bye 2013.

Olen Hymytytön luona ja illalla menemme tupareihin.

Kassissa on tähtisädetikkuja, kaksi pulloa kuohuviiniä, 
pullo likööriä, neljä coronaa ja neljä siideriä.

Juotavaa voisi olla enemmänkin, mutta näillä mennään.

Tästä tulee hyvä ilta, toivottavasti myös ensi vuodesta.

Ihanaa uutta vuotta kaikille teille! ♥

kerro mulle jotain rauhoittavaa, joka aaveet karkoittaa.

Olen itkenyt viimeiset kaksi tuntia, koska aikuiset ovat idiootteja humalassa eivätkä vain osaa käyttäytyä. Olen halunnut kuolla yhtä kauan, edes se, että äiti tuli viereen ja yritti lohduttaa ei vain auttanut. Tuntuu, etten oikeasti pysty tähän ja peilistäkin takaisin katsoo punanaamainen sika. En ole aiemmin tajunnut, kuinka itkettyäni näytän oikeasti aivan sialta — punainen naama ja turvonneet silmät.

Isän ystävä otti liian kovaa kiinni vyötäröltä ja vaikka sanoin "ei", hän ei meinannut päästää irti. Oksettaa. Tiedän ettei se ollut mitään, mutta en pidä siitä, että joku koskee silloin kun en sitä halua. Haluaisin pestä itseni valkaisuaineella, ehkä sitten nukahtaisinkin?

Silmiin ja päähän sattuu niin paljon ettei se ole edes hauskaa. Ajattelin hetken koulua ja toivoin vessan lavuaarin nielevän minut. En haluaisi herätä enää ikinä, en vain jaksa. Olen niin jumalattoman väsynyt ja kaikki tuntuu vain ahdistavan lisää — Indonesiaan pitäisi laihtua kamalan paljon ja oikeasti haluaisin vain kuolla. En jaksa. En, vaikka 11kk meitä ja elämässä on hyviäkin asioita.

päivien kulun toivoo olevan tasaista, yritän muistoja reunojen alle lakaista.

"Asennetaan anturit mittaamaan häiriöitä 

Etsitään syyt miks vietän unettomia öitä 

Jos mä vain soitan ja sanon en pääse 

Ei jalat toimi on silmillä kääre 

En tiedä miksi se mua pelottaa mut se on totta 

Oon mielikuvituksen tuotetta"

En oikein tiedä miksen osaa hengittää vaan sen sijaan haukon happea kuin kala kuivalla maalla. Tunnen, kuinka sydän sykkii rinnassa, olen elossa, mutta se tuntuu haluavan ulos. En minä sinä halua, en en en. Vaikka "haluan pois" ja niin edelleen, luin taas kerran "It's kind of a funny story"n ja mietin kuinka asiat voisivat olla. Ymmärrän tentaclesit enemmän kuin hyvin, ajatuskin tietyistä asioista saa pulssini kohoamaan epänormaalille tasolle ja sulkee keuhkoputken enkä enää saa happea laisinkaan.

Makaan aamuisin kolme tuntia sängyssä ja keskityn olemaan ajattelematta niin en muista haluavani kuolla. Jos ajattelen, asiat aloittavat järjettömää vauhtia kiihtyvän pyörimisensä, enkä enää löydä itseäni sen pyörremyrskyn keskeltä. En pysty kuin mittamaan toiset 2cl finlandiaa ja toivomaan sen rauhoittavan edes hieman. Sen jälkeen juon vettä laseittain ja syön ketsuppileivän niin kuin kymmenen vuotta sitten ja kaikki on ihan okei. Olen taantunut kahdeksanvuotiaaksi enkä usko tämän olevan mitenkään hyvä asia.

