tracing patterns across a personal map.

Jos kirjoittaisin tätä 24h sitten, tekstin sävy olisi täysin erilainen. Eilen aamulla herättyäni näin viestin häneltä enkä hetkeen tiennyt olenko yhä unessa vai onko se totuus. Viesti kertoi asioista ja jollain tapaa kaikki oli seesteistä. Kirjoitin pitkän vastauksen ja lähes myöhästyin kokeesta, hups. Kävin alkossa ennen yhtätoista ja yhdeltä olin jo puoli skumppapulloa enemmän iloinen. Illalla juhlissa join ilmaista juotavaa ja hetki sitten tajusin syöneeni liikaa salaattia.

Pitäisi kai olla onnellinen kun kesäloma on alkanut, mutta en kykene siihen. Olen ollut onnellinen liian kauan, nyt reuna vain pettää ja putoan. Minun kuuluisi olla onnellinen ja nauttia lomasta, mutten osaa. Luokkalaiset puhuvat eräästä, joka itkee seiskaa huonommista arvosanoista ja valittaa ruokailusta enkä voi muuta kuin ahdistua. Olen liian kateellinen, sillä minullahan kuului olla ongelmia. Joskus väitin olevani paljon muuta kuin tämä kaikki mutten enää oikein tiedä. Ehkä koko nykyinen identiteettini on rakentunut sen päälle, että en osaa syödä tai elää. Nykyään olen kuitenkin vain.... lihava tyttö joka ei osaa elää.

En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa kun luen vanhoja kirjoituksia ja näen kaikki sanat kuolemaan liittyen. Miksi edes jaksan puhua siitä kun en kuitenkaan tapa itseäni? En osaa, en uskalla, en pysty, enkä vain pystyisi. Ajattelen ensi vuotta enkä oikeasti enää usko selviäväni hengissä. Kokeiden tulokset olivat sitä mitä odotinkin, mutta olen enemmän kuin pettynyt itseeni. Ainoa oikea tapa viettää koko kesä olisi opiskella, pyöräillä ja unohtaa ruoka — ihan kuin onnistuisinkin... No jaa, ehkä leikin edes hetken etten söisi niin paljoa. Parasta olisi jos saisin kaiken tämän pois mahdollisimman pian. Olisin hyvä edes jollain tasolla kun en koulussa selkeästikään pärjää?

Miten kaikestä on voinut tulla näin järjettömän monimutkaista ja vaikeaa? Elämä on kokonaisuudessaan pelkkää eteenpäin rämpimistä ja suo ei tunnu loppuvan koskaan. Muistan joskus ajatelleeni, että ehkä neljä vuotta kaiken kanssa olisi tarpeeksi avun hakemiseen, nyt vajaan seitsemän vuoden jälkeen koen tämän riittämättömäksi. Eihän mikään ole huonosti vaikka haluaisinkin kuolla. Ei tällä ole mitään väliä, en ole tärkeä eikä mikään tästä merkitse tulevaisuudessa enää mitään.

mutta mikä oikein on tulevaisuus ja onko sitä jos ei halua enää jatkaa?

everything is fine but i wish i was dead.

Ylläoleva kuva on Sigur Rósin konsertista vuorilta. 

Heinäkuussa näen kyseisen yhtyeen Joensuussa ja ehkä elän. 

Tai sitten vaihtoehtoisesti itken jos näen jotain, mitä en kestäkään.

Olen ehkä syönyt oikein tai sitten en, en uskalla katsoa painoa, koska turvottaa. Alkoholia olen juonut liikaa, mutta ei sillä ole mitään väliä. Kun asioilla ei ole mitään väliä on alkoholinkäytölläni kaikkein vähiten. Tai oikeastaan minun hyvinvoinnillani. Eilen taisin itkeä hymytytölle ettei mistään tule mitään, koska olen syönyt liikaa. Tänään olen vain.... tavallinen toivoton itseni. En jaksa kiivetä takaisin reunalle, matka alaspäin on paljon helpompaa.

Valkoviini on hyvää mutten tunne mitään. "Silloin vasta tuntee elävänsä kun käy kuoleman portailla", toteaa hahmo television piirretyssä enkä usko koskaan olleeni lähellä kuolemaa. Olen kokenut eläväni, mutta kuitenkin. Ei asioista tule mitään, vaikka tiedän kaiken korjaantuvan jos ottaisin itseäni niskasta kiinni. Entä jos en vain jaksa?

