how do you leave the past behind when it keeps finding ways to get to your heart.

Rumanakin päivänä New York City on kauniimpi kuin Helsinki milloinkaan. Seinät kaatuvat päälle ja harrastukseenkin liittyvät asiat ahdistavat enemmän kuin kuuluisi. Seurustelu ahdistaa ja pelottaa, en pysty olemaan tarpeeksi kun en selviä päivästä toiseen niin kuin minun kuuluisi. Nukun kunnolla ainoastaan melatoniinin avulla tai muutaman viinilasin jälkeen, surullista mutta totta. Juotuani liikaa nukun levottomasti ja herään aamulla väsyneenä, ei sen ihan niinkään kuulu mennä? Oli tarkoitus tehdä sitä, tätä ja tuota tänä viikonloppuna, mutta päädyin nukkumaan ja ahdistumaan hengiltä tulevaisuuden takia. Haluaisin vain ostaa menolipun New Yorkiin ja rakentaa uuden elämän siellä, mutta mitä tekisi ihminen ilman tutkintoa? Päätyisin todennäköisesti jonnekin, mitä en edes halua ajatella. Saan kai silti lohduttautua katsomalla lentoja jouluksi ja miettimällä entä jos menisin taas? Saattaisin olla onnellinen edes hetken ajan ennen kevättä.

Elämästä ei enää oikeasti tule mitään, pelkään tekojen seurauksia yhtä paljon kuin Louis XVI enkä tee mitään. Luojan kiitos en ole hallitsija, sillä maassa olisi kovin nopeasti vallankumous. Toisaalta, ehkä pääni voi nähdä jonkinlaisena pienoisvaltakuntana ja siellä ainakin kaikki on aivan sekaisin. Tuntuu, että teen kaiken hymytytön suhteen väärin enkä vain pysty olemaan tarpeeksi. En ole koulussa tarpeeksi, olen vain liikaa poissa ja ollessani läsnä tuntuu kuin kaikki vain haluaisivat minut pois. Eilen kun olin yksin kotona enkä kommunikoinut ihmisten kanssa, olivat asiat suhteellisen okei. Kuitenkin, ihmisten kanssa kommunikointi tuo tullessaan vastuita enkä minä vain osaa. Haluaisin maata sängyssä ja ahdistua hengiltä mahdollisimman nopeasti. En vain jaksa enää. En. Jaksa. Tyttö yrittää taas pakottaa hankkimaan apua ja uhkailee äidille soittamisella, ei se jumalauta tekisi niin, eihän? Eikö se tajua etten yksinkertaisesti jaksa hankkia apua, kuinka paljon mua pelottaa ajatuskin sellaisesta ja millä ihmeen voimilla se luulee mun jaksavan mennä sinne terveydenhoitajalle? En kuitenkaan saisi lähetettä yhtään kenellekään yhtään mihinkään ja kaikki puhuminen tekee tilanteesta vain vaikeampaa. Eikä minulla oikeasti ole halua hankkia apua. Yritin sitä jo vuosi sitten.

Ainoa asia, joka lohduttaa vähääkään on ajatus New York Citystä. 
Siellä olin oikeasti vapaa ja onnellinen.

walk within my poetry, this dying music my loveletter to nobody.

Koulussa sain vain pahoja katseita ja valitusta poissaoloista.
En oikeasti enää tiedä mitä teen. Vaihtoehtoja alkaa olla aika lailla tasan kaksi ja toinen niistä on sosiaalisesti huono, toinen surkea. Luulin jaksavani, mutta en taida jaksaa edes syyslomaan asti. Jos jokin ei muutu ja pian, olen muualla ennen kuin ehdin huutamaan "apua!". Voisin viettää viikonlopun nukkuen ja ahdistuen hengiltä, kuulostaa ihan hyvältä.

Luulin oikeasti olevani vahva ja osaavani jotain. 
Luulin.

there's no need to wear a sweater I'm way too deep in the cold.

Nukuin koko päivän ja söin ja nukuin lisää. Luulin tekeväni tänään jotain tuottavaa jos jään kotiin, mutta nukuin ja ahdistuin ja nukuin lisää. En jaksa enää mitään muuta kuin nukkua ja öisin en sitäkään. Salaa mietin terveydenhoitajan luokse menemistä, mutta hymytytölle en myönnä mitään. Minä en tarvitse apua, pärjään kyllä. Haluaisin jaksaa mennä kouluun mutten oikeasti jaksaisi, ei vain oikein taida olla mahdollista olla jatkuvasti poissa jos haluaisin lakin ensi vuonna?

Mietin välillä mitä lasten vanhemmat sanoisivat jos tietäisivät minkälainen ihminen heitä johtaa. Mitä muut johtajat sanoisivat jos tietäisivät mikä ihmissotku käsittelee kaikkea sitä informaatiota ja vaikka mitä? Mitä se yksi sanoisi jos tietäisi? Yrittäisikö se yhä laittaa minut tekemään niitä asioita? Mitä jos joku näkisi joskus liikaa tai jotain vain lipsahtaisi? Pelkään hetkittäin aivan mielettömän paljon, että harrastukseni ihmiset saisivat tietää siitä kuinka hataralla pohjalla tasapainoilen. Eihän minusta sitten olisi enää mihinkään.

Haluaisin vain maata hymytytön kainalossa miljoonan peiton alla. Villasukat, viltti ja untuvapeitto eivät lämmitä tarpeeksi, en tunne varpaitani. Haluaisin jäädä huomennakin kotiin, mutta ehkä on vain pakko mennä. Ehkä jos maalaan huuleni tarpeeksi punaisiksi? Jos rajaan silmät täydellisesti ja juon aamulla paljon kahvia? Ehkä kelpaan muille ja itselleni edes muutaman tunnin ajan?

you could love me if I knew how to lie.

Voisin kirjoittaa kaikesta, mutta en osaa sanoa mitään kuulostamatta täydelliseltä idiootilta. Taidan valua aika alas, en enää oikeastaan osaa tuntea ja kaikki on kuitenkin "ihan kunnossa". Kyllä minä jaksan ja pystyn tähän kaikkeen, ei ole hätää enkä tarvitse apua. Tyttö yrittää raahata jonnekin, mutta en vain voi. Eihän mikään oikeasti ole vialla, kaikki abit ovat stressaantuneita ja unettomuuskin johtuu todennäköisesti vain liian vähäisestä liikunnasta tai huonosta ruokavaliosta. Kaikkeen löytyy luonnollinen ja sosiaalisesti normaali selitys, mielenterveyteni on ihan kunnossa. Mitään vikaa ei voi olla, josta ei pääse eroon ajattelumalleja muuttamalla, eihän?

Hymytyttö yrittää saada minut hankkimaan apua ja käytännössä anelee menemään johonkin. Lupaa sitä, tätä ja tuota jos menen, en vain voi aiheuttaa toiselle sellaista vaivaa. En voi pyytää tulemaan toisesta kaupungista tänne vain siksi, että vahtisi minun menevän tapaamiseen. En voi pyytää tuollaista, hänellä on oma elämänsä ja koulu. Minun pitäisi vain saada itseäni niskasta kiinni, mutta koulu painaa pään alas ja haluaisin vain maata peiton alla itkemässä. Liian monta asiaa ja koetta ennen tiistaihin mennessä, eikä nyt ole edes koeviikko. Koulu ja harrastus tappavat samaa tahtia, en tiedä mikä ihme päässä oli vialla kun lupauduin johtamaan, mutta ei sitä enää voi perua. Voin myöntää, ettei minulla ole hajuakaan mitä minun pitäisi tehdä.

Kynnet ovat kerrankin siedettävän siistit ja kimaltavat valon osuessa helmiäisvaaleanpunaiseen. Huomenna voisin suoristaa hiukset, rajata silmät huolella ja maalata huulet kirkkaanpunaisiksi. Voisin uskotella kaikille olevani aivan käsittämättömän onnellinen ja enemmän kasassa kuin pitkään aikaan. Se voisi olla hauskaa.

Toisaalta, niin voisi olla ihoa pitkin liukuva teräkin. Eihän millään kuitenkaan oikeastaan ole mitään väliä sen kummemmin ja yhtään mikään ei vain tunnu miltään. Nauraisin jos jaksaisin, mutta sekin on yksin ollessa kovin turhaa. Ehkä vain pelaan candy crush -sagaa koko yön ja yritän nukahtaa edes joskus.

jossain lähellä aika odottaa pysäyttäjää.

Menetin hermoni liian monta kertaa mutten sanonut mitään paitsi tiuskin tytöille. Eivät he tehneet mitään väärin, en vain enää jaksanut kolmeakymmentä kysymystä liittyen ruokaan. Ymmärrän etteivät he ehkä uskalla kaivaa itse mitä haluavat, mutta en minäkään jaksa vastata kymmeniin samoihin kysymyksiin. Olisin antanut mitä vain omasta hiljaisuudesta, edes viisi minuuttia yksin teltassa olisi tehnyt suuren eron ja olisin ehkä pystynyt hieman paremmin. Päädyin juomaan pahaa mehua ja syömään liikaa, ei sen ihan niin pitänyt mennä.

Eilen hukutin murheeni viiniin, absinttiin, koskenkorvaan, likööriin, siideriin ja vaikka mihin. Nautin edes hetkellisesti elämästä, vaikka ennen tilaisuuteen saapumista panikoin kaikki mahdolliset kauhuskenaariot läpi enkä osannut hengittää. Puistossa oli kylmä, mutta alkoholin turruttamat aivot eivät loppuvaiheessa välittäneet. Loppujen lopuksi olen onnellinen etten jäänyt kotiin vaan uskalsin mennä. Tapasin paljon uusia ihmisiä ja ilta oli ihan mukava, vaikkei kotona enää kivaa ollutkaan.

Tiedostan kaiken mitä minun pitäisi tehdä, mutta en uskalla kirjoittaa listaa niistä. Lista tekisi kaikesta konkreettisempaa ja se pelottaa. Pelkään kaikkea, joka tarkoittaa deadlineja ja opinnoissa etenemistä kun tuntuu jatkuvasti, että seinät kaatuvat päälle. En pysty tekemään koulutöitä (tai sitten olen vain laiska). Ehkä olen vain laiska, eihän minua myöskään huvita herätä kouluun.

Kaikki on hyvin, mutta samalla yksikään asia ei ole kohdallaan. Haluaisin pystyä nauttimaan abivuodesta edes hieman enemmän, vaan ei se taida oikein olla mahdollista. Ajatukset kietoutuvat yhteen ja en vain saa enää mistään selvää. Yritin tänään paeta maailmaa akateemisen kirjaosastolla, mutta tällä kertaa se ei ollut jostain syystä mahdollista. En vain pysty enää pakenemaan ahdistusta paitsi ehkä kevyessä humalassa, eikä tämä ole mitenkään hyvä asia. Tulevaisuus näyttää synkemmältä kuin vähään aikaan enkä todellakaan usko selviäväni kouluvuodesta. Tuntuu, että olen vain laiska paska, jonka pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Viimeksi kun tuntui tältä kävin koulussa, mutta kotona makasin lamaantuneena sängyssä enkä pystynyt mihinkään. En haluaisi päätyä taas siihen, en en en en en en en.

there's no apparent link between the day he said he'd leave and my recurring dreams and how I just can't sleep unless I've had a drink or five.

-1000g

1000kcal

"Sinua ei siis kiinnosta herätä aamuisin."
Niin no, kai sen voi noinkin nähdä. Jos haluat minut tunneille nukkumaan niin okei, voin minä senkin tehdä. Itse luulin, että kouluun ei tulla nukkumaan, mutta en saa ilmeisesti yölläkään nukkua, sillä sen kerran kun onnistun nukahtamaan ja nukkumaan edes keinotekoista unta, saan huudot. Kadun nukkumista enemmän kuin monia asioita, jouduin lupaamaan ettei tuollainen toistu enää ikinä. Ehkä sitä sitten pitää vain tottua valvottuihin öihin silloin kun uni ei tule, vaikka mitä tekisi. En enää uskalla syödä melatoniinia tällaisen jälkeen. En. Uskalla. Meinasin sanoa kärsiväni unettomuudesta, mutta eihän opettajaa olisi kiinnostanut enkä toisaalta muutenkaan saanut suunvuoroa. Miksi häntä pitäisikään kiinnostaa, laiskahan sellainen on, joka ei tule tunnille. Nauroin ja sitten itkin. Mietin kuolemaa.

Ahdistun miettiessäni mitä kaikkea minun kuuluisi jaksaa tehdä. Hämmästyin ymmärtäessäni, että olen jaksanut tämän kaiken kanssa näinkin pitkälle. Enää ensi kesään asti ja sitten tämäkin vaihe elämässä on ohi. En olisi koskaan uskonut pääseväni näin pitkälle, mutta vielä on aikaa käydä vaikka mitä. Ajatus puhumisesta houkuttelee, ei siinä kuitenkaan ehkä olisi mitään järkeä. Apua ei tule koska ongelmaa ei ole ja olisin entistä enemmän naurunalaisena jos jossain kävisin. Aivan sama, kyllä minä selviän ainakin jonkin aikaa kun en muuta voi. En voi kuin purra hammasta ja toivoa, että sunnuntaiaamuna en heräisikään. 

Voisin nukkua koko sunnuntain eikä kukaan huomaisi mitään. Kunhan vain olen maanantaina koulussa 08:15 reippaana ja virkeänä. Silloin kaikki on hyvin ja kelpaan edes kaksi minuuttia.

i'm so sorry for all that i've done, i'm so sorry for what i've become.

Kirjoitin eilen ja aikaisemmin tänään, mutta tässä vaiheessa yötä tekstissä ei ole enää mitään järkeä. Näppäimistöstä lähtevät kirjainyhdistelmät eivät kuvaa todellisuutta, en vain osaa kuvata sitä paremminkaan. Haluaisin osata sanoa kaiken juuri kuten asiat ovat, haluaisin osata kertoa kun kaikki on päin helvettiä (aina) ja haluaisin vain olla kunnossa. Kaikkea ei voi saada, ei, vaikka olenkin melkein "just like all the other girls". Lukuunottamatta sitä faktaa, että olen suurempi, kovaäänisempi, rumempi ja huono koulussa. Minussa ei ole mitään arvostettavaa, sillä eihän elämänhalunsa menettänyt ihminen ole enää mitään. Vai onko muka?

Haluaisin olla se tyttö, joka valehteli kaikki syömisensä. Käveli vailla päämäärää, yritti vain selvitä ilkeiden sanojen ja tuomitsevien katseiden keskellä. Nykyään minulla on liikaa asioita, joista pitäisi olla onnellinen ja kun epäonnistun onnellisuudessa en kykene enää löytämään onnenlähteitä. Tyttö saa minut pelkäämään enemmän kuin mikään pitkään aikaan ja yritän olla syömättä ihan vain hallitakseni pelkoani. Eilen söin koska ahdisti, eikä sekään auttanut. Yritän löytää tieni takaisin sinne, missä kaikki oli kamalaa ja olin vain miserable. Ehkä sitten joku joskus uskoisi asioiden olevan oikeasti huonosti. Ehkä sitten en saisi koulussa huutoja yhden tunnin poissaolosta ja kutsuja opolle puhumaan. Meinasin kävellä terveydenhoitajalle itkemään, että olin poissa koska en itsetuhoisuuteni takia pysty nukkumaan, mutta eipä siinäkään mitään järkeä olisi. Enhän minä oikeasti ole itsetuhoinen kun ainoastaan ajattelen kuinka hyvältä tuntuisi rikkoa vaalea iho ja antaa kaiken ruman valua ulos. Enhän minä ole suisidaalinen kun en enää näe seuraavaan aamuun ja toivon kuolevani yön aikana. En ole, koska en toimi. Minä vain ajattelen.

spun the stars on her fingernails but it never made her happy.

Mietin taas hetken ajan avun hakemista, mutta kun lehti kertoo vain siitä kuinka vaikeaa apua on saada, on aivan turha minunkaan sitä yrittää. Kyllähän kaikki on oikeasti ihan okei, ei ole mitään hätää. Ei, en halua elää mutten oikein tiedä mitä muutakaan tehdä, koska en onnistuisi lähtemään täältä.

Kaikki kasaantuu mustaksi möykyksi jonnekin syvälle ja tunnen kuinka keuhkot painuvat kasaan enkä kykene edes haukkomaan happea. Veri kiertää ja raajat liikkuvat, mutta tunnelma on sama kuin pakokauhuisella eläimellä. Haluan vain juosta pois enkä koskaan enää kääntyä katsomaan takaisin. Olen muka ihan okei ja olen koulusta pois "koska ei niistä tunneista mitään hyötyä ole", vaikka todellisuus on osittain tuota, mutta vielä suuremmin sitä etten yksinkertaisesti pysty. En pysty istumaan muiden joukossa ja hymyilemään kun samalla mietin vain helpointa tapaa kuolla.

Tällä hetkellä voisin melkein antaa mitä vain normaaliudesta. 

Haluaisin osata hengittää, mutta eihän kaikkea voi saada.

i swim for brighter days despite the absence of sun.

Olin onnellinen, mutta paino on imperfektillä. Eilen ja vielä tänään aamulla kaikki oli oikeasti ihan hyvin, mutta koko ilta on ollut melko paha. En haluaisi käsitellä kaikkea pahaa aina näin, mutta se vain jotenkin lipsahtaa. Olen juonut oikeasti liikaa vaikken kauhean paljoa ottanutkaan. Kaikki on liikaa siinä vaiheessa kun kello lyö puoli yksi yöllä ja minulla on nälkä. Tähän aikaan ei saa enää oikeaa ruokaa, sillä kaikki ruoka-aikojen ulkopuolella syöminen on muutenkin järjetöntä.

En oikeasti osaa enää elää, itken jälleen tytölle kuinka haluan vain pois täältä enkä jaksaisi enää pitää kiinni. Pyydän tyttöä kertomaan jotain kaunista, mutta ei se auta. Pitäisi kai ottaa melatoniini ja toivoa, että saisin oikeasti unta ja nopeasti. Pitäisi muka olla huomenna elossa ja onnellinen enkä oikeasti jaksa. Haluaisin olla juuri niin surullisen ja vittuuntunen näköinen kuin tunnen olevani, mutta ei se mene niin. En minä ole surullinen enkä ainakaan masentunut, koska olen yleinen narri. Minulle saa nauraa ja minusta saa heittää vitsejä. Minun tunteillani ei ole väliä eikä oikeastaan yhtään millään minuun liittyvällä. 

Haluaisin oikeasti pois, olen vain liian suuri pelkuri tekemään mitään. Ehkä ensi viikonloppuna? Ehkä sitä seuraavana? Ehkä ensi yönä? En tiedä, tiedän vain haluavani pois enkä näe tapaa elää talveen asti.

have you ever felt the weight inside you pulling away inside your skin.

Olen kai oikeasti vajonnut melko alas. Puhuin viime yönä tunnin hymytytön kanssa puhelimessa ja kuuntelin kun hän itki. On kuulemma hurjan huolissaan ja peloissaan takiani. En olisi oikeasti halunnut puhua, mutta kai se oli ihan hyvä. Ainakin sain unta ja  olin hieman tyytyväisempi nukahtaessani. Olin jo googlettanut paljonko sinisiä tarvitsee edes todennäköisesti kaiken lopettavaan annokseen ja leikittelin ajatuksella, ehkä parempi näin. En kuitenkaan ole oikeasti masentunut, ehei, olen vain ..... "surullinen". Niinhän se on.

Tyttö vannotti minua miettimään avun hakemista ja melkein sanoin ääneen suostuvani. Onneksi en, vaikka ei tästä näinkään oikeasti tule yhtään mitään. Alan pelätä samanlaista alamäkeä kuin viimesyksyinen, vuosi sitten kävin psykologilla, turhaan. Pitäisi kai oikeasti yrittää tehdä asioille jotain, mutta kun en jaksa. Nousen aamulla sängystä, mutta se taitaa olla paras saavutukseni? Säälittävää. Haluaisin kaiken olevan oikeasti huonosti tai sitten paremmin, sen eteen pitäisi toimia muttei minua niin paljon kiinnosta, että sen tekisin.

Join eilen taas liikaa enkä halua miettiä miten paljon kerroin maalarille ja keijulle. Liikaa, mutta kuinka paljon liikaa? Aivan liikaa. Ei sillä ollut edes mitään väliä ja jos jaksaisin haukkuisin itseäni siitäkin. En vaan jaksa, tuntuu, että sängyssä makaaminenkin on liian rasittavaa ja samalla kasaan itselleni käsittämättömiä työmääriä. Yritänköhän taas tappaa itseni työllä? Parempi sekin kuin ei mitään, olisinpahan poissa. En ihan oikeasti ymmärrä miten minun pitäisi jaksaa.

i've been burning holes and breaking dreams, and I regret it.

"i quite like myself 

slouched over a television with a broken remote, 

pale skin alive with glowing colours 

at 3:33 in the morning 

i think i am at my best 

when i am hovered 

over the kitchen sink just after dark 

running hot water 

over my raw fingers 

i feel great 

when i am sprawled across my bed 

crying before i even wake up 

sun pushing, unwanted, 

through a dirty window 

i am very happy with who i am 

i say aloud in the car 

all alone 

while i consider driving into a tree 

i am very happy with who i am"

en osaa enää nukkua.

hukutan murheet valkoviinillä.

annan kaiken vain mennä menojaan.

ei se haittaa.