Toisaalta, tällä hetkellä pystyn nukkumaan "normaaleihin aikoihin" ja elän edes hieman, enhän sentään halua jatkuvasti kuolla ja ymmärrän ettei naarmuissa ole mitään järkeä. Haluaisin kirjoittaa väistämättömästä, mutta kirjoitin äsken kaksi lausetta ja luulin kuolevani. En pysty ajattelemaan sitä vielä. Pysyn metsän keskellä ihan hiljaa ja nukun taas aamuun, jolloin jatkan sitä samaa, jota olen tehnyt tiistaista asti. Ehkä hyvällä tuurilla muumioidun ennen sunnuntaiaamua?

kuljen sumussa kainalossani sydän täynnä kultaa.

Yritin, mutta söin varmaan 2000kcal vahingossa — puhumattakaan alkoholista — ja halusin kuolla.
Kahtena viime aamuna olen vain halunnut herätessäni olla poissa ja tänäänkin onnistuin nukahtamaan vasta ajatellessani sitä, miten oikeasti voisin kuolla jos haluaisin. En ole kunnossa.

Sain ihania joululahjoja, säästin monta sataa euroa Indonesian matkalla ja nyt en ehkä palele niin paljon mökillä kun kääriydyin viininpunaiseen huiviinii. Isä lupasi rahaa ensi vuonna ja käteistä sain yöpuvun ostoon, ostan ehkä kuitenkin keikkalippuja ja alkoholia, sillä niistä tulen oikeasti onnelliseksi. Olen salaa todella surullinen ja pelkään, mitä isoisälleni käy tulevaisuudessa, mutta onneksi jääkaapissa on joulusiideriä ja lasin valkoviiniä on ehkä yhdeksi suulliseksi. En pysty ajattelemaan rationaalisesti, mutta hymytytön äiti ompeli meille samanlaiset villasukat ja se on aika suloista.

Entinen luokkalaiseni saattaa tulla tänne perjantaina enkä tiedä halusinko tätä, mutta näin kävi kuitenkin. Tänään peilissä näytin aivan hetken ajan siltä, että kehtaisin olla rannalla jo tällä kropalla vaikka olenkin oksettava.

Katsoin lentoja Barcelonaan toukokuulle ja olen melko varma, 
että lähden kirjoitusten jälkeen kummitädin luokse sinne. 
Pakko päästä pois, hyppään [lentokoneeseen] on pakko päästä pois, 
minne tahansa hiekkatie tai asvaltti, kaikki toimii.

damned if you do, damned if you don't.

Meinasin tänään jäädä istumaan metroaseman penkille kun en tiennyt miksi siitä pitäisi nousta. Yritin juosta bussiin mutta jalat eivät totelleet. Kävelin ulkona välittämättä autoista ja lähes toivoin jonkun osuvan, saisin levätä, viimeinkin. En koulussa enää edes voinut teeskennellä olevani okei ja J kysyi matikassa "mikä on" kun olinkin vihainen. Sain juoda energiajuomaa ja vaikka vihaan niiden makua, olin oikeasti kiitollinen. Näytin kuulemma päivän päättyessäkin "siltä että ole[n] aivan täysin paskana", ei sinänsä hämmästytä.

Itkin käytännössä koko päivän enemmän ja vähemmän hysteerisesti. Uusin matematiikan ja kertasin kokeeseen itkemällä ja hyperventiloimalla 1,5h vessassa. Se, jota lähes kaikki vihaavat tarjosi ulkona chesterfieldin punaisen "you look like you need it" enkä voinut olla kiittämättä vilpittömästi.

Tänään opin miten ihania luokkalaiseni tytöt ovat. Itkiessäni hysteerisesti aulan sohvalla he lohduttivat, halasivat ja kuuntelivat kun kerroin siitä, kuinka väsynyt olen.

Huomenna joudun puhumaan koordinaattorin ja rehtorin kanssa, mutta isompi ongelma on aamulla kouluun asti pääseminen. Tuntuu, että en edes hengittäisi ellei lihaksisto tekisi sitä ilman tietoisia käskyjä. En ole ikinä ollut näin kokonaivaltaisen exhausted ja tässä ei ole mitään hauskaa.

Antakaa jostain joku lääke, jolla olen taas kasassa. 

Käsittelen tämän kaiken sitten joskus.

there's a million ways to see the things in life, a million ways to be the fool in the end of it, none of us is right.

Haluaisin seistä sillalla ja tuijottaa alas hyiseen veteen. Jos olisin yksin kotona, voisin lähteä ulos ja vain olla. Pitkätukkainen mies laulaa siitä, kuinka hänen täytyy kävellä näin ja toivoisin, että minunkin täytyisi tehdä jotain yhtä puhdistavaa. Valkoinen ruutu ja mustat kirjainyhdistelmät eivät vapauta, eivät, vaikka kertoisivat tarinaa mistä. Tarina meistä on mahdoton ja heistä puhuttiin vain viidennellä luokalla. Niistä voisin kirjoittaa kirjan, mutta ehkä päädyn vain puhumaan siitä, miltä minusta ja jostain toisesta voisi tuntua kun lukee tekstiä, jonka joku kirjoitti. Päädyn kertomaan muutaman lauseen niistä ja siitä ja toivon yliopistojen ymmärtävän. 

Jos salaisuudet olisivat salaisuuksia, en avaisi laatikoita ja kansia vaan antaisin kaiken olla. Lasissa olevat limensiivut muistuttavat ikuisesti siitä, kun tajusin miltä pepsi max ja lime tuoksuvat ja aurinko lämmitti ensimmäistä kertaa koko keväänä. Siitä on melkein kolme vuotta. Olin onnellinen ja ruskettunut, nyt en tunne jalkojani ja sormetkin ovat siniset. Suomalaisuuden symboli toimii moneen tarkoitukseen enkä osaa nähdä sitä enää välineenä siihen, mihin se on tarkoitettu. Miksi tyytyä yhteen kun voi saada monta? Surullista, että tämä kaikki tekee kaikesta taas hetkellisesti helpompaa enkä halua kuolla ihan niin aktiivisesti. Ehkä siinä se onkin? En pysty tällä hetkellä hallitsemaan ulkopuolisia asioita, joten olen valmis mihin tahansa, joka saattaa ehkä kenties mahdollisesti helpottaa? Täytin eilen lasin liian monta kertaa, tukehduin suihkussa ja edelleen kylkiin ja lonkkaan sattuu. Sama toistunee ensi viikonloppuna, ja sitä seuraavana, ja niin kauan kunnes hallitsen kaiken tarpeeksi hyvin. Tukehtumalla ja kivulla selvisin toisaallakin, tuttua ja turvallista.

"Pitänyt aseen kylmää metallia vasten ohimoani vuosien ajan ymmärtämättä sitä, että minä olen se, jonka kädessä se ase on. Eikä kukaan uskalla tulla väkisin repimään sitä pois, sillä saattaisin ampua." Pitkään aikaan mikään ei ole iskenyt yhtä kovaa vasten kasvoja sattumatta. Miika kertoo totuuksia, enkä voi olla samaistumatta. Kuinka monta kertaa olen tapellut hänen, sinun, heidän, niiden ja voi luoja ties kenen kanssa kaikesta tästä? Kuinka monta kertaa minua on aneltu hankkimaan apua, uhkailtu soitolla milloin vanhemmille, milloin terveydenhoitajalle? Kuinka monta kertaa olen hymyillyt ja tapellut kaiken hyväksi? Ei tästä oikeasti koskaan tule parempaa ellen itse tee jotain ja sen mahdollisuuden olen jo pyyhkinyt pois, vähän kuin ne pölyt viskipullosta, jota en avannutkaan. Samaan tapaan pyyhin pölyt kuukausittain valkoisesta pussista, jossa olisi kai tarpeeksi sinisiä oikeasti aiheuttamaan jotain. Annan niiden olla, ei vielä ole aika ja kylmä metalli ohimolla tuntuu paljon paremmalta, tietoisuus lohduttaa.