Miten voin saada elämänreunasta kiinni jos en oikeasti edes jaksa kurkottaa enkä halua kertoa kenellekään siitä mitä tapahtuu? Ehkä annan kaiken vain pudota ja ensi syksynä itken jälleen etten todellakaan jaksa. Sitten leikin terävillä esineillä koko talven ja uuden vuoden aikoihin ryhdistäydyn, olenhan ulkomailla. Lukulomalla ryhdistäydyn enemmän, olenhan auringon alla kaukana kaikesta pahasta. ...toisaalta, mikään ei takaa lukulomalle asti selviämistä. Ehkä vain kuolen viimeinkin ensi talvena. Onhan sitä jo odotettu viidenneltä luokalta asti.

nothing's really making any sense at all, let's talk.

Hengitys muuttuu kyyneltulviksi poskilla ja laulun mukaan valot ohjaavat minut kotiin. Valosta varjoihin siirtymä tapahtuu nopeammin kuin ehdin kuiskata "anteeksi" ja tytön kysyessä "mikä hätänä?" näen jo punaista. Sellaista punaista, joka syövyttää kaiken eikä koskaan päästä irti otteestaan.
Punainen, joka on tarpeeksi valkoinen etten oikeasti suutu vaan ennemminkin ahdistun.

Jos osaisin kertoa mikä on vialla, miksi teen mitä teen, kertoisin. En vaan osaa, eikä hymytyttöä voi kiinnostaa. Vajoan välinpitämättömyyteen enkä välitä. Nauran jos joku sanoo välittävänsä — ei sinua oikeasti kiinnosta, haluat vain olla hyvä ihminen. Kaiken merkitys on kadonnut harmaan sumuverhon taakse enkä pääse verhon toiselle puolelle. Tällä puolella on kiiltävää ja kirkasta ja karheaa, toinen puoli olisi jotain tuntematonta enkä tiedä tarvitsenko sitä. Tarvitseeko tunteita johonkin? Kaikessa rehellisyydessä: minua pelottaa. Leikitään etten juuri sanonut noin.

Koeviikko tekee kaikesta hurjan paljon kauheampaa ja haluan vain kuolla. En enää kykene välittämään mistään ja ajattelen kuolemaa turhan paljon. Ajatus terästä iholla kuulostaa liian houkuttelevalta ja ilman hymytyttöä se ei olisi jäänyt vain ajatustasolle — pelkään vain hänen paniikkikohtauksiaan jos hän näkisi arpeni. En enää jaksaisi olla ystävällinen tai mukava kenellekään kun koen kaikkien olevan ilkeitä minulle. Piiloudun teräskuoreen, josta ei niin vain kuoriuduta.

Suojaudun samoin kuin aikanani yläasteella enkä tiedosta miksi.

Ehkei tätä sotkua saakaan koskaan selväksi?

are we getting closer or are we just getting more lost.

Koeviikko alkaa ja minusta kuoriutuu jälleen se hirviö, joka vain huutaa, ei nuku ja käyttäisi mielellään aivan liikaa alkoholia. En kestä tätä stressiä pelkään olevani hymytyttöä kohtaan aivan liian ilkeä — ei sillä, että se nyt jotain yllättäisi. Toisaalta taas, eihän millään ole mitään väliä.

Tämä oli taas yksi niistä päivistä kun itkin kipua opettajan puhuessa atlantic charterista ja yalta conferencesta. Tänään tärisin luokan edessä puhuessani, sitä ei oikeasti tapahdu ikinä. Tänään iloitsin täysi-ikäisyydestäni ostamalla pahaa siideriä, ei enää ikinä foxya. Tänään olin liikaa ja olen yhä enkä voi sille mitään.

Leikittelen ajatuksella kaiken lopettamisesta. 

Mitä tässä oikeastaan on enää jäljellä muuta kuin kuolema?

Kiinnostaisi myös tietää kuinka monelta asialta on mahdollista paeta yhtäaikaa? 
Voiko juosta ikuisesti jos ei vain yksinkertaisesti halua kohdata todellisuutta?
Heräänkö jonain aamuna kolmekymppisenä ja ajattelen häntä?

toisiimme me vaikka väsytään päätöksestä kiinni pidetään.

