they tell me I'm too young to understand, they say I'm caught up in a dream.

"Näytä kuinka lähdetään, pelastutaan, hymyillään...", jostain kumman syystä tämä ei itketä vaan pikemminkin lohduttaa. Olen selvinnyt pitkälle, lähettänyt koordinaattorille viestiä tulosten edelleenlähettämisestä ja aloittanut kirjoituksiin lukemisen. Kyllä minä vielä valmistun ensi syksynä, pakkohan minun on. Ensi syksynä olen uusi ihminen, mutta sitä ennen on vielä niin paljon hyvää.

Kahdeksan päivää. Niin kauan pitää vielä odottaa ennen kuin saan kävellä lentokentällä, siellä puolella, mistä onnellisuus kumpuaa. En ole rantakunnossa, oikeasti todella kaukana siitä, mutta siitä huolimatta en voisi olla onnellisempi kun tiedän pian makaavani rannalla ja pääsen katsomaan kauniita auringonlaskuja kun aurinko laskee meren toiselle puolelle ja nousee samanaikaisesti toisaalla. Tuolla on lämmin ja veden alla on niin kaunista, että ajatuskin itkettää. Ajattelin olla onnellinen.

Huolimatta kaikesta pahasta, yritän nähdä kesän iloisena asiana. Minulla on työhaastattelu ensi viikolla ja matka kotiin on jo varattu. On varmaa, että pääsen kävelemään jälleen siellä, missä tunsin olevani siellä missä pitäisi. Niillä kaduilla elämäni oli sellaista kuin haluaisin sen olevan — jos jätetään pois se järkyttävä ahdistus silloin lopussa. Tiedän myös pääseväni ensi viikonloppuna pois täältä pariksi viikoksi, vaikken tiedäkään minkälaista siellä kaukana oikeasti on.

Olen toiveikas kaiken mahdollisen suhteen ja en halua ajatella mitään pahaa.

you pretend to create and observe when you really detach from feeling alive.

Alle 100 päivää ja palaan sinne, missä joskus olin onnellisimmillani, mutta myös niin pohjalla etten muista ikinä olleeni enemmän sekaisin. Siellä jalkani muistuttivat enemmän jotain muuta kuin jalkoja kun ajatus harpista houkutteli junassa ja asemalla jouduin keskittymään etten olisi kävellyt raiteille. En tehnyt sitä, en saanut palata kotiin sinkkiarkussa. Jollain tapaa tämä matka tuntuu siltä, että olen varmasi paljon onnellisempi kuin silloin joskus. Tällä kertaa elän ja olen onnellinen kun kukaan ei kerro mitä tehdä ja missä olla, minä olen se, joka sanoo minne menemme ja millä liikumme.

Koulua pitäisi jaksaa vielä viikko, mutta oikeastaan ei voisi vähempää kiinnostaa. Yritän lukea kirjoituksiin, mutta päälle kuukauden päässä olevat asiat tuntuvat kaukaisemmilta kuin ne oikeasti saisivat tuntua. Minun pitäisi lukea enemmän ja useammin ja reippaammin, mutta ehkä vajaa 200 sivua päivässä on parempi kuin ei mitään? Yritän tehdä selkoa laskuista, joissa jäävuoret sulavat tietyllä tahdilla ja tietyllä lämpökapasiteetilla, mutta se on oikeasti paljon vaikeampaa kuin haluan myöntää. Siitä huolimatta sain kuulla eilen, että olen muutaman pisteen päässä arvosanasta ranskassa, jota kukaan ei ole tällä opettajalla koskaan saanut. Vielä kolme vuotta sitten olin varma etten edes puhu ranskaa.

Getaway maalle tuntui paremmalta kuin olisin ikinä uskonut ja yhtäkkiä sain myös kutsun työhaastatteluun. Tapasin V:n toissapäivänä ja jostain syystä ymmärsin silloin entistä paremmin kuinka kaikki oikeasti järjestyy vielä jotenkin. Kuulin tänään samaa ihmisiltä, joita tapaan muutaman kerran vuodessa. Kyllä minä saan vielä kaiken järjestettyä parhain päin ja jonain päivänä ensi syksynä vedän päähäni valkoisen lakin ja luulen tietäväni kaikesta kaiken (enkä oikeasti, en minä tiedä). Ensi syksynä nousen jälleen kerran lentokoneeseen ja matkustan paikkaan, josta pitäisi tehdä koti. Toisaalta en kyllä vieläkään tiedä minne se kone suuntaa — kaksi yliopistoa vaikenevat samaan tapaan kuin minä tulevaisuudesta puhuttaessa. Jos edes toinen niistä sanoisi "conditional", lähtisin sinne kyselemättä.

En kerro mikä kaikki on pielessä, jos vaikenen, mitään ei ole. Eikö niin? En halua ajatella sitä mikä ei ole kunnossa, sillä jos ajattelen ja muunnan sen ykkösiksi ja nolliksi, kaikki on yhtäkkiä niin todellista etten ole varma kestänkö sitä. Kuuntelen liikaa sellaista, missä todetaan etteivät haavat niitä repimällä parane enkä halua ajatella enää yhtään mitään.

Viikko.

the day I learn to fly, I'm never coming down on perfect wings I'll rise through the layers of the clouds.

Minusta on tullut se, mitä en koskaan uskonut olevani (hain kauppakorkeakouluun, ihan vain huvin vuoksi, vaikka minulla onkin jo kaksi opiskelupaikkaa muualla ja odotan kahta). Jostain kumman syystä kokeet menivät niin hyvin, että uskallan toivoa muutamasta aineesta korkeampaa arvosanaa kuin koko lukioaikanani olisin uskonut olevan mahdollista. Eihän minun pitänyt osata ranskaa, mutta seiska ei valehtele? Tai se fakta, että oikeasti kirjoitin lähes 400 sanaa puolessa tunnissa, koska ajatukset vain virtasivat ja osasin sanoa haluamani asiat oikealla kielellä. Koko lukion ajan olen ollut varma ettei minusta ole yhtään mihinkään, etenkin viime syksyn perusteella kun harva se päivä jouduin ongelmiin rehtorin ja koordinaattorin kanssa poissaoloista ja melkein sain lähetteen psykiatriselle. Olen oikeasti oppinut jotain lukiossa, en ole niin huono mitä luulin ja vaikken kahdessa aineessa ole ollenkaan hyvä, olen yllättävän varma siitä, että saatan oikeasti valmistua. Kaiken lisäksi arvosanani saattavat olla ihan hyvät. Kolmekymmentä olisi jo dream come true ja ihme kyllä se näyttää mahdolliselta. Joku joskus sanoi etten selviä tästä koulusta kaiken kanssa ellen muutu.

Olen yrittänyt olla itselleni armollisempi viimeisen kahden viikon aikana. Nukuin kun nukutti, yritin syödä silloin kun oli nälkä ja join paljon vettä, ihan vain kokeiden takia. Onnistuin välttämään flunssaakin tähän viikkoon asti, mutta jostain syystä kotona makaaminen yskiessä ei tunnu niin pahalta kuin luulisi. Tiedän, että koulua on vielä, mutta ei se enää ole niin tärkeää. Tiedän, että olen hurjan paljon parempi monessa asiassa kuin I give myself credit for. Kirjoituksiin on vielä 1,5kk ja siinä ajassa ehdin oppia ne asiat, mitkä jäivät hieman vajaiksi nyt ja toukokuussa tämä kaikki on ohi. Sitä ennen pääsen kuitenkin lomalle ja saan kävellä auringossa, 2,5 viikkoa.

Päivittäin ajattelen asioita, joista haluaisin sanoa vaikka kuinka paljon mutten tiedä miten pukea ajatukset sanoiksi ja liian pian kello on liian paljon. Nukun kamalasti, mutta siitä huolimatta nukuin tänäänkin päiväunet kun en vain enää jaksanut. Yritän kovempaa kuin olen koskaan jaksanut yrittää ja haluan vain saada lukion kunnialla loppuun. Siitä ei tule mitään jos en huomenna avaa kirjaa ja yritä ymmärtää, miksi Lenin ja Stalin olivat parempia kuin Nikolas II (okei, se on helppoa, Nikolas oli heikko ja sitten oli 1904-5 sota Japanin kanssa ja kaikki muu). Pitäisi kai myös käsittää mitä ihmettä tapahtui Espanjassa Francon aikaan ja tekisin itselleni palveluksen jos kertaisin mekaniikkaa. 62 päivää ja lukio on ohi, viimein.

someday i'll be living in a big old city and all you're ever gonna be is mean.

Joku viisas joskus totesi, ettei ihminen oikeasti tiedä milloin myrskynsilmästä pääsee ulos. Puhumattakaan siitä, kuinka sieltä onnistui selviämään. Jostain syystä myrskyn läpi kulkeminen on kuitenkin lähes välttämätöntä. Ei kenenkään elämä ole helppoa ja toisaalta tiedän, että ilman kaikkea tätä olisin erilainen ihminen, enkä edes välttämättä parempi. Vaatii paljon sanoa ettei pysty johonkin ja ymmärtää se hetki, josta eteenpäin keho ei vain enää kestä. Olen ollut viimeisen kuukauden niin väsynyt ja kauhuissani etten todellakaan ymmärrä mitä olen tehnyt. Juonut liikaa ja syönyt aivan jumalattomasti liikaa? En väitä osaavani sanoa "ei", mutta asiat ovat niin toisenlaisia kuin silloin yläasteella kun tein kaiken tunnollisesti ja itkin yseistä. Salaa haluan olla taas se tyttö.

Kuusi vuotta, 663 blogitekstiä (tai 664 tämän jälkeen), lukemattomia arpia ja huonoja hetkiä. Ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin? Olen ehkä menettänyt enemmän kuin oikeasti saanut, mutta etenkin blogin kirjoittaminen on toiminut käsittämättömän hyvänä terapiana ja tapana käsitellä ajatuksia. En ole enää oikeasti sairas (jos sitä koskaan olinkaan), syön nykyään niin paljon ja olen niin suuri ettei tällä ulkonäöllä voi olla sairas. Toisaalta, en myöskään väitä olevani kunnossa pääni kanssa. Jostain kummallisesta syystä olen kuitenkin yrittänyt olla itselleni armollisempi. Yritän jaksaa päivästä toiseen ja teen parhaani etten romahtaisi täysin. Elän tulevaisuudessa oleville varmoille asioille enkä oikeasti tiedä lukion jälkeisestä elämästä mitään, mutta on lohduttavaa tietää, että edes kaksi koulua haluavat minut.

Tämän blogin tie tulee päätökseen todennäköisesti kesän aikana — haluan muutosta kun elämäntilanne muuttuu radikaalisti. Sinänsä ehkä hieman surullista, mutta toisaalta tänne on dokumentoitu käytännössä lukioaika (ja osa yhdeksännen luokan keväästä) enkä oikeasti enää halua kirjoittaa paikkaan, jossa puhun heistä, niistä, meistä ja siitä. Niin moni asia on muuttunut viimeisen kolmen vuoden aikana. En edes ymmärrä miksi kirjoitan mitä kirjoitan, mutta tällä hetkellä tuntuu tärkeältä yrittää kirjoittaa suomeksi. Luin "Where the lines overlap"ia ja tuntui kuin olisin lukenut jonkun toisen ihmisen tekstiä. Osasin kirjoittaa silloin aikoinaan ja luin suhtautumistani asioihin lähes ihaillen. Olin sitoutunut asioihin ja nykyään vain ajelehdin enkä kestä itseäni. Vihaan itseäni, I lack discipline ja vaikka kuinka väitän olevani reipas ja oma-aloitteinen, oikeasti olen laiska paska joka ei pysty mihinkään ellei lähes kirveellä pakoteta. Toisaalta, olen lähes selvinnyt IB:stä, mikä se kai sinällään on jonkinlainen saavutus? En ikinä uskonut oikeasti pystyväni tähän, mutta ehkä ihmeitä oikeasti tapahtuu.

Alle kuukausi.

lentää tahtoisit tai edes hypätä.

"Susta ehkä tuntuu että et tee tarpeeksi tjn, mutta halusin sanoa että mun silmissä ainakin oot sankari, ihan jo pelkästään sen takia että oot pian suorittanut IB:n kunnialla loppuun, ja sen ohella oot jaksanut oikeesti vielä harrastaakkin jotain noin aikaa vievää."

Hymyilin koko illan.

En osaa enää välittää mistään, mutta viikon päästä valmistavat kokeet ovat lähes ohi ja matka yli 10 000km päähän on lähempänä kuin uskonkaan. Katson päivittäin laskuria ja elän niille pienentyville luvuille eikä siinä oikeastaan ole mitään väärää.

Millään ei ole mitään väliä, mutta nousen aamulla ja istun kokeet läpi hupparissani enkä ymmärrä sanaakaan, jonka välitän paperille. Puhun siitä, kuinka miehet ovat sikoja ja primitiivisiä olentoja vaikken seiso sanojeni takana enkä oikeasti näe asiaa niin, toisinaan on vaan puhuttava toisin kuin uskoo. En pysty välittämään harrastuksestani enää ollenkaan, hoidan pakolliset eteen tulevat asiat kuten kokoukset, mutten uhraa hetkeäkään hereilläoloajasta tehdäkseni nettisivuja, vaikka pitäisi. En pysty, pää hajoaa jos ajattelen jotain muuta kuin huomista koetta ja hitaasti ensi viikon esseehelvettiä. Kuka muka kirjoittaa kolme 3-4s esseetä kahdessa tunnissa? Olen tehnyt paljon huonoja valintoja, mutta IB oli ehkä pahin kaikista. Ei se ole helppoa tasapainoisillekaan ihmisille ja en edes halua ajatella missä olisin ellen keksisi mitä typerimpiä syitä pitää kiinni.

Haluan vaan kaiken olevan ohi, haluan saada diploman ja kielistä kutoset. Muilla ei oikeasti ole kauheasti väliä. Paitsi ehkä historian saavutettavissa olevalla vitosella.