Tänään meikkasin silmänympärykset piiloon kolmella kerroksella meikkivoidetta. 

Ettei vaan kukaan näkisi eilisen jälkiä ja kysyisi mitä ihmettä on käynyt. 

Muovipussi päässäkin olisi helpompi hengittää.

weather the storm and don't look back on last november.

Näin viime yönä unta asioista, jotka eivät koskaan olleet, mutta tuntuivat kovin todelta. Tiedostin koko ajan kaiken olevan unta, joka teki siitä oikeastaan aika surullista. Herätessäni yritin palata uneen — peiton alla maatessani pystyin kuvittelemaan kaiken sen todelliseksi ja elämä tuntui jollain tapaa paljon helpommalta. Kovin ikävää, pitäisi oikeasti uneksia mahdottomasta ja jostain, joka ei edes voisi olla totta, mutta tällainen on kovin surullista. Teoreettisella tasolla kaikki tämä olisi voinut tapahtua joskus, ei vain tapahtunut.

Haluaisin kirjoittaa päivittäin, mutta väsymys on liian kova joka ilta, että jaksaisin edes avata bloggerin. Nukun käsittämättömän paljon muttei se muuta mitään, olen jatkuvasti väsynyt enkä vain yksinkertaisesti jaksa mitään. Haluaisin lopettaa selviytymisen ja elää, ehkä sitten lukion jälkeen? Kummallisen usein päädyn ajattelemaan sitä, kuinka elämän pitäisi olla paljon parempaa kuin se on tällä hetkellä. Kuinka minun ei kuuluisi vain "yrittää selviytyä" ja yrittää jaksaa, kuinka tämä kaikki voisi olla paljon helpompaa. Jostain syystä en vain osaa tai halua tehdä mitään muuttaakseni asioita ja tyydyn samaan vanhaan. 

Haluaisin kuolla kirjoitusten jälkeen. En osaa nähdä elämää yhtään tämän helpompana silloin, sen jälkeen tai koskaan, for that matter. Miksi pitää yrittää jos ei halua eikä jaksa? Haluaisin, että minulla olisi oikeasti ystäviä tai kavereita tai edes acquaintances tai jotain sellaista. Haluaisin välillä käydä ulkona ja tehdä muuta kuin olla neljän seinän sisällä ja yksin humalassa. Tämä on oikeasti aika säälittävää. Rehellisesti sanottuna tuntuu todella pahalta, että olen vellonut tässä samassa paskassa viimeiset seitsemän vuotta, eikä ulospääsyä näy. Ehkä kuolen ahdistuneena ja katuvana, ainakin nyt kaikki tuntuu siltä. Enkä edes osaa enää suomea, oikeasti.

ai, tämä on postaus numero 300. Pitäisi kai tehdä jotain erikoista sen kunniaksi? En tiedä, jos joku haluaa tietää jotain niin kysykää, voin ehkä kertoakin. Tiedän, suurin osa tietää kuka olen ja ehkä tietääkin melkein kaiken, mutta jos nyt jotain sattuu kiinnostamaan.

Oksensin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen ja päädyin istumaan kylmäpussi silmien päällä. Hohdokasta.

taking your own life with boredom, i'm taking my own life with wine - it helps you to rule out the sorrow, it helps me to empty my mind.

"Sometimes depression means 

That every single bone in your body aches 

But you have to keep going through the motions 

Because you are not allowed to call in to work depressed"

Olisin halunnut kirjoittaa eilen kun kaikki oli vielä suhteellisen hyvin — kolmen päivän viikonloppu tuli enemmän kuin tarpeeseen ja huolimatta torstain järjettömästä ruokamäärästä monet asiat muuttuivat positiiviseen suuntaan. Perjantaina tapahtui jotain, jota en todellakaan uskonut tapahtuvan ikinä, mutta ehkä asiat ja ihmiset oikeasti muuttuvat ajan kanssa vaikkei mitään huomaisikaan ajan kuluessa?

