everywhere we go we're looking for the sun.

Kun numerot ovat kaksi kiloa vähemmän kuin muutama viikko sitten, en voi olla hymyilemättä. Ehkä muutaman kuukauden päästä olevasta matkasta tulee oikeasti ihan hyvä? Jos osaan taas kaiken, voin olla parempi ja olla ilman valtavia vaatekerroksia.

Tapasin eilen yläasteaikaista kaveriani ja päädyimme jälleen kerran puhumaan syömisestä ja laihduttamisesta. Siitä, kuinka ilman porukkaamme, emme ehkä olisi yläasteella uineet niin syvällä kuin uimme. Ei kukaan yksin, ilman alitajuntaista kilpailua, mene niin syvälle, niin helposti. Tutkimme toistemme käytöstä, katsoimme ruokamääriä, puhuimme siitä kuinka paljon olimme liikkuneet, puhuimme painosta painosta painosta ulkonäöstä ahdistuksesta numeroista ulkonäöstä numeroista. Elimme ja hengitimme numeroita, eikä se kai ollut kovin suuri salaisuus. Meitä oli kolme (plus yksi) ja oli ihme jos joku meistä söi koulussa edes jotain muuta kuin pomegranate läkeroleja. Koko kasiluokka muistuu mieleen pomegranate läkerolien, pepsi maxin, pienten vitalinea -purkkien ja sugarfree red bullin kautta. Sekä sen valkoisen Casallin vesipullon, joka jäi turhaksi kun lopetin harrastukseni koska en enää kehtanut elää kroppani kanssa.

Muistan elävästi erään kerran kun luokkalaiseni kääntyi suoraan minun ja kaverini puoleen kun halusi huvin vuoksi tietää mandariinin kalorimäärän. Vastaus tuli hetkeäkään epäröimättä, mandariineja sai syödä neljä, mutta ei sen jälkeen enää oikeastaan muuta. Viisi päivää ilman ruokaa, pepsi maxilla ja sugarfree red bullilla oli ihan okei. Ruokalusikallinen puurohiutaleita oli liikaa, oli jo mennyt yli 250kcal. Miltä kuulostaisi 1500m kahden päivän paaston jälkeen? Mikäs siinä, kyllä sen red bullilla jaksoi.

Olin kai aika sairas, mutta kaikessa oli kyse vain hallinnasta. Oli ja on yhä. En hallitse enää elämää muuten, joten leikkaamalla syömisiä, lisäämällä teetä ja elämällä numeroiden kautta näen jotain konkreettista, joka muuttuu. Minä muutun ja syksyllä en enää ole täällä, ainakin yksi yliopisto haluaa minut.

Söin tänään ensimmäistä kertaa banaania, sitten 2011 joulukuun. Se oli pelottavan hyvää, mutten voi kuvitellakaan syöväni banaania banaanina. Siitä asti, kun olen kaloreista mitään ymmärtänyt, banaani on ollut yksi pahimpia, eikä siitä hyvää saa tekemälläkään. Ei ainakaan niin kauan kuin näen asiat miten näen.

so many questions but I don't ask why.

“All of us carry around countless bags of dusty old knickknacks dated from childhood: collected resentments, long list of wounds of greater or lesser significance, glorified memories, absolute certainties that later turn out to be wrong. Humans are emotional pack rats. These bags define us.”

 ― Marya Hornbacher

Väsyttää aina, jatkuvasti ja koko ajan enkä vain jaksa kirjoittaa. Makaan sängyssä, sohvalla, pulpetilla, bussinpenkillä ja yritän vain pystyä kulkemaan päivästä toiseen. En muista enää mistään mitään eikä historian tai ranskan suullisen seiska ole loppujen lopuksi mitään, molemmat ovat helppoja seiskoja joten niillä ei saa olla väliä. En halua enää mitään muuta kuin selvitä toukokuun loppuun ja sitten tämä kaikki on ohi. 73 päivää lukulomaan, pakko jaksaa.

Menneisyys kummitteli facebookissa ja harmitti, en jaksaisi enää ajatella mitään sellaista. Pitäisi keskittyä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen (jos sellainen on), mutta pitäisi myös nukkua ja tehdä kaikkea mistä ei ole oikeasti hajuakaan.

Haluaisin osata kirjoittaa jotain järkevää, mutta kahden viikon valvominen ottaa koville ja huomenna on herätys taas kuudelta, viikonlopusta huolimatta. Ehkä sitten joskus kaikesta tulee vähän helpompaa ja elämä muuttuu johonkin suuntaan.

Ehkä sitten yliopistossa kaikki vaan lähtee käsistä ja katoan oikeasti sinne, minne yritän liukua takaisin kun en muutakaan osaa?

i don't regret this life i chose for me.

Are you sure you don't want to know it? It went really well, I gave you one of the best grades in the whole class, Individual Oral Commentarysta 7. 5/5 kielipisteistä, mutta IOC+FOA lähti silti kuutosena IBO:lle. Vituttaa. Toisaalta, en lukenut kirjaa koskaan enkä todellakaan ollut hyvin valmistautunut, joten kai on pakko olla tyytyväinen. Etenkin kun opettaja ei oikeasti pidä minusta ollenkaan.

Olen nukkunut niin paljon, mutta väsymys ei lähde pois, vaikka tekisin mitä. Öisin valvon kun unohdan nukkua ja aamulla nukun liian pitkään. Alan vähitellen epäillä iron deficiencyä, sillä eihän tällainen voi olla normaalia? Kyllä kofeiinin pitäisi oikeasti auttaa, eikö? Etenkin jos otetaan huomioon se, että syön aamuisin 500mg kofeiinia ja yleensä vielä puoli litraa matea. Ehkä tässä on vain kyse siitä etten oikeasti osaa syödä oikeaa ruokaa kuten ihmisten pitäisi vaan elän maustamattomalla jogurtilla, pepsi maxilla, ruisleivällä, satunnaisella kanalla ja salaateilla. Terveellistä ja niin eteenpäin, eh?

Lukio on kai kohta oikeasti ohi, ensi viikolla pitäisi perjantain kunniaksi pukeutua toogaan ja pitää iltapäivällä esitelmä, jonka jälkeen yhden oppiaineen tunnit ovat käytännössä ohi. Alle kuukauden päästä seison rekan lavalla heittelemässä karkkia vanha turkki päällä ja juomassa pikkupullosta kamalan pahaa viskiä. Toisaalta, voisin juoda sitä parempaakin jos lämmittäisin sen termospulloon ja sekoittaisin vaaleaan glögiin, mutta siinä on liikaa kaikkea ja joku tajuaisi minun juovan kaloreita muusta kuin alkoholista.

Leikittelen ajatuksilla ensi kesästä ja tiedän lähes varmasti palaavani kotiin 白川n rannoille.
Enää 80 päivää ja lähden 10 852km päähän sinne, missä veden alla on niin kaunista, että voisin itkeä.

i swear i heard demons yelling, those crazy words they were spelling.

En oikein osaa enää nukkua, enkä tiedä mitä tehdä asialle. Nukkuminen on väärin — sen sijaan voin maata sängyssä katsoen kauniita kuvia ja itkeä itseni uneen. Niin on parempi, sillä nukkuessani olisin vain enemmän kuin turhaa. Yritän olla hyödyllinen ja tarpeellinen, mutta vitsillä heitetty "no ei sinulla ainakaan ole ystäviä" sattuu enemmän kuin haluaisin myöntää.

Syön liikaa, mutta -1kg on parempi kuin ei mitään ja ehkä vielä joskus kestän katsoa peiliin koulupuku päällä ja olla irvistämättä. Haluaisin vain olla tarpeeksi johonkin, mutta kun mikään ei koskaan käy mihinkään eikä harmaa käy valkoiseen niin kuin ennen. Nykyään kaiken pitää olla aina vain sinistä ja tunnilla saatu päänsisäinen raivokohtaus ei tee esseestä kahdeksan pisteen arvoista vaikka miten yrittäisi. Pelkään niin paljon etten valmistu, pelkään sitä enemmän kuin koskaan olen pelännyt kuolemaa, korkeita paikkoja, klovneja, enkelipatsaita ja lentämistä yhteensä. Minun on valmistuttava ja päästävä yliopistoon. En voi päätyä välivuosiluuseriksi, sillä se tarkoittaisi automaattista kuolemaa. Ei välivuodesta saa elämää, vaikka mitä tekisi.

En muistanut lumen olevan näin kaunista, ulkona on yhtäkkiä oranssinpunaista mustan sijaan. Silti, otan mieluummin sen mustan ja harmauden, sillä eihän minullakaan ole kauneutta — miksi ulkona olisi? Pelkään kevättä ja aurinkoa, sillä vuosi vuodelta aurinko nauraa kovempaa kuin ehdin huutaa ja kyyneleet eivät korjaa paperin kutosia seiskoiksi. Numerot korjaantuisivat työllä, mutta miten ihmeessä pystyn siihen kun pää hajoaa vaikkei tekisi yhtään mitään? Koulu antaa sentään jotain rutiinia, ilman sitä makaisin todennäköisesti sängyssä ahdistumassa hengiltä.

Tapasin tänään ihmisen, 

jonka olemassaolosta tiesin, 

mutten tiennyt hänen olevan niin mukava.

only way out is through everything she's running from.

"I hate myself.

Miksi oikein vihaan itseäni niin paljon? En oikein edes tiedä mistä se lähti. Koko kouluaikani olen tuntenut itseni vääränlaiseksi, ja nyt se sitten puhkesi. Kaikki vuosien piilotettu tuska tulee esiin kertarysäyksellä. Ei sitä voi ymmärtää. Ruoka on viholliseni, se on lähtökohta. Syön jotain aina välillä, että en kuolisi, mutta kuitenkin laihtuisin. En voi kestää syömistä tai keittiötä. Keittiö on minulle kaiken pahan alku ja juuri. En tarvitse koko paikkaa yhään mihinkään. Kukaan ei voi käsittää kuinka kauhealta tuntuu se hetki kun ruokailu menee överiksi. Sitä vihaa itseään, kun ei ole tarpeeksi tahdonvoimaa. Vihaa toisia, he pakottivat syömään. Vihaa ruokaa, se on ylipäänsä olemassa.

Kaikesta tulee aina aivan hillitön alemmuuden tunne. Joku on aina laihempi, kauniimpi, taitavampi tai ihailtavampi. Ikinä ei riitä. Aina pitää olla jotain enemmän. Miksi koskaan kukaan ei kelpaa itsenään? Aina pitäisi olla joku muu."

12.1.2009. Olin neljätoista.

Tuolloin olin viimeiset ~4kk yrittänyt olla pienempi, vaihtelevin tuloksin. Tuosta 6kk eteenpäin ja olin 20kg pienempi. Näin ajatellen, voisin saavuttaa saman yhä. Tavallaan kuitenkin en osaa lukea kyseistä word dokumenttia olematta surullinen — olin ihan oikeasti lapsi. Ilmoitan kuinka "olen hullu" ja vuosi aiemmin ollut masentunut, mutta tuona tammikuisena päivänä halusin elää. 

"Haluaisin usein vain murtua ja itkeä, mutta en voi. En voi murtua, minunhan täytyy olla se vahva. Ihminen joka pitää asioita kasassa. Entä jos en jaksa? Kuinka silloin käy? En myöskään voi itkeä, se taito minulta on hävinnyt. Toisaalta minua pelottaa nykyinen elämäni. Toisaalta haluan jatkaa niin pitkään kuin mahdollista. Haluan olla L-A-I-H-A. Minulle ei kelpaa mikään hoikka. Silloin olen vasta hiukan lähempänä. Normaalina olen puolitiessä. Tiedän, että jos haluan tarpeeksi paljon laihtumista, pystyn siihen. Kuitenkin, sisälläni on pelko siitä, että entä jos joku tajuaa mitä olen tekemässä.

Minulla on aivan hirveästi ongelmia, mutta en osaa nimetä puoliakaan niistä."  

Teksti on surkeaa ja säälittävää, mutta tavallaan en voi olla olematta pahoillani. Olin nuori ja kirjoitin tekstiä, jonka voisin nähdä omanani nykyäänkin jos en olisi tällainen sika. Tästä on viisi vuotta ja elämä on kovin samanlaista kuin silloinkin. Enää en valita siitä, että "tarvitsen" poikaystävän, eikä elämässä ole samoja henkilöitä (yhtä lukuunottamatta), mutta hyvin monelta osalta asiat eivät ole muuttuneet. Yleisesti ottaen, en ole onnellinen, en ole laiha, en ole yhtään mitään. Tuolloin toki ajattelin ettei syömiseen ole yhtäkään järkevää syytä — nykyään ymmärrän ne, muttei se tarkoita että osaisin oikeasti ajatella niitä järkevinä. 

"En ole oikeastaan ehkä masentunut, ainakaan kauhean. Välillä vain ahdistaa niin paljon. Silloin haluaa vain mennä peiton alle nukkumaan ja itkeä itsensä uneen. Nukkua koko vuoden. Olla lämpimässä. Olla huolehtimatta." 

Jostain kumman syystä pystyn lähes täysin palaamaan tuohon iltaan ja muistan nuo tunteet. Olen oikeastaan aika surullinen — tähän olen käyttänyt viisi vuotta, eikä mikään ole muuttunut. Olen vain viisi vuotta vanhempi, mutten mitenkään onnellisempi. Kannatti. ...........tai sitten ei. Tehtyä ei saa tekemättömäksi enkä toisaalta tiedä vaihtaisinko näitä vuosia siihen ettei tätä olisi tapahtunut. Hyviäkin asioita on tapahtunut, juuri kaiken tämän ansiosta. Olen tutustunut ihmisiin, joihin en välttämättä olisi ollut yhteydessä ilman tätä. Olen....... en tiedä, osannut kirjoittaa joskus ja lukiossa kirjoittanut puolivahingossa opettajalle fiktiivisen rakkaustarinan mielenterveysongelmista? Ei tästä ole tullut niin paljoa hyvää, että oikeasti uskoisin tämän olevan kaiken arvoista. Ihmissuhteet ovat katoavaa ja tarinoidenkin sanat kadottavat merkityksensä lukijan muuttuessa. Kun kaiken nauraa fiktioksi ja hyväksi, on kunnossa ja asiat ovat hyvin.

Olihan silloin psykologillakin, vaikka huusin asioista, joilla ei ollut mitään väliä.

all the smiles that are ever gonna haunt me.

Muistuttaisin, kuinka pitää aina tavoitella entistä parempaa ja sopia joukkoon. 
Sillä olisi päässyt paljon pidemmälle.

Olen edelleen aivan kamalan väsynyt enkä haluaisi nousta sängystä kuin korkeintaan sohvalle. Värjäsin hiukset, mutta näistä tuli oikeastaan aika kamalat ja se suututtaa. En osaa tehdä yhtään mitään. Haluaisin takaisin kahdeksannelle luokalle kun olin pienempi, vietin kesän töissä ja ulkomailla ja vaikkei koulussa ollut kavereita, tunsin ihmisiä koulun ulkopuolelta. Nyt olen lihava, en pysty tekemään mitään, eikä minulla oikeasti ole ystäviä. Kavereita, ehkä sitten niin, muttei ystäviä. Ehkä se on hyväkin, en ainakaan pilaa enää muiden elämiä ongelmillani.

En tiedä mitä teen, pelkään, etten pysty pitämään purkaantuvia lankoja käsissäni päivääkään. Tunnen, kuinka sama olotila jonka tunsin ennen lomaa alkaa taas nousta. En enää osaa nukkua — eilenkin valvoin puoli neljään ja nukahdin melatoniinilla. Onneksi edes purkitettua apua ei saa, ehkä sitten jos oikeasti yrittäisi lopettaa kaiken, mutta ei sekään välttämättä riittäisi. Toisaalta, en edes jaksaisi yrittää kun tiedän etten onnistuisi eikä minulla ole aikaa sellaiseen.

Seuraava vapaa viikonloppu on loppukokeiden jälkeen toukokuun lopussa.