"Muutan kanssasi minne tahansa jos vain haluat. 

En enää pysty elämään ilman sinua, en halua elää toisessa maassa."

Olin eilen oikeasti aika kaunis, tunsin oloni kauniiksi. 
Korkokengät tuntuivat hyvältä ja rakastin maailmaa.

Ilta oli hieno vaikka puheeni kuulostikin varmaan kauhealta (kuulin kehuja lähes kaikilta muttei mistään voi koskaan olla varma). Join enemmän kuin pitkään aikaan ja tanssin kuin hullu vaikken todellakaan osaa tanssia. Suutelin hymytyttöä ruokapöydässä ja tulin ilmeisesti kaapista ulos aika monelle. Tapasin joitain ihmisiä pitkästä aikaa ja oikeasti nautin elämästäni.

Illalla mikään ei vaan enää tuntunut miltään ja nyt sama toistuu. Pelkään aikuisuutta en ehkä haluakaan olla 18v tämä tuntuu liialliselta. En kykene kantamaan vastuuta omasta elämästäni voi luoja en pysty.
Lohduttaudun sillä, että voisin kuolla ja sille ei voitaisi tehdä mitään.
Vapaus on suuri vankila.

took eighteen years to get this far, don't always know what I'm talkin' about feels like I'm living in the middle of doubt.

Tänään annan kuplivan juoman tehdä minusta iloisen.

Tänään olen hetken ajan se pikkuinen Bubble nuoruudestani.

Tänään en itke kaloreita, ulkonäköäni, ihmissuhteitani tai mitään muutakaan.

Tänään elämä on sellaista kuin sen haluaisin olevan ja en anna minkään pilata päivää.

En vieläkään ymmärrä miten olen elänyt näin vanhaksi, mutta annan shampanjalasini puhua totuuksia.

Olen onnellinen, mitä sä luulit?

jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa, en muistojen päälle kultakerrosta saa.

Lauantaina sain ensimmäisen paniikkikohtauksen moneen viikkoon.
Olin jo unohtanut mitä on kun keho ei enää tottele käskyjä eikä vain kykene.
Makasin hymytytön vieressä pienellä kerällä ja leikin kuollutta, huoh, säälittävää.

Olen syönyt viime aikoina niin paljon etten voi enää sanoa olevani millään tasolla sairas. Kyllä, yritän vähentää syömistä jonnekin 600kcal tuntumaan. Ei, en ole sairas. Olen niin lihava etten oikeastaan saisi olla olemassa. Peilistä takaisin tuijottava olento on liikaa kaikilla aspekteilla. Kuka väitti neidon olevan kauneimmillaan seitsemäntoistakesäisenä? Minä ainakaan en ole.

Nyt jos asiaa tutkittaisiin, ei minulla varmaan olisi edes masennusta. Nukun, enkä edes mieti kuolemaa päivittäin. Vaikka vihaankin masennuksen ja melankolian glorifiointia, kaipaan takaisin sinne mistä kerran, jos toisenkin, selvittiin. En uskalla olla onnellinen, hetkenä minä hyvänsä voi kaikki hajota sirpaleiksi. Valuisin harmaana massana viemäriin. Ei minussa oikeastaan ole mitään hyvää.
Roikun menneessä ja leikin eläväni. Oi miten ihailtavaa.

Täytän 18 aivan pian.

Olen halunnut kuolla viimeiset 6,5 vuotta.

En oikein ymmärrä miksi olen yhä elossa.

Ai niin, koska olen pelkuri.

en paikalleni pysty jäämään kaikki vihaaminen vaa bensaa mun hävittäjään.

Tänään tajusin lopullisesti etten tule olemaan onnellinen niin kauan kuin asun Suomessa. 
Saatoin itkeä hiukan, sillä tiedän etten voi jäädä, koska haluan olla onnellinen.
Pelkään elämäni puolesta, sillä minun on päästävä pois ja mahdollisimman pian.

"Kamat edes istuvan alle ja aivot narikkaan

Iha sama mistä lähen, minne saavun

Tänään koko tää maailma on mun

Hei,  nuori villi ja vapaa,  aika lentää

Reitti selvä, rullaan pitkin kiitorataa, aika lentää

Menneistä ajoista muistuttaa leimat passis

Tuu tekee mun kaa lentokonetanssii

Eikä pidättele mua täällä yhtään mikään"

Elämä täällä ei tule koskaan olemaan tarpeeksi.

