how do you leave the past behind when it keeps finding ways to get to your heart.

Rumanakin päivänä New York City on kauniimpi kuin Helsinki milloinkaan. Seinät kaatuvat päälle ja harrastukseenkin liittyvät asiat ahdistavat enemmän kuin kuuluisi. Seurustelu ahdistaa ja pelottaa, en pysty olemaan tarpeeksi kun en selviä päivästä toiseen niin kuin minun kuuluisi. Nukun kunnolla ainoastaan melatoniinin avulla tai muutaman viinilasin jälkeen, surullista mutta totta. Juotuani liikaa nukun levottomasti ja herään aamulla väsyneenä, ei sen ihan niinkään kuulu mennä? Oli tarkoitus tehdä sitä, tätä ja tuota tänä viikonloppuna, mutta päädyin nukkumaan ja ahdistumaan hengiltä tulevaisuuden takia. Haluaisin vain ostaa menolipun New Yorkiin ja rakentaa uuden elämän siellä, mutta mitä tekisi ihminen ilman tutkintoa? Päätyisin todennäköisesti jonnekin, mitä en edes halua ajatella. Saan kai silti lohduttautua katsomalla lentoja jouluksi ja miettimällä entä jos menisin taas? Saattaisin olla onnellinen edes hetken ajan ennen kevättä.

Elämästä ei enää oikeasti tule mitään, pelkään tekojen seurauksia yhtä paljon kuin Louis XVI enkä tee mitään. Luojan kiitos en ole hallitsija, sillä maassa olisi kovin nopeasti vallankumous. Toisaalta, ehkä pääni voi nähdä jonkinlaisena pienoisvaltakuntana ja siellä ainakin kaikki on aivan sekaisin. Tuntuu, että teen kaiken hymytytön suhteen väärin enkä vain pysty olemaan tarpeeksi. En ole koulussa tarpeeksi, olen vain liikaa poissa ja ollessani läsnä tuntuu kuin kaikki vain haluaisivat minut pois. Eilen kun olin yksin kotona enkä kommunikoinut ihmisten kanssa, olivat asiat suhteellisen okei. Kuitenkin, ihmisten kanssa kommunikointi tuo tullessaan vastuita enkä minä vain osaa. Haluaisin maata sängyssä ja ahdistua hengiltä mahdollisimman nopeasti. En vain jaksa enää. En. Jaksa. Tyttö yrittää taas pakottaa hankkimaan apua ja uhkailee äidille soittamisella, ei se jumalauta tekisi niin, eihän? Eikö se tajua etten yksinkertaisesti jaksa hankkia apua, kuinka paljon mua pelottaa ajatuskin sellaisesta ja millä ihmeen voimilla se luulee mun jaksavan mennä sinne terveydenhoitajalle? En kuitenkaan saisi lähetettä yhtään kenellekään yhtään mihinkään ja kaikki puhuminen tekee tilanteesta vain vaikeampaa. Eikä minulla oikeasti ole halua hankkia apua. Yritin sitä jo vuosi sitten.

Ainoa asia, joka lohduttaa vähääkään on ajatus New York Citystä. 
Siellä olin oikeasti vapaa ja onnellinen.