only way out is through everything she's running from.

"I hate myself.

Miksi oikein vihaan itseäni niin paljon? En oikein edes tiedä mistä se lähti. Koko kouluaikani olen tuntenut itseni vääränlaiseksi, ja nyt se sitten puhkesi. Kaikki vuosien piilotettu tuska tulee esiin kertarysäyksellä. Ei sitä voi ymmärtää. Ruoka on viholliseni, se on lähtökohta. Syön jotain aina välillä, että en kuolisi, mutta kuitenkin laihtuisin. En voi kestää syömistä tai keittiötä. Keittiö on minulle kaiken pahan alku ja juuri. En tarvitse koko paikkaa yhään mihinkään. Kukaan ei voi käsittää kuinka kauhealta tuntuu se hetki kun ruokailu menee överiksi. Sitä vihaa itseään, kun ei ole tarpeeksi tahdonvoimaa. Vihaa toisia, he pakottivat syömään. Vihaa ruokaa, se on ylipäänsä olemassa.

Kaikesta tulee aina aivan hillitön alemmuuden tunne. Joku on aina laihempi, kauniimpi, taitavampi tai ihailtavampi. Ikinä ei riitä. Aina pitää olla jotain enemmän. Miksi koskaan kukaan ei kelpaa itsenään? Aina pitäisi olla joku muu."

12.1.2009. Olin neljätoista.

Tuolloin olin viimeiset ~4kk yrittänyt olla pienempi, vaihtelevin tuloksin. Tuosta 6kk eteenpäin ja olin 20kg pienempi. Näin ajatellen, voisin saavuttaa saman yhä. Tavallaan kuitenkin en osaa lukea kyseistä word dokumenttia olematta surullinen — olin ihan oikeasti lapsi. Ilmoitan kuinka "olen hullu" ja vuosi aiemmin ollut masentunut, mutta tuona tammikuisena päivänä halusin elää. 

"Haluaisin usein vain murtua ja itkeä, mutta en voi. En voi murtua, minunhan täytyy olla se vahva. Ihminen joka pitää asioita kasassa. Entä jos en jaksa? Kuinka silloin käy? En myöskään voi itkeä, se taito minulta on hävinnyt. Toisaalta minua pelottaa nykyinen elämäni. Toisaalta haluan jatkaa niin pitkään kuin mahdollista. Haluan olla L-A-I-H-A. Minulle ei kelpaa mikään hoikka. Silloin olen vasta hiukan lähempänä. Normaalina olen puolitiessä. Tiedän, että jos haluan tarpeeksi paljon laihtumista, pystyn siihen. Kuitenkin, sisälläni on pelko siitä, että entä jos joku tajuaa mitä olen tekemässä.

Minulla on aivan hirveästi ongelmia, mutta en osaa nimetä puoliakaan niistä."  

Teksti on surkeaa ja säälittävää, mutta tavallaan en voi olla olematta pahoillani. Olin nuori ja kirjoitin tekstiä, jonka voisin nähdä omanani nykyäänkin jos en olisi tällainen sika. Tästä on viisi vuotta ja elämä on kovin samanlaista kuin silloinkin. Enää en valita siitä, että "tarvitsen" poikaystävän, eikä elämässä ole samoja henkilöitä (yhtä lukuunottamatta), mutta hyvin monelta osalta asiat eivät ole muuttuneet. Yleisesti ottaen, en ole onnellinen, en ole laiha, en ole yhtään mitään. Tuolloin toki ajattelin ettei syömiseen ole yhtäkään järkevää syytä — nykyään ymmärrän ne, muttei se tarkoita että osaisin oikeasti ajatella niitä järkevinä. 

"En ole oikeastaan ehkä masentunut, ainakaan kauhean. Välillä vain ahdistaa niin paljon. Silloin haluaa vain mennä peiton alle nukkumaan ja itkeä itsensä uneen. Nukkua koko vuoden. Olla lämpimässä. Olla huolehtimatta." 

Jostain kumman syystä pystyn lähes täysin palaamaan tuohon iltaan ja muistan nuo tunteet. Olen oikeastaan aika surullinen — tähän olen käyttänyt viisi vuotta, eikä mikään ole muuttunut. Olen vain viisi vuotta vanhempi, mutten mitenkään onnellisempi. Kannatti. ...........tai sitten ei. Tehtyä ei saa tekemättömäksi enkä toisaalta tiedä vaihtaisinko näitä vuosia siihen ettei tätä olisi tapahtunut. Hyviäkin asioita on tapahtunut, juuri kaiken tämän ansiosta. Olen tutustunut ihmisiin, joihin en välttämättä olisi ollut yhteydessä ilman tätä. Olen....... en tiedä, osannut kirjoittaa joskus ja lukiossa kirjoittanut puolivahingossa opettajalle fiktiivisen rakkaustarinan mielenterveysongelmista? Ei tästä ole tullut niin paljoa hyvää, että oikeasti uskoisin tämän olevan kaiken arvoista. Ihmissuhteet ovat katoavaa ja tarinoidenkin sanat kadottavat merkityksensä lukijan muuttuessa. Kun kaiken nauraa fiktioksi ja hyväksi, on kunnossa ja asiat ovat hyvin.

Olihan silloin psykologillakin, vaikka huusin asioista, joilla ei ollut mitään väliä.