have you ever felt the weight inside you pulling away inside your skin.

Olen kai oikeasti vajonnut melko alas. Puhuin viime yönä tunnin hymytytön kanssa puhelimessa ja kuuntelin kun hän itki. On kuulemma hurjan huolissaan ja peloissaan takiani. En olisi oikeasti halunnut puhua, mutta kai se oli ihan hyvä. Ainakin sain unta ja  olin hieman tyytyväisempi nukahtaessani. Olin jo googlettanut paljonko sinisiä tarvitsee edes todennäköisesti kaiken lopettavaan annokseen ja leikittelin ajatuksella, ehkä parempi näin. En kuitenkaan ole oikeasti masentunut, ehei, olen vain ..... "surullinen". Niinhän se on.

Tyttö vannotti minua miettimään avun hakemista ja melkein sanoin ääneen suostuvani. Onneksi en, vaikka ei tästä näinkään oikeasti tule yhtään mitään. Alan pelätä samanlaista alamäkeä kuin viimesyksyinen, vuosi sitten kävin psykologilla, turhaan. Pitäisi kai oikeasti yrittää tehdä asioille jotain, mutta kun en jaksa. Nousen aamulla sängystä, mutta se taitaa olla paras saavutukseni? Säälittävää. Haluaisin kaiken olevan oikeasti huonosti tai sitten paremmin, sen eteen pitäisi toimia muttei minua niin paljon kiinnosta, että sen tekisin.

Join eilen taas liikaa enkä halua miettiä miten paljon kerroin maalarille ja keijulle. Liikaa, mutta kuinka paljon liikaa? Aivan liikaa. Ei sillä ollut edes mitään väliä ja jos jaksaisin haukkuisin itseäni siitäkin. En vaan jaksa, tuntuu, että sängyssä makaaminenkin on liian rasittavaa ja samalla kasaan itselleni käsittämättömiä työmääriä. Yritänköhän taas tappaa itseni työllä? Parempi sekin kuin ei mitään, olisinpahan poissa. En ihan oikeasti ymmärrä miten minun pitäisi jaksaa.