voin joutua tästä letkuihin. hitto, en taidakaan jatkaa enää näin". Vaikka sen kaltaisia ajatuksia olisikin, kovin harva loppujen lopuksi on valmis uskaltamaan ja aloittamaan taistelun sitä päässä olevaa olentoa vastaan. Olento on kasvattanut voimansa niin suuriksi, että ei kovinkaan moni uskalla vastustaa sitä oikeasti kunnolla. Pitäisi nousta vastarintaan ja huutaa "EI!" niin kovaa kuin kykenee, mutta mistä kaivaa se uskallus?

Helmikuussa yritin taistella. 

Huusin joinain päivinä itselleni jopa ääneen, kuinka en jaksa tätä enää, kelpaan tällaisena, olen hyvä juuri omana itsenäni. Se auttoi hetkessä kun jaksoi toistaa tarpeeksi kauan ja olla välittämättä pään sisällä huutavasta äänestä joka kumoaa kaikki väitteet. Se ääni kertoo yksinkertaisesti vain siitä, että on huono, turha ja lihava ihminen jonka olisi parempi olla kuollut. 

Tämä ei ole millään tavalla kaunista, mukavaa tai ihanaa. Mikään tässä ei ole tavoittelemisen arvoista, ei yhtään mikään. Yksikään ihminen ei aivan oikeasti halua itselleen tällaista elämää. Vaikka kuinka olisi tyytymätön ulkonäköönsä, ei se asia tällä parane. Elämä ei muutu millään tapaa paremmaksi, sillä oikeasti; laihuus ≠ onnellisuus. Kyllä, se voi pienessä päässä kuulostaa juuri siltä, että ne kaksi asiaa kulkisivat käsikkäin. Saattaa olla aivan varma siitä kuinka aivan varmasti onni lisääntyy laihempana. On vain tosiasia, ettei se ole niin. Kukaan ei muutu yhtään sen onnellisemmaksi mitä laihemmaksi tulee. Toki siitä saattaa hetkellinen onni tulla, mutta ei mitään muuta.

Hetkittäin päähän iskeytyy pelottava mielikuva; entä jos koko loppuelämäni onkin tällaista? Entä jos en koskaan opi olemaan onnellinen?

Tänään oli lintubongari, sinivalasbongari ja hyttystenjalostajat ry:n kuukausikokous, eli ehkä normaalimmin höyhenmiitti. Vaikka foorumi ei enää höyhen olekaan, en jaksa kutsua miittiä foorumin nykyisellä nimellä. Ehkä pienestä suojelunhalusta johtuen, mutta myöskin on vaikea yhtäkkiä muuttaa totuttua kutsumanimeä.

Minulla oli hurjan mukavaa, olin todella yllättynyt siitä kuinka monta meitä oikeasti oli paikalla. Parhaimmillaan meitä lienee coffarissa istuskeli saman pöydän ääressä noin 17 ihmistä, suurin miitti missä olen ikinä ollut. Yhdessä vaiheessa koin suuren yllätyksen kun paikalle saapui yhtäkkiä Camillan seurassa henkilö jota en ehkä aivan ensimmäisenä paikalle odottanut. Kyllä oikeastaan jollain tapaa arvasin, että Camilla menee häntä tapaamaan, mutta en tosiaan ajatellut aivan heti hänen myös tulevan varsinaiselle miittipaikalle. Alkujärkytyksen ja ylimääräisen pulssin kohoamisen jälkeen olen todella ylpeä itsestäni. Olen aivan oikeasti siirtänyt kyseisen henkilön menneisyyteen. Sopimus on sopimus ja ne on tehty pidettäviksi. Voin puhua, ei siinä ole pienintäkään ongelmaa, mutta muuten olen täysin hyväksynyt ja sisäistänyt faktat. Saako tästä olla ylpeä?

Huomenna on todellinen tuomiopäivä, sillä noin kymmeneltä aamulla yhteishaun tulokset julkistetaan. Pelkään aivan käsittämättömän paljon, en halua tuloksia, mutta haluan kuitenkin. En tiedä yhtään mihin lukioon oikein päädyn, sillä olen suuresti pettynyt päättötodistukseeni. Entä jos sillä ei päästä sinne minne halusin?

Olisi pitänyt olla koulussa ahkerampi, paljon ahkerampi.

Jätä huoles maanpinnalle ja hyvästit painovoimalle.

Eilinen oli niin hieno päivä, olen onnellinen♥

Vietin koko päivän loistavassa seurassa Radio Aallon -konsertissa, aurinko paistoi ja meillä oli todella hauskaa. Törmäsin myös kuiskaukseen siellä, joskaan emme puhuneet mitään, koska olimme molemmat omissa porukoissamme. 

Illalla kotiin kävellessäni latasin sähköpostit kännykkään ja yllättäen yhden viestin otsikkona on "Sinut on hyväksytty talkootöihin Provinssirockiin". Siinä sitten menivätkin viikonlopun suunnitelmat uusiksi, etenkin kun maanantaina on lähtö ulkomaille ja työt loppuvat sunnuntai-iltana joskus klo 23. En kuitenkaan vielä ainakaan valita, tulee ihan mielenkiintoinen reissu. Ainakin junamatkoille on tiedossa hyvää seuraa ja majoitukseen myös.

Tänään on tarkoitus suunnata kaupungille metsäkeijun, kuiskauksen ja charloten kanssa. Siitä tulee todennäköisesti ja toivottavasti ihan mukavaa, on se ainakin tuhat kertaa parempaa tekemistä kuin kotona koneella istuminen.

juuri nyt olen onnellinen.

pidän siitä.

It's a feeling I've had many times before.

Mistä ihmeestä tämä olo oikein tuli?
Tunti sitten seisoin täristen, kurkku kipeänä ja kasvot märkinä kyynelistä ihmetellen, kuinka ihmeessä tähän tultiin ja miksi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mietin tosissani sitä, kuinka terä helpottaisi oloa. En ole tehnyt mitään vuoden vaihtumisen jälkeen, mutta mitä sitten? Se voisi helpottaa.. Kuitenkin, ainakin toistaiseksi olen pitänyt itseni erossa kaikesta terävästä, sen sijaan olen tehnyt lihaksia ja huudattanut musiikkia niin kovalla kuin koneeni antaa. Pitäisi keksiä jotain järkevää tekemistä. Jotain, jolla saisin ajatukset pois tästä olotilasta.


Eilinen oli ihana. Pariisin Kevät oli aivan loistava ja eturivi enemmän kuin mukava, seurassakaan ei ollut mitään valittamista.
Jopa illalla H:lla kaikki sujui hyvin, ei, en tosiaankaan syönyt ruokaa jota hän laittoi. Maistoin kyllä, mutta koska ei ollut nälkä, en viitsinyt pakottaa itseäni.
Kaikin puolin kaikki meni paremmin kuin hyvin, uskalsin olla hetkellisen mielenhäiriöni johdosta hankituissa farkkushortseissa koko päivän ja käytin myös toppia jota en ole lähes kahteen vuoteen käyttänyt kuin muutaman kerran.

miksi en koskaan opi?

Started crying and I couldn't stop myself.

Päivä oli kauhea, aamu alkoi isäni toimesta hirveällä huutamisella ja yhteen mennessä olin itkenyt kyynelkanavani enemmän kuin tyhjiksi jo kolmeen kertaan. Olen itkenyt tänään niin paljon, että en voi käsittääkään. Missä kumman vaiheessa oikein muka opinkin itkemään?

Harrastin jälleen kerran shoppailuterapiaa vietyäni skootterin huoltoon, ja jonkin kummallisen hetkellisen mielenhäiriön seurauksena ostin shortsit. En tajua mikä minuun meni, minkä ihmeen takia hankin shortsit? Minun jaloillani ei saa käyttää shortseja, mutta tänään olleissa grillijuhlissa pidin niitä kuitenkin. Kuinka kehtaan?

Eilinen oli huonompi kuin kaksi aiempaa päivää ja tämäkin päivä oli huono. Voi, miksi päivät eivät voisi olla jatkuvasti hyviä? Tai edes vaikka seuraavat puolitoista viikkoa? Haluaisin olla onnellinen, mutta pienoinen ahdistus yrittää puskea esiin. Tiedän melkolailla mistä tämä johtuu, mutta en voi sille mitään. Olen tyhmä lapsi.

Vajaan viikon päästä olisi höyhen- ei vaan.. no, miitti kuitenkin. Höyhen suljettiin maanantaina, mutta backup plan oli olemassa. Kuitenkin, sinne meni koko se päiväkirja mitä kirjoitin. En muista enää koskaan niitä tekstejä ja lienee se voi olla ihan hyväkin? Olihan siellä hyviäkin tekstejä, mutta pääasiassa teksti oli todella ahdistunutta. Siellä oli kirjoitus 115h paaston jälkeiseltä yöltä jonka yhä muistan lähes elävästi, se oli kauheaa aikaa. 


