i'm so sorry for all that i've done, i'm so sorry for what i've become.

Kirjoitin eilen ja aikaisemmin tänään, mutta tässä vaiheessa yötä tekstissä ei ole enää mitään järkeä. Näppäimistöstä lähtevät kirjainyhdistelmät eivät kuvaa todellisuutta, en vain osaa kuvata sitä paremminkaan. Haluaisin osata sanoa kaiken juuri kuten asiat ovat, haluaisin osata kertoa kun kaikki on päin helvettiä (aina) ja haluaisin vain olla kunnossa. Kaikkea ei voi saada, ei, vaikka olenkin melkein "just like all the other girls". Lukuunottamatta sitä faktaa, että olen suurempi, kovaäänisempi, rumempi ja huono koulussa. Minussa ei ole mitään arvostettavaa, sillä eihän elämänhalunsa menettänyt ihminen ole enää mitään. Vai onko muka?

Haluaisin olla se tyttö, joka valehteli kaikki syömisensä. Käveli vailla päämäärää, yritti vain selvitä ilkeiden sanojen ja tuomitsevien katseiden keskellä. Nykyään minulla on liikaa asioita, joista pitäisi olla onnellinen ja kun epäonnistun onnellisuudessa en kykene enää löytämään onnenlähteitä. Tyttö saa minut pelkäämään enemmän kuin mikään pitkään aikaan ja yritän olla syömättä ihan vain hallitakseni pelkoani. Eilen söin koska ahdisti, eikä sekään auttanut. Yritän löytää tieni takaisin sinne, missä kaikki oli kamalaa ja olin vain miserable. Ehkä sitten joku joskus uskoisi asioiden olevan oikeasti huonosti. Ehkä sitten en saisi koulussa huutoja yhden tunnin poissaolosta ja kutsuja opolle puhumaan. Meinasin kävellä terveydenhoitajalle itkemään, että olin poissa koska en itsetuhoisuuteni takia pysty nukkumaan, mutta eipä siinäkään mitään järkeä olisi. Enhän minä oikeasti ole itsetuhoinen kun ainoastaan ajattelen kuinka hyvältä tuntuisi rikkoa vaalea iho ja antaa kaiken ruman valua ulos. Enhän minä ole suisidaalinen kun en enää näe seuraavaan aamuun ja toivon kuolevani yön aikana. En ole, koska en toimi. Minä vain ajattelen.