damned if you do, damned if you don't.

Meinasin tänään jäädä istumaan metroaseman penkille kun en tiennyt miksi siitä pitäisi nousta. Yritin juosta bussiin mutta jalat eivät totelleet. Kävelin ulkona välittämättä autoista ja lähes toivoin jonkun osuvan, saisin levätä, viimeinkin. En koulussa enää edes voinut teeskennellä olevani okei ja J kysyi matikassa "mikä on" kun olinkin vihainen. Sain juoda energiajuomaa ja vaikka vihaan niiden makua, olin oikeasti kiitollinen. Näytin kuulemma päivän päättyessäkin "siltä että ole[n] aivan täysin paskana", ei sinänsä hämmästytä.

Itkin käytännössä koko päivän enemmän ja vähemmän hysteerisesti. Uusin matematiikan ja kertasin kokeeseen itkemällä ja hyperventiloimalla 1,5h vessassa. Se, jota lähes kaikki vihaavat tarjosi ulkona chesterfieldin punaisen "you look like you need it" enkä voinut olla kiittämättä vilpittömästi.

Tänään opin miten ihania luokkalaiseni tytöt ovat. Itkiessäni hysteerisesti aulan sohvalla he lohduttivat, halasivat ja kuuntelivat kun kerroin siitä, kuinka väsynyt olen.

Huomenna joudun puhumaan koordinaattorin ja rehtorin kanssa, mutta isompi ongelma on aamulla kouluun asti pääseminen. Tuntuu, että en edes hengittäisi ellei lihaksisto tekisi sitä ilman tietoisia käskyjä. En ole ikinä ollut näin kokonaivaltaisen exhausted ja tässä ei ole mitään hauskaa.

Antakaa jostain joku lääke, jolla olen taas kasassa. 

Käsittelen tämän kaiken sitten joskus.