Lauantai oli pelkkä valtava sotku, viina ei ole ikinä hyvä idea, eikä ainakaan siinä vaiheessa kun kello on luoja ties mitä ja haluaisin oikeasti vain kotiin nukkumaan. Istuin kuitenkin kulttuuritalolla jossain konsertissa ja seuraava kunnollinen muistikuva on ulkoa kun illan sankarin laukun hihna hajosi (tai aukesi) ja korjaan sitä. Kävelimme kotiin, ei sillä että siitä olisi liian montaa muistikuvaa, ja kotona otimme vielä lasilliset viiniä vaikka siinä vaiheessa olisi ehkä oikeasti pitänyt siirtyä veteen. Jostain ihmeen syystä kuitenkin eilen aamulla herätessäni olo ei ollut väsymystä kummempi.

Tavallaan oli mukavaa unohtaa kaikki hetkeksi, mutta nyt asiat vain vyöryvät päälle hyökyaaltojen lailla enkä pysty uimaan karkuun. En osaa mitään ja olen käytännössä arvoton ihminen — ei kukaan vietä kokonaista 75min tuntia itkien vessassa. Kukaan ei tee sellaista, koska niin ei kuulu tehdä. Järkevä ja kunnollinen ihminen ei nuku sohvalla kahden tunnin päiväunia, koska huolimatta 9h yöunista silmät eivät vain pysyneet enää auki. Minusta ei ole mihinkään muuhun kuin olemaan täydellinen pettymys vanhemmille.

En jaksaisi herätä aamulla, tuntuu, että siitä ei loppupeleissä ole yhtään mitään hyötyä. Todennäköisesti päädyn kuitenkin jossain vaiheessa päivää vessaan itkemään tai haaveilemaan tiikerinraidoista. Ei sillä, että raidat mitään auttaisivat — tänään itkin vain entistä enemmän, mutta aina voi yrittää? Olen niin käsittämättömän väsynyt, tähän ei vain tunnu auttavan edes uni tai kolme litraa teetä. Kolme kofeiinitablettia ei edes hymyilytä ja kahvikuppikin kaatuu vaatteille. Itkeminen nyt ei tunnetusti muuta mitään paremmaksi, mutta en osaa enää tehdä muutakaan.

Onneksi ketään ei kiinnosta ja kukaan ei oikeasti välitä, voisin kadota aivan rauhassa ja se olisi ihan okei. Äitikin vain tänään päätti kertoa kuinka suuri pettymys olen. Hymytyttöä ehkä kiinnostaisi, mutta en kerro kaikkea, joten asiat ovat ihan hyvin. En vain saa tehdä samaa virhettä, jonka olen jo aikaisemmin tehnyt niin monen kanssa. Jos selviän toukokuun loppuun asti saan päättää jatkosta vai onko sitä. 7 vuotta on kai aika paljon. Muistan kuinka unessa basisti sanoi tietävänsä miten kauhealta kaikki tuntuu, mutta pitäisi muistaa kuinka musiikki on aina olemassa ja se ei koskaan jätä yksin. Ehkä sitten niin. Ehkä pitäisi palata siihen, jonka avulla selvisin ala-asteella, koska tämä ei vain yksinkertaisesti toimi.

why can't I sleep at night, don't say it's gonna be alright.

Maalari kertoo eilisestä ja asioista ja hetkittäin mietin miksen ollut siellä. Toisaalta, neljä shampanjapulloa oli enemmän kuin hyvä ja oli seurakin ihan okei, joten ehkä kestän. Kuitenkin, oli hassua että maalari oikeasti kertoi asiat, jotka pyysin ja muutenkin.

Heräsin aamulla kirkkoon ja söin yleisesti ottaen puolivahingossa liikaa — haluaisin olla syömättä seuraavat kolme vuotta. Huomenna pitäisi jälleen viettää ilta alkoholin kanssa ja tiedän päätyväni ajattelemaan liikaa asioita, joille ei kuuluisi uhrata sekuntiakaan. Vahinkoja sattuu ja välillä vahingotkin ovat tahallisia.

En halua käydä vaa'alla katsomassa tuomiota, mutta tiedän ettei mikään oikeasti ole hyvin. Haluan kuitenkin pysyä kasassa, ihan vain kun en tiedä mitä tapahtuu ja jos pitää olla kasassa niin pystyn siihen. Olen kunnossa, mutta mikään ei siltikään ole kuten pitäisi ja haluaisin vain maata sängyssä nukkumassa. Todellisuus tuntuu liian pahalta ja vaikealta.

Tekstissä ei ole oikeasti mitään järkeä, mutta ei kai monessa muussakaan asiassa. Ehkä olisi pitänyt tänäänkin juoda kolme litraa rooibosta ja tehdä matikanläksyt — vai johtuuko tämä kuitenkin vain siitä, että join viiniä, muttei se edes noussut päähän?

we find ourselves in the same old mess.

Neljä pulloa shampanjaa, kolme cocktailia.
Kauheasti ruokaa, paljon naurua.
"Olen aikuinen."

Aikuiset viettävät iltaa toisten aikuisten kanssa irkkupubissa istuen ja antavat yli kuusikymppisten setien huudella perään. Aikuiset juovat shampanjaa kun sitä kannetaan pöytään ja lukevat kavereiden viestejä hämmentyneinä. Aikuiset puhuvat tatuoinnin ottamisesta ja kertovat sen tuntuvan nautittavalta, kuin joku avaisi skalpellilla selkää. Mietin yhä, vaikuttavatko tiikerinraidat siihen, ettei kuva sattunut.

Tosin, ei se kai ole aikuista jos haluaisi vain juoda lisää ja lisää ja lisää ja unohtaa tunteet? Onneksi en juo vaan menen nukkumaan ja herään aamulla haudoille ja kirkkoon ja olen ihan okei. Helvetin okei.
Olen aikuinen, joka hallitsee elämänsä ja jolla kaikki on hyvin.

Välillä on helpompi lähteä kuin jäädä.

við sáum öll svo margt já, heimsins ból og svart malbik.

Itkin tänään meikkivoiteen pois kasvoilta ehkä kymmenen kertaa.

Sain kokeen takaisin, 5 englannista on aivan järjettömän huono. Paper 1:sen 6 ei lohduta mitään kun kaikki ympärillä saivat seiskoja. Ei minusta ole yhtään mihinkään. En osaa edes englantia, vaikka kuulemma käytänkin cohesive deviceseja todella hyvin. Se ei lohduta mitään. Olisin vain halunnut kyljet tiikerinraidoille, mutta sen sijaan tyydyin makaamaan pulpetilla ja tärisemään itkun takia. Meneehän se maanantai-iltapäivä näinkin, etenkin kun jatkoin itkemistä ja tiuskimista koko loppuiltapäivän.

Kotona itkin kun yritin saada kaiken tehtyä, mutta olen tehnyt vain 3/4 huomiseksi vaadittavista asioista ja oikeastaan en haluaisi enää herätä. Essee on puolivalmis, jatkan kai aamulla liian aikaisin ja yritän taas osata olla niin kuin pitäisi. Se taitaa tosin olla turhaa, ei minusta ole yhtään mihinkään ja tänään se tuli jälleen kerran todistettua. Miten ihmeessä voin kuvitella olevani minkään arvoinen jos saan englannista vitosen. Se vastaa kahdeksikkoa ja ei minun englantini ole noin huono ei ei ei ei ei ei ei ei ei ole. Eihän?

Oikeastaan on aika paha olla, mutta ei se mitään. Ei saa olla poissa koulusta, ei saa olla väsynyt, ei saa olla stressaantunut, ei saa olla mitään, mikä poikkeaa tasaisesta ja normaalista. Pitää olla hyvä, kiltti, näkymätön ja ystävällinen. Tänään itkin keskellä koulun kirjastoa, koska Vaka, enkä voinut mitään muuta. Tänään pelkäsin taas entistä enemmän kaiken hajoavan käsiin ja uskon siihen oikeastaan todella vahvasti. En minä voi selvitä tästä kaikesta.

við lifðum í öðrum heimi Þar sem vorum aldrei ósýnileg.

Þetta er ágætis byrjun.

Vietin eilen päälle kaksi tuntia jossain paljon kauniimmassa kuin tämä maailma. En tiedä vieläkään mitä oikein tapahtui ja mitä se oli, mutta huolimatta epämiellyttävistä venäläisistä, olin aika onnellinen. Vaka, Hoppípolla, Með Blóðnasir, Varúð ja vaikka mitä muuta eikä elämä ollut hetkeen yhtään sen pahempaa kuin joskus nuorena kun en ajatellut liikaa. Oikeastaan, kaikki oli aivan todella hyvin — mitä nyt maalari pyörtyi ja kuolin selkäkipuihin encoren aikana. Olen yllättävän iloinen niistä tunneista, jotka käytin jonottamiseen, sillä tuollaista onnea ei saavuteta ihan miten tahansa ja Jónsi & co. hoitivat hommansa hyvin. Tosin, ikävä Joensuuhun oli aika suuri, sillä siellä oli kesäyön antama erityinen tunnelma. Eilen keikan jälkeen oli vain silmien alle valunut ripsiväri, joka korosti tummia silmänalusia enemmän kuin ehkä tarvitsikaan ja maalarin mukaan se näytti oikeasti siltä, että olen haudasta noussut. hups.

Maalari lähti kotiin ja en oikein tiedä mitä perjantain ja tämän päivän välillä tapahtuikaan. Puhuin liikaa, hän puhui paljon ja päädyimme samoihin päätelmiin tietyistä ihmisistä. Nauroin ilosta enkä halunnut kuolla kuin ehkä muutaman kerran, joka on kai ihan hyvä? Viikonlopusta muistona viinipullo olohuoneen lattialla, siideritölkki keittiössä ja sekaisin oleva jääkaappi.

Elämä on jotenkin todella kummallista ja siitä huolimatta en viðrar vel til loftárásan soidessa osaa sanoa mitään. Sama pätee eiliseen, voin yrittää muodostaa sanoiksi kaiken sen, mitä ajattelen ja tunsin, mutta ei se antaisi keikalle sen ansaitsemaa arvoa. Sanoillani ei luoda lähellekään sitä tunnelmaa ja atmosfääriä, joka eilen vallitsi. Olen onnellinen, olen ihan oikeasti. Ainakin tämän hetken kun starbucks mukissa on detox -teetä ja itken. 

Tänään pitäisi saada kaikkea aikaan, mutta ajatus peittojen alle käpertymisestä ja itkemisestä tuntuisi niin paljon paremmalta. Ehkä annan maailman odottaa, sillä harmaa Helsinki ei kaipaa elävää kuollutta kaduilleen vielä moneen tuntiin eikä minulla ole mitään odotettavaa muutenkaan. Ehkä sitten huhti- ja toukokuussa. Keskityn pohtimaan miten ihmeessä Jónsi saattaa laulaa miten hän laulaa ja unohdan huomiselle olevat kolme deadlinea, sekä ne neljä tiistailta. Apua, voiko tätä koulua jaksaa? Eilen ennen keikkaa rintalastan alla tapahtui jotain, joka sattui oikeastaan todella paljon ja mietin että mitä helvettiä se oikein on. Toisaalta, ei siinä varmaan mitään, kipu ei ollut samaa kuin silloin kerran kun olisin vain halunnut käpertyä kerälle vaikka olinkin keskellä narinkkatoria.