Olin jo unohtanut mitä on kun keho ei enää tottele käskyjä eikä vain kykene.
Makasin hymytytön vieressä pienellä kerällä ja leikin kuollutta, huoh, säälittävää.
Olen syönyt viime aikoina niin paljon etten voi enää sanoa olevani millään tasolla sairas. Kyllä, yritän vähentää syömistä jonnekin 600kcal tuntumaan. Ei, en ole sairas. Olen niin lihava etten oikeastaan saisi olla olemassa. Peilistä takaisin tuijottava olento on liikaa kaikilla aspekteilla. Kuka väitti neidon olevan kauneimmillaan seitsemäntoistakesäisenä? Minä ainakaan en ole.
Nyt jos asiaa tutkittaisiin, ei minulla varmaan olisi edes masennusta. Nukun, enkä edes mieti kuolemaa päivittäin. Vaikka vihaankin masennuksen ja melankolian glorifiointia, kaipaan takaisin sinne mistä kerran, jos toisenkin, selvittiin. En uskalla olla onnellinen, hetkenä minä hyvänsä voi kaikki hajota sirpaleiksi. Valuisin harmaana massana viemäriin. Ei minussa oikeastaan ole mitään hyvää.
Roikun menneessä ja leikin eläväni. Oi miten ihailtavaa.
Täytän 18 aivan pian.
Olen halunnut kuolla viimeiset 6,5 vuotta.
En oikein ymmärrä miksi olen yhä elossa.
Ai niin, koska olen pelkuri.
2 kommenttia:
Mä olen tainnut jo tehdä ihan tarpeeksi. Oon satuttanut Oskaria jo niin paljon, että oletan sen tänään kävelevän ulos lopullisesti enkä mä tiedä, mitä sitten tapahtuu, koska itsehän mä tätä kerjäsin. Mun usko parantumiseen on pyöreä nolla. Oon fyysisesti paremmassa kunnossa, mutta mieli on ihan sama kuin vuosi sitten. En mä oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä, kun tuntuu siltä, että olen jo yrittänyt kaikkea. Kiitos kauniista sanoistasi<3
Niin, olit oikeassa: mun olettamus meni taas pieleen. En ymmärrä, miten monta kertaa Oskari vielä jaksaa katsoa mun mokailuja sormien välistä... Mutta en mä silti ymmärrä, miksi mitään ei ole tapahtunut mun pääni sisällä, miten mä olen edelleenkin tällainen sotku. Olet ihana<3 Kai mun pitää vielä yrittää ja sitten vielä yrittää vähän lisää ja luottaa siihen, että mussa oikeasti on jotain, minkä vuoksi taistella.
Lähetä kommentti