"Sometimes depression means
That every single bone in your body aches
But you have to keep going through the motions
Because you are not allowed to call in to work depressed"
Olisin halunnut kirjoittaa eilen kun kaikki oli vielä suhteellisen hyvin — kolmen päivän viikonloppu tuli enemmän kuin tarpeeseen ja huolimatta torstain järjettömästä ruokamäärästä monet asiat muuttuivat positiiviseen suuntaan. Perjantaina tapahtui jotain, jota en todellakaan uskonut tapahtuvan ikinä, mutta ehkä asiat ja ihmiset oikeasti muuttuvat ajan kanssa vaikkei mitään huomaisikaan ajan kuluessa?
Lauantai oli pelkkä valtava sotku, viina ei ole ikinä hyvä idea, eikä ainakaan siinä vaiheessa kun kello on luoja ties mitä ja haluaisin oikeasti vain kotiin nukkumaan. Istuin kuitenkin kulttuuritalolla jossain konsertissa ja seuraava kunnollinen muistikuva on ulkoa kun illan sankarin laukun hihna hajosi (tai aukesi) ja korjaan sitä. Kävelimme kotiin, ei sillä että siitä olisi liian montaa muistikuvaa, ja kotona otimme vielä lasilliset viiniä vaikka siinä vaiheessa olisi ehkä oikeasti pitänyt siirtyä veteen. Jostain ihmeen syystä kuitenkin eilen aamulla herätessäni olo ei ollut väsymystä kummempi.
Tavallaan oli mukavaa unohtaa kaikki hetkeksi, mutta nyt asiat vain vyöryvät päälle hyökyaaltojen lailla enkä pysty uimaan karkuun. En osaa mitään ja olen käytännössä arvoton ihminen — ei kukaan vietä kokonaista 75min tuntia itkien vessassa. Kukaan ei tee sellaista, koska niin ei kuulu tehdä. Järkevä ja kunnollinen ihminen ei nuku sohvalla kahden tunnin päiväunia, koska huolimatta 9h yöunista silmät eivät vain pysyneet enää auki. Minusta ei ole mihinkään muuhun kuin olemaan täydellinen pettymys vanhemmille.
En jaksaisi herätä aamulla, tuntuu, että siitä ei loppupeleissä ole yhtään mitään hyötyä. Todennäköisesti päädyn kuitenkin jossain vaiheessa päivää vessaan itkemään tai haaveilemaan tiikerinraidoista. Ei sillä, että raidat mitään auttaisivat — tänään itkin vain entistä enemmän, mutta aina voi yrittää? Olen niin käsittämättömän väsynyt, tähän ei vain tunnu auttavan edes uni tai kolme litraa teetä. Kolme kofeiinitablettia ei edes hymyilytä ja kahvikuppikin kaatuu vaatteille. Itkeminen nyt ei tunnetusti muuta mitään paremmaksi, mutta en osaa enää tehdä muutakaan.
Onneksi ketään ei kiinnosta ja kukaan ei oikeasti välitä, voisin kadota aivan rauhassa ja se olisi ihan okei. Äitikin vain tänään päätti kertoa kuinka suuri pettymys olen. Hymytyttöä ehkä kiinnostaisi, mutta en kerro kaikkea, joten asiat ovat ihan hyvin. En vain saa tehdä samaa virhettä, jonka olen jo aikaisemmin tehnyt niin monen kanssa. Jos selviän toukokuun loppuun asti saan päättää jatkosta vai onko sitä. 7 vuotta on kai aika paljon. Muistan kuinka unessa basisti sanoi tietävänsä miten kauhealta kaikki tuntuu, mutta pitäisi muistaa kuinka musiikki on aina olemassa ja se ei koskaan jätä yksin. Ehkä sitten niin. Ehkä pitäisi palata siihen, jonka avulla selvisin ala-asteella, koska tämä ei vain yksinkertaisesti toimi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti