Ylläoleva kuva on Sigur Rósin konsertista vuorilta.
Heinäkuussa näen kyseisen yhtyeen Joensuussa ja ehkä elän.
Tai sitten vaihtoehtoisesti itken jos näen jotain, mitä en kestäkään.
Olen ehkä syönyt oikein tai sitten en, en uskalla katsoa painoa, koska turvottaa. Alkoholia olen juonut liikaa, mutta ei sillä ole mitään väliä. Kun asioilla ei ole mitään väliä on alkoholinkäytölläni kaikkein vähiten. Tai oikeastaan minun hyvinvoinnillani. Eilen taisin itkeä hymytytölle ettei mistään tule mitään, koska olen syönyt liikaa. Tänään olen vain.... tavallinen toivoton itseni. En jaksa kiivetä takaisin reunalle, matka alaspäin on paljon helpompaa.
Valkoviini on hyvää mutten tunne mitään. "Silloin vasta tuntee elävänsä kun käy kuoleman portailla", toteaa hahmo television piirretyssä enkä usko koskaan olleeni lähellä kuolemaa. Olen kokenut eläväni, mutta kuitenkin. Ei asioista tule mitään, vaikka tiedän kaiken korjaantuvan jos ottaisin itseäni niskasta kiinni. Entä jos en vain jaksa?
Miten voin saada elämänreunasta kiinni jos en oikeasti edes jaksa kurkottaa enkä halua kertoa kenellekään siitä mitä tapahtuu? Ehkä annan kaiken vain pudota ja ensi syksynä itken jälleen etten todellakaan jaksa. Sitten leikin terävillä esineillä koko talven ja uuden vuoden aikoihin ryhdistäydyn, olenhan ulkomailla. Lukulomalla ryhdistäydyn enemmän, olenhan auringon alla kaukana kaikesta pahasta. ...toisaalta, mikään ei takaa lukulomalle asti selviämistä. Ehkä vain kuolen viimeinkin ensi talvena. Onhan sitä jo odotettu viidenneltä luokalta asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti