are we getting closer or are we just getting more lost.

Koeviikko alkaa ja minusta kuoriutuu jälleen se hirviö, joka vain huutaa, ei nuku ja käyttäisi mielellään aivan liikaa alkoholia. En kestä tätä stressiä pelkään olevani hymytyttöä kohtaan aivan liian ilkeä — ei sillä, että se nyt jotain yllättäisi. Toisaalta taas, eihän millään ole mitään väliä.

Tämä oli taas yksi niistä päivistä kun itkin kipua opettajan puhuessa atlantic charterista ja yalta conferencesta. Tänään tärisin luokan edessä puhuessani, sitä ei oikeasti tapahdu ikinä. Tänään iloitsin täysi-ikäisyydestäni ostamalla pahaa siideriä, ei enää ikinä foxya. Tänään olin liikaa ja olen yhä enkä voi sille mitään.

Leikittelen ajatuksella kaiken lopettamisesta. 

Mitä tässä oikeastaan on enää jäljellä muuta kuin kuolema?

Kiinnostaisi myös tietää kuinka monelta asialta on mahdollista paeta yhtäaikaa? 
Voiko juosta ikuisesti jos ei vain yksinkertaisesti halua kohdata todellisuutta?
Heräänkö jonain aamuna kolmekymppisenä ja ajattelen häntä?