there's a million ways to see the things in life, a million ways to be the fool in the end of it, none of us is right.

Haluaisin seistä sillalla ja tuijottaa alas hyiseen veteen. Jos olisin yksin kotona, voisin lähteä ulos ja vain olla. Pitkätukkainen mies laulaa siitä, kuinka hänen täytyy kävellä näin ja toivoisin, että minunkin täytyisi tehdä jotain yhtä puhdistavaa. Valkoinen ruutu ja mustat kirjainyhdistelmät eivät vapauta, eivät, vaikka kertoisivat tarinaa mistä. Tarina meistä on mahdoton ja heistä puhuttiin vain viidennellä luokalla. Niistä voisin kirjoittaa kirjan, mutta ehkä päädyn vain puhumaan siitä, miltä minusta ja jostain toisesta voisi tuntua kun lukee tekstiä, jonka joku kirjoitti. Päädyn kertomaan muutaman lauseen niistä ja siitä ja toivon yliopistojen ymmärtävän. 

Jos salaisuudet olisivat salaisuuksia, en avaisi laatikoita ja kansia vaan antaisin kaiken olla. Lasissa olevat limensiivut muistuttavat ikuisesti siitä, kun tajusin miltä pepsi max ja lime tuoksuvat ja aurinko lämmitti ensimmäistä kertaa koko keväänä. Siitä on melkein kolme vuotta. Olin onnellinen ja ruskettunut, nyt en tunne jalkojani ja sormetkin ovat siniset. Suomalaisuuden symboli toimii moneen tarkoitukseen enkä osaa nähdä sitä enää välineenä siihen, mihin se on tarkoitettu. Miksi tyytyä yhteen kun voi saada monta? Surullista, että tämä kaikki tekee kaikesta taas hetkellisesti helpompaa enkä halua kuolla ihan niin aktiivisesti. Ehkä siinä se onkin? En pysty tällä hetkellä hallitsemaan ulkopuolisia asioita, joten olen valmis mihin tahansa, joka saattaa ehkä kenties mahdollisesti helpottaa? Täytin eilen lasin liian monta kertaa, tukehduin suihkussa ja edelleen kylkiin ja lonkkaan sattuu. Sama toistunee ensi viikonloppuna, ja sitä seuraavana, ja niin kauan kunnes hallitsen kaiken tarpeeksi hyvin. Tukehtumalla ja kivulla selvisin toisaallakin, tuttua ja turvallista.

"Pitänyt aseen kylmää metallia vasten ohimoani vuosien ajan ymmärtämättä sitä, että minä olen se, jonka kädessä se ase on. Eikä kukaan uskalla tulla väkisin repimään sitä pois, sillä saattaisin ampua." Pitkään aikaan mikään ei ole iskenyt yhtä kovaa vasten kasvoja sattumatta. Miika kertoo totuuksia, enkä voi olla samaistumatta. Kuinka monta kertaa olen tapellut hänen, sinun, heidän, niiden ja voi luoja ties kenen kanssa kaikesta tästä? Kuinka monta kertaa minua on aneltu hankkimaan apua, uhkailtu soitolla milloin vanhemmille, milloin terveydenhoitajalle? Kuinka monta kertaa olen hymyillyt ja tapellut kaiken hyväksi? Ei tästä oikeasti koskaan tule parempaa ellen itse tee jotain ja sen mahdollisuuden olen jo pyyhkinyt pois, vähän kuin ne pölyt viskipullosta, jota en avannutkaan. Samaan tapaan pyyhin pölyt kuukausittain valkoisesta pussista, jossa olisi kai tarpeeksi sinisiä oikeasti aiheuttamaan jotain. Annan niiden olla, ei vielä ole aika ja kylmä metalli ohimolla tuntuu paljon paremmalta, tietoisuus lohduttaa.

Tänään meikkasin silmänympärykset piiloon kolmella kerroksella meikkivoidetta. 

Ettei vaan kukaan näkisi eilisen jälkiä ja kysyisi mitä ihmettä on käynyt. 

Muovipussi päässäkin olisi helpompi hengittää.