Huomenna (tai oikeastaan tänään, sillä on jo perjantai) on Pariisin Kevät Kivenlahtirockissa ja näen jälleen H:ta. Keikan jälkeen olisi tarkoitus mennä hänelle yöksi, mutta sinne on tulossa eräs toinenkin hänen kaverinsa ja H aikoo laittaa ruokaa. En tiedä mitä siitä tulee, pelottaa. En uskalla enkä halua, en pysty.


Viiden vuorokauden päästä tulevat yhteishaun tulokset. En tiedä mitä siitä tulee, sillä tiedän, että jos en pääse haluamaani lukioon, tulen itkemään enemmän kuin paljon. Kahtena yönä olen nähnyt painajaista kuinka en pääse sinne minne haluan ja.. en vain ymmärrä kuinka kestän jos en pääse sinne. Tiedän tämän olevan todella naurettavaa, että stressaan jostain lukiopaikasta näin paljon, mutta en vain voi sille mitään.

It's hard for me to love myself right now.

Päivittäin kirjaudun bloggeriin kirjoittaakseni. Melko nopeasti joudun kuitenkin toteamaan, että ainoa mitä aikaan saisin olisi tyhjiä sanoja. En tiedä mistä kirjoittaa ja mitä kirjoittaa, mitään ei tapahdu vai tapahtuuko?


Peruskoulu on ohi, keskiarvoni oli surkea ja pelkään etten pääse haluamaani lukioon. Säälittävä, surkea, naurettava 9.0, ei sillä pääse mihinkään. Kuinka saatoin olla niin piittamaton ja huono, jos olisin saanut äidinkielestä ja ruotsista kympin, niin keskiarvoni olisi ollut 9,15. Nyt se kuitenkin jäi niin naurettavan surkeaksi, että häpeän itseäni. Olen itselleni niin vihainen, miksen tehnyt kovemmin töitä?! Jos haluamaani lukioon pääsy jää kiinni pienestä, vihaan itseäni vielä enemmän. Olisi täytynyt yksinkertaisesti vain olla ahkerampi ja parempi oppilas, ei tällainen lusmu.


Pelkään yhteishaun tuloksia, näin siitä jo viimeyönä painajaista. Vielä pitäisi odottaa kahdeksan päivää, yhdeksäntenä ne julkistetaan. Inhoan odottamista, tämä on kauheaa, kauheaa, kauheaa. Pelkään niin käsittämättömän paljon.

tänään oli yllättävän hyvä päivä, samoin eilen.

ehkäpä tämä vielä tästä jossain vaiheessa?

parin viikon päästä onneksi ulkomaille.

I can learn to stand alone.

Pitäisi tehdä vaikka mitä, mutta en vain pysty. En kykene aloittamaan yhtään mitään ja sitten vain makaan sängylläni miettien kaikkea mitä täytyisi tehdä. Olen laiska, tyhmä ja saamaton.


En tiedä mistä kirjoittaa, sanat karkaavat ennen kuin niistä muodostuu järkeviä lauseita. Päässäni pyörii irtonaisia ajatuksia jotka eivät sitoudu yhdeksi selkeäksi vaan pysyvät suurena sekamelskana. Olen yksin, vihainen, lienee jopa pikkuisen katkera ja niin hukassa. 


Lauantaina kolmen vuoden työ nykyisessä koulussani on tehty ja todella aion kertoa muutamalle henkilölle tarkkaan valitut terveiset jatkoa varten, oi kyllä aion. En jaksa välittää siitä, että olisin ilkeä, minua ei kiinnosta. Olen niin jumalattoman vihainen ja katkera, oikeasti, taidan olla juuri näitä kahta. En ymmärrä mitä olen näille ihmisille tehnyt ansaitakseni saamani kohtelun, joten heidän on aika saada muutama ihastuttava sana minulta näin kesäloman alkamisen kunniaksi. Tuntuu, että olen kylmä ja ilkeä ämmä ja ehkä sitten olenkin sitä, mutta olen kyllästynyt olemaan muiden kynnysmattona ja vittuilun kohteena. 
Aion kävellä heidän luokseen pää pystyssä ja selkä suorana, sanoa sanottavani ja lähteä samoin kuin tulinkin. He saavat aivan rauhassa ihmetellä mitä ihmettä tapahtui, puhukaa paskaa aivan niin paljon kuin tahdotte, en välitä. Kerrankin sanon vastaan ja kerron totuuden, nykyään niin harvat kertovat totuuden, joten on aivan hyvä heidänkin se edes kerran eläessään kuulla.

just let me go and forget about me.

that'd be better for everyone.