Haluan vain takaisin sinne, jossa olin vuosi sitten.

Siitä tuli uusi kotini, suuri pala sydämestä jäi lokeroon 44.

pahimpia on aamut, joiden päättymistä ei näy.

Älä laihduta -päivän kunniaksi paastosin 15h ja söin vajaat 600kcal. Tuijotin numeroita ja ranteen paksuutta koko päivän. Tällaistahan sen kuuluikin olla? Eikö?

Opiskelin tuplanegaation merkitystä ja join liikaa kahvia. Yritin lyhentää "To Do" -listaa; huomenna on esitelmä enkä ole ikinä ennen jännittänyt näin paljon. Johtunee siitä, etten oikeasti tiedä mitä teen tai mitä kuuluisi tehdä. Ilmoittauduin kokeisiin ja olin yhteydessä yliopistoon, hui helvetti ihan oikeasti tämä on pelottavaa.

Olen yrittänyt ymmärtää mistä oma käytökseni niin monen asian suhteen johtuu. Luulin ensin kaiken vian olevan peruskouluajan kiusaamisessa, sitten huusin hänestä ja nyt en vain enää tiedä. Mikä on kaiken takana? Kun sanon etten ymmärrä miksi kukaan haluaisi minut pelastaa ja etten ansaitse sitä, osa sanoistani johtuu kyvyttömyydestä antaa mahdollisuus. Muttei kukaan toinen voi pelastaa jos ei siihen itsekään kykene? En voi olettaa kenenkään auttavan, ei kenenkään kuulu tehä sitä enkä uskalla luottaa täysin.

Jostain syystä en enää pelkää hymytyttöä enkä ole varma onko tämä oikein vai väärin. Elämä on liian laajaa ja käsittämätöntä. "Kyllä sä voit olla täällä aamulla jos haluat en vaan tiedä viihdytkö, mutta olet sentään vävytyttö", hui.

Sekavaa ja turhaa, hieman kuten elämänikin.

me sovittiin ettei saa unohtaa, sitten kuukaudet kului aloit unta muistuttaa.

"Olet maailman kaunein tyttöystävä." 

ei tuollaiselle voi olla hymyilemättä.

Kaikki on ollut niin hyvin perjantaista asti etten uskalla ajatella pitkiä öitä ilman tyttöä.
Aamulla niskaan tuhiseminen on hauskaa ja hymytytön hymy on kauneinta aamussa. Ja se fakta, että tyttö on vieressäni eikä meillä ole mihinkään kiire. Jos voisin itse päättää päivärytmini, makoilisin varmaan päivät pitkät sängyssä. Enkä edes siksi, että en kykene elämään.

Tällä hetkellä minä olen väsynyt, lihava, sekava, mutta silti ihan onnellinen. Vaikka huomenna menenkin helvettiin josta jo kerran pääsin — nyt matka sinne tapahtuu omasta tahdosta, hölmö. Huomenna pitäisi olla vaikka kuinka monta koulupaperia valmiina, mutta en vain MUISTA. Idiootti. Miten kuvittelen koskaan pääsemään yliopistoon jos jo lukio on tällaista?

Yliopistohakemukset alkavat huutaa nimeäni ja lähetin jo kyselynkin erääseen yliopistoon kun en sivuilta vastausta löytänyt. Milloin minusta tuli näin vanha ja miksi en enää tiedäkään mitä haluan elämältäni? Kaikki on vain suuri valkoinen pilvimöykky, josta ei saa otetta mistään suunnasta. Hymytyttö on ikkuna, joka suojelee, mutta kaikki on kuitenkin niin haurasta. Shampoon tuoksu katoaa lakanoistani ja huoneenikin tuoksuu jo lähes ainoastaan hajuvedeltäni. Merkit katoavat ja muistoksi jää keltainen koliseva muovipussi. Yhtä erottuva kuin minun suhteeni joidenkin ihmisten silmissä, näkyvästi erilainen, väärä.

jos tämä koskaan ikinä milloinkaan loppuu, 

hajoan pahemmin kuin koskaan aiemmin.

salaa hiljaa näen kuvasi tai kuulen nimesi ja yhä mietin miksi.

enkö oikeasti opi ikinä päästämään irti?

tämä alkaa olla liikaa.