"Asennetaan anturit mittaamaan häiriöitä
Etsitään syyt miks vietän unettomia öitä
Jos mä vain soitan ja sanon en pääse
Ei jalat toimi on silmillä kääre
En tiedä miksi se mua pelottaa mut se on totta
Oon mielikuvituksen tuotetta"
En oikein tiedä miksen osaa hengittää vaan sen sijaan haukon happea kuin kala kuivalla maalla. Tunnen, kuinka sydän sykkii rinnassa, olen elossa, mutta se tuntuu haluavan ulos. En minä sinä halua, en en en. Vaikka "haluan pois" ja niin edelleen, luin taas kerran "It's kind of a funny story"n ja mietin kuinka asiat voisivat olla. Ymmärrän tentaclesit enemmän kuin hyvin, ajatuskin tietyistä asioista saa pulssini kohoamaan epänormaalille tasolle ja sulkee keuhkoputken enkä enää saa happea laisinkaan.
Makaan aamuisin kolme tuntia sängyssä ja keskityn olemaan ajattelematta niin en muista haluavani kuolla. Jos ajattelen, asiat aloittavat järjettömää vauhtia kiihtyvän pyörimisensä, enkä enää löydä itseäni sen pyörremyrskyn keskeltä. En pysty kuin mittamaan toiset 2cl finlandiaa ja toivomaan sen rauhoittavan edes hieman. Sen jälkeen juon vettä laseittain ja syön ketsuppileivän niin kuin kymmenen vuotta sitten ja kaikki on ihan okei. Olen taantunut kahdeksanvuotiaaksi enkä usko tämän olevan mitenkään hyvä asia.
Toisaalta, tällä hetkellä pystyn nukkumaan "normaaleihin aikoihin" ja elän edes hieman, enhän sentään halua jatkuvasti kuolla ja ymmärrän ettei naarmuissa ole mitään järkeä. Haluaisin kirjoittaa väistämättömästä, mutta kirjoitin äsken kaksi lausetta ja luulin kuolevani. En pysty ajattelemaan sitä vielä. Pysyn metsän keskellä ihan hiljaa ja nukun taas aamuun, jolloin jatkan sitä samaa, jota olen tehnyt tiistaista asti. Ehkä hyvällä tuurilla muumioidun ennen sunnuntaiaamua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti