Pitäisi kai olla onnellinen kun kesäloma on alkanut, mutta en kykene siihen. Olen ollut onnellinen liian kauan, nyt reuna vain pettää ja putoan. Minun kuuluisi olla onnellinen ja nauttia lomasta, mutten osaa. Luokkalaiset puhuvat eräästä, joka itkee seiskaa huonommista arvosanoista ja valittaa ruokailusta enkä voi muuta kuin ahdistua. Olen liian kateellinen, sillä minullahan kuului olla ongelmia. Joskus väitin olevani paljon muuta kuin tämä kaikki mutten enää oikein tiedä. Ehkä koko nykyinen identiteettini on rakentunut sen päälle, että en osaa syödä tai elää. Nykyään olen kuitenkin vain.... lihava tyttö joka ei osaa elää.
En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa kun luen vanhoja kirjoituksia ja näen kaikki sanat kuolemaan liittyen. Miksi edes jaksan puhua siitä kun en kuitenkaan tapa itseäni? En osaa, en uskalla, en pysty, enkä vain pystyisi. Ajattelen ensi vuotta enkä oikeasti enää usko selviäväni hengissä. Kokeiden tulokset olivat sitä mitä odotinkin, mutta olen enemmän kuin pettynyt itseeni. Ainoa oikea tapa viettää koko kesä olisi opiskella, pyöräillä ja unohtaa ruoka — ihan kuin onnistuisinkin... No jaa, ehkä leikin edes hetken etten söisi niin paljoa. Parasta olisi jos saisin kaiken tämän pois mahdollisimman pian. Olisin hyvä edes jollain tasolla kun en koulussa selkeästikään pärjää?
Miten kaikestä on voinut tulla näin järjettömän monimutkaista ja vaikeaa? Elämä on kokonaisuudessaan pelkkää eteenpäin rämpimistä ja suo ei tunnu loppuvan koskaan. Muistan joskus ajatelleeni, että ehkä neljä vuotta kaiken kanssa olisi tarpeeksi avun hakemiseen, nyt vajaan seitsemän vuoden jälkeen koen tämän riittämättömäksi. Eihän mikään ole huonosti vaikka haluaisinkin kuolla. Ei tällä ole mitään väliä, en ole tärkeä eikä mikään tästä merkitse tulevaisuudessa enää mitään.
mutta mikä oikein on tulevaisuus ja onko sitä jos ei halua enää jatkaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti