Opiskelin tuplanegaation merkitystä ja join liikaa kahvia. Yritin lyhentää "To Do" -listaa; huomenna on esitelmä enkä ole ikinä ennen jännittänyt näin paljon. Johtunee siitä, etten oikeasti tiedä mitä teen tai mitä kuuluisi tehdä. Ilmoittauduin kokeisiin ja olin yhteydessä yliopistoon, hui helvetti ihan oikeasti tämä on pelottavaa.
Olen yrittänyt ymmärtää mistä oma käytökseni niin monen asian suhteen johtuu. Luulin ensin kaiken vian olevan peruskouluajan kiusaamisessa, sitten huusin hänestä ja nyt en vain enää tiedä. Mikä on kaiken takana? Kun sanon etten ymmärrä miksi kukaan haluaisi minut pelastaa ja etten ansaitse sitä, osa sanoistani johtuu kyvyttömyydestä antaa mahdollisuus. Muttei kukaan toinen voi pelastaa jos ei siihen itsekään kykene? En voi olettaa kenenkään auttavan, ei kenenkään kuulu tehä sitä enkä uskalla luottaa täysin.
Jostain syystä en enää pelkää hymytyttöä enkä ole varma onko tämä oikein vai väärin. Elämä on liian laajaa ja käsittämätöntä. "Kyllä sä voit olla täällä aamulla jos haluat en vaan tiedä viihdytkö, mutta olet sentään vävytyttö", hui.
Sekavaa ja turhaa, hieman kuten elämänikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti