Syön liikaa, mutta -1kg on parempi kuin ei mitään ja ehkä vielä joskus kestän katsoa peiliin koulupuku päällä ja olla irvistämättä. Haluaisin vain olla tarpeeksi johonkin, mutta kun mikään ei koskaan käy mihinkään eikä harmaa käy valkoiseen niin kuin ennen. Nykyään kaiken pitää olla aina vain sinistä ja tunnilla saatu päänsisäinen raivokohtaus ei tee esseestä kahdeksan pisteen arvoista vaikka miten yrittäisi. Pelkään niin paljon etten valmistu, pelkään sitä enemmän kuin koskaan olen pelännyt kuolemaa, korkeita paikkoja, klovneja, enkelipatsaita ja lentämistä yhteensä. Minun on valmistuttava ja päästävä yliopistoon. En voi päätyä välivuosiluuseriksi, sillä se tarkoittaisi automaattista kuolemaa. Ei välivuodesta saa elämää, vaikka mitä tekisi.
En muistanut lumen olevan näin kaunista, ulkona on yhtäkkiä oranssinpunaista mustan sijaan. Silti, otan mieluummin sen mustan ja harmauden, sillä eihän minullakaan ole kauneutta — miksi ulkona olisi? Pelkään kevättä ja aurinkoa, sillä vuosi vuodelta aurinko nauraa kovempaa kuin ehdin huutaa ja kyyneleet eivät korjaa paperin kutosia seiskoiksi. Numerot korjaantuisivat työllä, mutta miten ihmeessä pystyn siihen kun pää hajoaa vaikkei tekisi yhtään mitään? Koulu antaa sentään jotain rutiinia, ilman sitä makaisin todennäköisesti sängyssä ahdistumassa hengiltä.
Tapasin tänään ihmisen,
jonka olemassaolosta tiesin,
mutten tiennyt hänen olevan niin mukava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti